Säihkenäyttämö

Fagerholm, Monika: Säihkenäyttämö

Teos 2009, 456 sivua

Suomennos Liisa Ryömä

(Glitterscenen 2009)

Osallistuin noin puolitoista vuotta sitten Luetut, lukemattomat -blogin Liisan emännöimään kimppalukuun, jossa luettiin Monika Fagerholmin Amerikkalainen tyttö. Ja olinpa iloinen, että osallistuin. Luen nolottavan vähän kotimaista kirjallisuutta, ja minulla on totta puhuen jonkinlaisia ennakkoluuloja sitä kohtaan. En varmasti olisi itse löytänyt Monika Fagerholmia lukulistalleni, joten olen iloinen, että kimmoke lukemiselle tuli muualta. En lopulta saanut aikaiseksi kirjoitettua omaa blogitekstiä Amerikkalaisesta tytöstä, mutta ihastuin sen vinoon, mustaan huumoriin ja mystiseen, twinpeaksmaiseen maailmaan. Halusin ehdottomasti jatkaa sen jatko-osan, Säihkenäyttämön, parissa.

Vaikka Säihkenäyttämö on jatko-osa Amerikkalaiselle tytölle, ei välttämättä haittaa, jos ei ole lukenut ensimmäistä osaa. Kirjan alkupuolella kerrataan Amerikkalaisen tytön keskeisiä tapahtumia, mikä toimi itse asiassa minullekin hyvänä muistinpalautuksena, kun kirjojen välillä on ollut pienoinen tauko. Hiukan yllättäen Säihkenäyttämö ei keskity Sandra Wärniin, Doris Flinkenbergin parhaaseen ystävään. En tarkalleen muista miksi, mutta sain Amerikkalaisen tytön lopusta sellaisen kuvan, että jatko-osassa saatettaisiin nimenomaan käsitellä Sandran myöhempiä vaiheita. Sandra ei ole kirjassa mukana kuin lyhyesti mainittuna, sen sijaan keskeisiksi henkilöiksi nousevat Seudun papin tytär Maj-Gun Maalamaa, sekä tämän tavallaan-ystävätär Suzette Packlén, sekä Doriksen sijaisperhe-sisko Solveig. Seudulla kenenkään elämä ei tunnu olevan helppoa. Jää tai lähde, kumpikaan ei ole hyvä ratkaisu paeta menneisyyttä. Eletty elämä, Seutu ja mystiset kuolemat ovat jättäneet jälkensä kaikkiin.

Luulen, että Monika Fagerholmin tyyli ja kieli ovat sellaisia, että ne joko ihastuttavat tai jättävät kylmäksi. Lienee selvää, että minua ihastuttaa, kerta halusin vielä palata Seudulle. Fagerholmin teksti on toisteista ja viitteellistä. Vain harvoja asioita sanotaan suoraan, ja käsitys tapahtumien kulusta riippuu siitä kuka toimii kertojana. Ihailen Monika Fagerholmin kykyä kertoa asiat niin, että yllätyksiä ja mysteeriä riittää viime sivuille asti. Voisi ajatella, että toisteinen kieli ja jatkuva rivien välistä lukeminen olisi työlästä, mutta niin ei lopulta ole. Oikeastaan minun kokemukseni mukaan sekä Amerikkalainen tyttö että Säihkenäyttämö olivat melko nopealukuisia ja viihdyttäviäkin kirjoja.

Liisa ehti lukea Säihkenäyttämön jo viime kesänä, ja kuten hänelle, myös minulle Amerikkalainen tyttö jäi lopulta ehkä vahvemmaksi lukukokemukseksi. Se ei johtunut siitä, että Säihkenäyttämö olisi ollut huonompi kirja, vaan enemmänkin ehkä siitä, että Amerikkalainen tyttö asetti riman hurjan korkealle. Muistelisin, että alkaessani lukea Amerikkalaista tyttöä minulla ei ollut juurikaan odotuksia, tai jos oli, ne olivat matalalla. Sen sijaan ennen Säihkenäyttämöä odotukset olivat taivaissa, mikä ei välttämättä ole edes reilua kirjaa kohtaan. Toisaalta, vaikka Säihkenäyttämö jossain määrin jäikin kakkoseksi Amerikkalaiselle tytölle, olin ja olen edelleen kirjan lukemisen jälkeen vaikuttunut Monika Fagerholmin tavasta kertoa tarinaa ja käyttää kieltä.

Kirjoja syksyn varrelta

Opiskelu vaati veronsa syksyn mittaan, ja vaikka muutamia kirjoja tulikin luettua, niistä kirjoittaminen ei innostanut lainkaan. Koska luin kuitenkin useammankin vaikutuksen tehneen kirjan, ajattelin koota loppusyksyn lukemiset lyhyesti yhden otsikon alle. Näin jälkikäteen oli hassua myös huomata se, että joulukuun aikana en lukenut yhtäkään kokonaista kaunokirjallista teosta (sen sijaan kannoin kirjastosta kotiin kasoittain keittokirjoja ja ihastelin niitä tenttikirjojen lomassa).  

Mary-Ann Shaffer ja Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

Tässä on kirja, johon en taatusti olisi tarttunut ilman blogisuosituksia - ja mikä menetys se olisikaan ollut! Täydellinen hyvän mielen kirja, jossa on ihana päähenkilö, mahtava miljöö, kirjeitä, jollaisia toivoisi itsekin saavansa ja onnellinen loppu. Rakkaustarinoiden kuuluu olla juuri tällaisia, en niinkään välitä traagisuudesta. Henkilöitä oli ikävä jo kun kirjan kannet sulki. Tällä tavalla olisi ihana osata kirjoittaa: kepeästi mutta suoraan sydämeen.

Elif Shafak: Kirottu Istanbul

Kahden luetun kirjan perusteella en oikeastaan osaa sanoa, pidänkö Shafakista lainkaan. Jokin näissä kirjoissa kuitenkin vetää puoleensa ja saa lukemaan loppuun saakka. Puoleenväliin asti mietin kielen satunnaista toimivuutta ja sitä, etten oikeastaan ole kiinnostunut näistä henkilöistä, mutta jatkoin ihan Istanbulin takia. Sitten huomasin olevani koukussa. Henkilöt olivat epämiellyttäviä, ja silti halusin tietää, mitä heille käy. Taitoa toki sekin.

Pirkko Saisio: Punainen erokirja

Punainen erokirja oli melkoinen harppaus ulos mukavuusalueeltani. Olen aina ollut vahvasti sitä mieltä, että Saisio ei ole minun juttuni (yhtään kirjaa häneltä en toki ollut lukenut!). Punainen erokirja oli osa opintoja, ja millainen osa olikaan! Vau-elämys sen suhteen, että näinkin voi kirjoittaa. Kertojanääni oli hurjan kiehtova, aivan kuin olisin kurkkinut jonkun olkapään yli hänen elämäänsä. Samalta tuntui kuin silloin, kun yrittää lukea lehteä jonkun olkapään yli: kaikesta ei saa kiinni, kaikkea ei ehdi nähdä ennen kuin sivu käännetään, mutta tietää että tähän on palattava takaisin, tässä on jotakin.

Sofi Oksanen: Puhdistus

Luin Puhdistuksen todellakin vasta nyt. Aikoinaan kaikki sen ympärillä vellova hype ärsytti niin paljon, että lukematta jäi. Vaikuttava tarina ja vaikuttavaa kieltä, mutta eihän tähän voi suhtautua kuin mihin tahansa kirjaan. Nyt voi todeta, että luettu on, mutta suurempaa vaikutusta ei tehnyt.

Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani

Tätäkään tuskin olisin päätynyt lukemaan ilman opintoja. Rakastuin teoksen kieleen ja rakenteeseen. Päähenkilökolmikon näennäisesti tapahtumaton vuorokausi sisälsikin lopulta ihan hirveästi kaikkea tärkeää, josta suurinta osaa ei sanottu edes ääneen. Lopussa oli sellainen olo, että tällaistahan se elämä on, vähän hämärää vaeltelua ja epämääräisiä tavoitteita. Pussikaljaelokuva on nähtävä, sen verran sitä on kehunut ainakin Salla lukupäiväkirjassaan.

Monika Fagerholm: Diiva

Ilmoittauduin syksyllä Amerikkalaisen tytön kimppalukuun, mutta tavallaan vaihdoin sen sitten itsekseni Diivaan, joka oli koulua varten luettava joka tapauksessa. Ihastuin niin paljon, että viime hetkellä esitetty toive Lolasta ylösalaisin kantautui pukin korviin ja odottaa lukuvuoroaan. Niin ja on se Amerikkalainen tyttökin lukulistalla, ja Säihkenäyttämö. Diivassa oli kiehtovaa niin kierteinen rakenne, kaunis kieli kuin omapäinen ja ihana päähenkilökin. Tällaisia kirjoja lisää, kiitos!

Pari muutakin kirjaa taisi syksyyn kuulua, mutta nämä nyt ne päällimmäiset. Joulunpyhät olen pelannut lautapelejä, kasannut 5000 palan palapeliä ja kutonut mekkoa. Tällä hetkellä kesken on Viisasten kivi (oi ihanuutta, en edes tiedä montako kertaa se on tullut luettua!) ja etukäteenhän taisin tehdä uudenvuodenlupauksen, että vuonna 2013 kirjoitan jokaisesta lukemastani kaunokirjallisesta teoksesta. Lähipäivinä summailen vuoden luettuja ja sitten varmaankin niistä rakkaista Pottereista, joiden kanssa on kasvettu aikuiseksi.