Mifongin aika

J. S. Meresmaa: Mifongin aika. Karisto 2013.

Kirjasarjan jälkimmäisistä osista on aina ikävä kirjoittaa, kun ei oikeastaan voi kommentoida juonta ja tapahtumia lainkaan. Yritän silti saada sanottua jotakin. Sarjan ensimmäisestä osasta kirjoitan täällä, ja vaikka periaatteessa pidinkin kirjasta, en ihastunut siihen täysin sydämin. Sama tilanne on tämän toisen osan kanssa. Jos aloitetaan siitä, mistä pidin, ja jatketaan sitten niihin asioihin, joista pidin vähemmän?

Hyvät asiat:

1. Päähenkilöiden kehitys. Ardis ja Dante ovat kumpikin kasvaneet ja aikuistuneet tahoillaan. En usko, että pilaan kenenkään lukukokemuksen paljastamalla, etteivät he vieläkään päädy  oikeasti yhteen - tätä nykyä kyse ei ole kuitenkaan pelkästä itsepäisyydestä, kuten aiemmin. Hyvä juttu.

2. Sivuhenkilöt, etenkin uudet mutta myös vanhat. Useasta aiemmin esiintyneestä henkilöstä nähdään uusia puolia, mikä tekee heistä inhimillisempiä (esimerkkinä tällaisesta henkilöstä Ardisin isä, kuningas Amargo). Uusista olen kaikkein kiinnostunein Moharista, poika on ihan huipputyyppi! Luulen, että Moharista tulee lempihenkilöni seuraavissa osissa.

3. Tunteet. Kirjan tapahtumien myötä minä niin surin, riemuitsin, pelkäsin kuin ärsyynnyin. Hyvä tarina herättää taatusti tunteita. Välillä mietin myös ”miksi tuo tyyppi toimii noin”, mutta siis hyvällä tavalla - kyse ei ollut epäuskottavasta toiminnasta vaan yleensä siitä, että se ”tyyppi” uhkasi lempihenkilöideni hyvinvointia. Haluan kaikille onnellisen lopun, kiitos!

Ja sitten ne asiat mistä en tykännyt

1. Tapahtumien tahti. Olen selvästi vanhentunut, koska muistan ajan jolloin ohitin kaikki kuvaukset. Nyt (kuten ensimmäisen osankin kanssa) kaipaisin taustoja ja luontevaa asioiden selittelyä. Tosin täytyy sanoa, että se pantterikansan maa oli mielestäni poikkeus - jotenkin siitä sai selkeän kuvan.

2. No se Ardisin ja Danten suhde, haluan että ne saa toisensa! (Tosin myönnän ymmärtäväni, että kirjasarjan tässä vaiheessa olisi huono idea antaa niiden olla onnellisia. Tapahtumat voisivat jäädä köyhänlaisiksi.)

3. Linn, joka ensimmäisessä osassa oli lempihenkilöni ja joka tässä osassa alkoi käydä hermoille. Linn-hyvä, joskus voi antaa periksi. Siihen ei kuole.

Näin jälkikäteen katsottuna siis tässä on ainoastaan yksi oikea”vika”, eli minä kaipaan hiukan selitystä ja rauhoittumista juonenkäänteiden keskellä. Täytyy myös tunnustaa, että kahdelta istumalta taisin kirjan lukaista.

Voisiko seuraavan saada luettavakseen aika äkkiä, kiitos?

Tiivistahtinen seikkailu Mifonkien jäljillä

J.S. Meresmaa: Mifongin perintö. Karisto 2012.

Suomalaista aikuisten fantasiaa - ihanaa että joku uskoo sellaiselle olevan lukijoita! Minä ainakin laitoin Mifongin perinnön lukulistalle heti, kun kuulin siitä ensimmäisen kerran. J.S. Meresmaan esikoinen on nopeatempoinen seikkailutarina, jonka keskiöön nousee kahden päähenkilön välinen (vaikea) rakkaustarina. Sukkelasti sujuvasta juonesta huolimatta olisin kaivannut enemmän paneutumista maailmaan ja henkilöihin ja juoniin ja sen sellaiseen. Mifongin perinnössä kun tulee välillä sellainen olo, että seuraavaan juonenkäänteeseen on niin kova kiire, ettei kaikkeen ehdi keskittyä kunnolla. Ehkä seuraavassa osassa seestytään ja pysähdytäänkin hetkeksi?

Lukemisesta on ehtinyt vierähtää jo tovi, ja minun on edelleen vaikea hahmottaa mitä mieltä olen kirjasta. Tiedän, että 10 vuotta sitten teini-ikäisenä keskellä kovinta fantasiavaihettani olisin RAKASTANUT tätä kirjaa. Olisin samaistunut Ardisiin, joka muistuttaa kovasti lapsuuteni suurinta sankaria prinsessa Ce’Nedraa. Olisin rakastunut mystiseen Danteen, joka metsästää kirjoja. Olisin ollut hurjan innoissani heidän suhteestaan, jossa kumpikaan ei oikein saa sanottua mitä tuntee.

Nyt… No, kirjaa lukiessa kyllä tempauduin täysillä mukaan maailmaan ja tarinaan. Lukiessa pidin tarinasta todella paljon. Mutta jälkikäteen minua alkoi kovasti ärsyttää kumpikin päähenkilöistä, kummankin aikaansaamattomuus keskinäisen rakkaustarinan suhteen. Minua ärsyttää Ardisin itsepäisyys (en ole uskaltanut lukea Belgarionin taruakaan vuosiin, koska pelkään inhoavani Ce’Nedraa ja muita minulle rakkaita hahmoja). Minua ärsyttää Danten korostunut itsenäisyys ja sitoutumattomuus. Pidän enemmän sivuhahmoista, mutta heistä en saa tietää tarpeeksi! Ja kirjan loppu pelottaa minua, mihin tilanteesta päädytään?

Ehkä enemmän kuin seuraavia Mifonkeja (joita niitäkin kyllä odotan ja aion lukea) odotan sitä, mitä J.S. Meresmaa tekee tämän trilogian jälkeen. Hän osaa selvästi kirjoittaa ja luoda maailmoja, ja ehkä tulevaisuudessa liikutaan omaperäisemmillä vesillä. Kaikesta aiemmin sanomastani huolimatta pidin kirjasta, ja sen suurin ongelma oli se, miten paljon se minua muistutti niistä kirjoista joita joskus olen kovasti rakastanut. 10-vuotiaan lukutoukan sydämeen lähtemättömästi jääneen tarinan kanssa on vaikea kilpailla.

Mifongin perintöä on luettu blogeissa ahkerasti, ja kirjailijan omilta sivuilta löytynee kattavin listaus!  

Kirjalla osallistun Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin.