Random House 2014, 265 sivua
Joulu ja uusi vuosikin hujahtivat ohi ilman että edes huomasin. Toivottavasti jokainen sai toivomansakaltaisen juhlakauden. Jonkinlaista yhteenvetoa viime vuodesta pitäisi kai tehdä, mutta sitä ennen bloggaan vielä tästä joulupyhieni viihdykkeestä, joka oli minulle ehdoton luettava.
Minä rakastan Girls-sarjaa. Olen myös samanikäinen Lena Dunhamin kanssa, meillä on ikäeroa vain reilu kuukausi. Ei meillä syntymävuoden lisäksi juuri muuta yhteneväisyyttä olekaan, mutta silti samastun useisiin myötähäpeää ja/tai hilpeyttä herättäviin tilanteisiin, joista Dunham kirjoittaa. Saattaa olla, että Dunham todella on "sukupolvensa ääni", kuten hänestä kirjoitettaessa useasti muistetaan mainita.
Lueskelin Goodreadsista vaihtelevia arvioita tästä kirjasta. Erityisesti huomioni saivat yhden tähden arviot. Niiden kirjoittajat tuntuivat olevan vihaisia Lena Dunhamille/sta sekä tästä kirjasta. Dunhamia syytetään narsismista, ja kirjoittajat näkevät hänet lähinnä rikkaana ja etuoikeutettuna newyorkilaiskakarana. Minusta tuntuu, että nämä närkästyjät eivät olleet ihan tajunneet kirjan (tai Girls-sarjan) pointtia. Kyllä, Dunham kirjoittaa pelkästään itsestään ja omista kokemuksistaan ja suorastaan velloo itsessään. Hän analysoi subjektiivisia ja toisinaan täysin triviaaleja sattumuksia elämässään niin, että tilanteet saavat massiiviset mittasuhteet. Mutta Lena Dunham ei ole sokea itsekeskeisyydelleen. Koska tapahtumat analysoidaan puhki, monet asioista samanaikaisesti saavat olemustaan suuremman merkityksen, mutta myös muuttuvat merkityksettömiksi, ikään kuin vain tekosyiksi nokkelalle dialogille.
Mielestäni tässä piilee kirjan viehätys: kukapa ei olisi eniten kiinnostunut itsestään. Toisaalta kukaan ei ole niin itsekeskeinen, että kertoilisi kaikki itseään koskevat pohdiskelut kanssaihmisilleen. Mutta kun Lena Dunham tekee niin, tuloksena on hauskaa tekstiä. Kukapa uskaltaisi myöntää olevansa itsekeskeinen ja neuroottinen hermoraunio. Lena Dunham myöntää, mutta toisaalta lukijana ymmärrän tekstin olevan äärimmilleen vietyä rehellisyyttä, joka ei välttämättä kerro totuutta siitä, millainen Lena Dunham on ihmisenä. Kyseessä on toimiva tyylikeino. Kirjailijana Dunham on terävä ja hauska ja ennen kaikkea rehellinen. (Edelleen, siis rehellinen kirjoittajana ja tyylissään, en ota kantaa siihen, ovatko Dunhamin kuvaamat tilanteet liioiteltuja tai väritettyjä paperilla. Siinä on ero.)
Not That Kind of Girl sai kovasti julkisuutta jo ennen ilmestymistään. Lähinnä siksi, että Dunham sai massiivisen kustannussopparin ilman että minkäänlaista käsikirjoitusta oli vielä olemassa. Luin kirjan ilmestymisestä ensimmäistä kertaa Kirjavasta kammarista. Karoliina kertoo (sen lisäksi että piti kirjasta kovasti) olleensa etukäteen hiukan peloissaan siitä, että kirja olisi kiireellä kyhätty, huonosti toimitettu tilaustuote, jolla haluttaisiin rahastaa. Minun täytyy myöntää, että minulla oli hiukan samansuuntaisia huolenaiheita. Täytyy myös myöntää, että joiltain osin nämä huolenaiheet osoittautuivat mielestäni aiheellisiksi. Esseistä tuli kuva, että ne on kirjoitettu nopeasti. Voi tietysti olla, että olen väärässä, ja että oikeasti jokaista tekstiä on hiottu tunti- ja päiväkausia, mutta toisinaan silti tuntui, että en täysin pysynyt kärryillä kirjoitusten rakenteesta. Ymmärrän, että perusteellinen jaarittelu on eräs Dunhamin tyylikeinoista, eikä minua häirinnytkään tuo mainittu jaarittelu, vaan ehkä se, että ajoittain tuntui että asioita on laitettu paperille lähinnä siinä järjestyksessä kun ne ovat tulleet mieleen. Vähän niin kuin minä tässä blogissa.
Mutta tästäkin huolimatta nautin tästä kirjasta kovasti. Tavallaan ymmärrän myös niitä, joita kirja ei voisi vähempää kiinnostaa. Niin, Not That Kind of Girl on yhden ihmisen kokemuksia itsestään ja ympäröivästä maailmasta, mutta ainakin minä 28-vuotiaana nuorena naisena tunnistan monia Dunhamin kuvaamia tuntemuksia. Lisäksi ihailen hänen terävää tapaansa kirjoittaa noista tuntemuksista. Tekstien taso vaihtelee, mutta parhaimmillaan Lena Dunham on mielestäni samanaikaisesti vilpitön ja naseva. Ja ne ei-niin-loistavat tekstit ovat kuitenkin selkeässä vähemmistössä tässä kokoelmassa, onneksi.
Täytyypä vielä loppuun mainita esimerkki siitä miksi ihailen Lena Dunhamia. Kuten monet tietävät, hän saa aika paljon kritiikkiä. Monistakin asioista, mutta esimerkiksi siitä, että hän esiintyy Girls-sarjassa melko paljon alasti tai yläosattomissa. Ja tekee sen vieläpä siitä huolimatta, että hänellä ei ole mallin vartaloa. Not That Kind of Girlissä tulee useassa paikassa ilmi, että kritiikki satuttaa kohdettaan. Totta kai, onhan Lena Dunham ihminen. Toisaalta Dunham ei tee asiasta numeroa, se tulee ilmi ikään kuin ohimenevinä mainintoina. Minulle tulee kaikesta sellainen kuva, että Dunhamille on kaikesta huolimatta tärkeintä pysyä rehellisenä itselleen ja taiteelleen. Se osoittaa mielestäni tervettä itsetuntoa ja kykyä keskittyä olennaiseen, ja se itsessään on jo ihailuni arvoista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti