Brittihuumoria kahdeksantoista vuoden takaa

Fry, Stephen: Virtahepo, Schildts, 2011 (The Hippopotamus, 1994). Suomennos Titia Schuurman.

En oikein tiedä mitä odotin aloittaessani Stephen Fryn jo alunperin lähes kaksikymmentä vuotta sitten ilmestynyttä, mutta vasta viime vuonna suomennettua romaania. Jotain hauskaa kesälukemista kenties. Sitä taisin saadakin. Hitaan, jopa väsyttävän alun jälkeen kirja pääsi lentoon, ja jopa dekkarimaiseen, "mitä on tekeillä" -arvausleikkiin.

Kirjan päähenkilö, entinen runoilija ja epäonninen teatterikriitikko Ted Wallace saa kummityttäreltään toimeksiannon tutkia, mitä vanhan tuttavaperheen kartanossa on tekeillä. Ihan huvikseen Ted ei puuhaan ryhdy, sillä leukemiaan sairastunut kummityttö Jane tarjoaa muhkeaa korvausta Tedin yksityiskohtaisista raporteista paikan päältä leijonan luolasta. Härkää sarvista, Ted kutsuu itsensä kartanoon vierailulle peitetarinan varjolla, ja kirjoittaa Janelle pitkiä, rönsyileviä kirjeitä. Rönsyileviä osittain myös siksi, että aluksi Tedillä ei ole aavistustakaan siitä, mitä hänen oikeastaan pitäisi etsiä tai tutkia. Ainoa vihje on, että varsinkin Tedin toista kummilasta, teini-ikäistä Davidia, on syytä pitää silmällä.

Aika selvää, että kirjailijan nimellä ja naamalla on ollut merkitystä, kun tämän kirjan kantta on suunniteltu...

Aikansa kesti, ennen kuin kirja eteni mihinkään. Alusta asti tehdään selväksi, että Ted on niljakas, epämiellyttävä ja varsin räävitön tyyppi. Jatkuvat alapääjutut alkoivat käydä jo vähän tylsiksi, varsinkin kun tuntui, että niin kutsutusta arvoituksesta ei tule minkäänlaista vihjettä, eikä jutun selviäminen etene ollenkaan. Loppua kohden vauhti kuitenkin kiihtyy, Ted saa jopa joitain sympaattisia piirteitä, ja tarina alkaa tuntua yhtenäisemmältä ja järkevämmältä. Jos olisin herkempi tyyppi, saattaisi osa jutuista nostaa karvat pystyyn, mutta onneksi en ole, niin saatoin nauraa myös älyttömille ylilyönneille, joihin tämän kirjan huumori ainakin osittain perustuu.

Vaihteeksi tartuin suomennettuun versioon alunperin englanniksi julkaistusta teoksesta. Täytyy myöntää, että varsinkin sanaleikkien kohdalla mietin jatkuvasti, että mitenhän tämä oli alunperin... Mutta Titia Schuurmanin suomennos on oikein oiva. Vähän ihmetytti, miksi kirjaa ei ole suomennettu aiemmin, Stephen Fry kun on käsittääkseni Suomessakin tunnettu ja pidetty koomikko.

Virtahepo on luettu ainakin blogeissa Sanojen jano sekä Kulttuuri kukoistaa. Kummassakin blogissa oltiin hiukan pettyneitä kirjaan, mutta minä kyllä ihan pidin tästä hitaasta alusta huolimatta.