Näytetään tekstit, joissa on tunniste Itäranta Emmi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Itäranta Emmi. Näytä kaikki tekstit

lauantai 15. kesäkuuta 2013

Veden ja toivon tärkeys



Emmi Itäranta: Teemestarin kirja.  Teos 2012.

Huumaantunut on se sana, joka kuvailee parhaiten olotilaani käännettyäni Teemestarin kirjan viimeisen sivun.

Muutaman ensimmäisen luvun minua hieman ihmetytti, mitä japanilaiset teeseremoniat (ja nimet) tekevät suomalaisessa ympäristössä, mutta sitten ihmetyksen unohti. Maailma on luoto tarkkaan ja ehjäksi, ja kun siihen pääsee sisälle, tulee ihmetyksen aiheistakin maailmaan oleellisesti kuuluvia piirteitä.

Ja kieli, miten kaunista ja soljuvaa se onkaan! Muistan miten nuorena ajattelin, ettei suomessa osata kirjoittaa fantasiaa. En tiedä, olisinko silloin osannut arvostaa Teemestarin kirjaa - kaipasin eksoottisia maita ja ihmisiä, suuria seikkailuja ja taikoja. Mutta nyt tapahtumien pienieleisyys on kaunista, ja kun on kuukausia lukenut lähinnä kotimaista kirjallisuutta, on oppinut arvostamaan suomalaista kirjallisuutta aiempaakin enemmän. Maailmassa on pieniä yksityiskohtia, jotka tekevät siitä elävän kuin huomaamatta: miten ulos mentäessä laitetaan päähän hyönteishuput, miten muovista on tullut paikattavaa arvotavaraa.

Olin kauan sitä mieltä, että haluan tarinani onnellisilla lopuilla, mutta sitten vähän kasvoin ja vanhenin, ja tulin siihen tulokseen, että ei se onnellisuus ole tärkeintä, vaan toivo. Teemestarin kirjassa toivo on juuri oikealla paikalla, juuri oikeassa määrin. Tuon toivon ympärille rakentuu koko tarina. Toivon vastapainona on armeija, joka rajoittaa ihmisten vapautta, rankaisee raa’asti rikkeistä. On epävarmuutta siitä, kehen voi luottaa ja tulee hetki, jolloin on pakko luottaa vaikka ei olisikaan varma. Ja tarinan loppu, se on riipaiseva.

Suositukseni on siis: lue tämä kirja. Olitpa kuka tahansa. Kirjaa on luettu blogeissa paljon, ja lähiaikoina siitä ovat kirjoittaneet ainakin Katri (jonka teksti muistutti hankkimaan tämän kirjan käsiini) ja Sanna (joka oli kirjan parissa poissa mukavuusalueeltaan mutta piti silti).

Ps. Jos aiemmin J. S. Meresmaan Mifonki-sarjasta kirjoittaessani sanoin, että olisin rakastanut kirjoja kymmenen vuotta sitten, tämä on kirja, joka on tarkoitettu minulle nyt.