sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Alkuvuoden löytö

Masters, Ben: Noughties, 2012

Tämä kirja jäi melkein lukematta. Kirjaston raja lainan uusintakerroille tuli vastaan, enkä ollut aivan varma olinko oikeastaan kiinnostunut lukemaan parikymppisen miehenalun pubitoilailuista. Takakannesta nimittäin sain kuvan, että juuri tästä kirjassa on kyse. Onneksi mielikuvani oli väärä. Kyllä, kirja sijoittuu yhden ainoan nestepitoisen illan ja yön ympärille. Kyseisenä iltana Eliot suuntaa kavereineen pubiin tarkoituksenaan juhlistaa valmistumista, yliopistoelämän loppua. Eliot on viettänyt kolme viime vuotta Oxfordissa opiskellen kirjallisuutta. Kolmessa vuodessa on ehtinyt sattua ja tapahtua, ja lopulta kaikki kulminoituu viimeiseen iltaan, jolloin on viimeistään aika saada tehtyä jonkinlainen tilinpäätös riitoihin ja rakkauksiin.

Rakkaushuolien lisäksi päähenkilö painiskelee jokaiselle nuorelle aikuiselle tutun kysymyksen kanssa: mitä tekisi loppuelämällään? Kirjallisuuden opinnot ovat antaneet paljon, mutta mitä noilla opinnoilla sitten oikein tekisi. Paikoittain Eliot tuntuu elitistiltä heitellessään korkealentoisia kirjallisuusviittauksia, mutta toisaalta Masters on tehnyt hahmosta ja tämän tilanteesta moniulotteisemman - Eliot ei ole snobi, mutta hän vain yksinkertaisesti tuntee kirjallisuuden ja elää sen maailmassa. On hienoa olla hyvä asiassa, jota rakastaa. Kirjallisuus ei kenties ole vetävin juttu meidän aikanamme, mutta Eliotia tuntuu myös vaivaavan, että hän ei tiedä, mikä tuo vetävin "juttu" voisi olla. Kenties Eliot on nostalgikko, joka ei pysty sopeutumaan ajatukseen, että vuosikymmeniä määrittävät asiat nähdään vasta myöhemmin.

Kirjan lukemisesta on jo joitain viikkoja, enkä enää ihan osaa sanoa, mikä oli se jokin, mikä sai minut ihastumaan tähän. Oloni oli joka tapauksessa kirjan sulkemisen jälkeen jotenkin haikea. Ehkä haikeus johtui kirjan sijoittumisesta Eliotin valmistumiseen. Viimeiset bileet ystävien kanssa ja tieto siitä, että asiat eivät tule enää koskaan tuntumaan aivan samalta, vaikka samoja ihmisiä näkisi uudelleen. Nuoruuden ja opiskelun näennäinen huolettomuus sai minut sulamaan ja huokaamaan. Masters on mielestäni onnistunut hienosti tiivistämään ajatuksen nuoruuden ainutkertaisuudesta, ylipäätään elämän ainutkertaisuudesta. Sen lisäksi, että kirjassa on ajatusta, se on myös aivan erinomaisen hyvä lukuromaani, jonka parissa viihtyisi pidempään kuin viimeiselle sivulle.

En tiedä, tullaanko tätä kirjaa suomentamaan. Lukiessa pohdin, että kirja olisi ainakin haastava suomennettava, sillä brittiläiseen kulttuuriin viittaavia kohtia on paljon. Suomennettiin tai ei, minä jään innolla odottamaan, mitä Ben Masters kirjoittaa seuraavaksi. Noughties on kaksvitosen Mastersin esikoinen.

sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Christie x 3

Olen lukenut Agatha Christien Poirot-sarjaa läpi ilman erityisempiä aikatavoitteita jo muistaakseni kesästä 2009. Verkkainen tahti sopii minulle, sillä luen kirjoja kirjaston kulloisenkin valikoiman puitteissa. Lisäksi olen huomannut, että Poirotteja ei voi lukea kovin montaa putkeen ilman yliannostusta. Alkuun luin kirjoja aivan satunnaisessa järjestyksessä, sittemin olen siirtynyt lukemaan suunnilleen ilmestymisjärjestyksessä, kuitenkin edelleen kirjaston kulloisenkin valikoiman ohjaamana. Tässä kirjoituksessa kirjoitan kolmesta sarjan melko alkupään kirjasta, jotka olen lukenut muutaman viime kuukauden sisällä.

Christie, Agatha: Poirot Investigates, HarperCollins 2007 (alkuperäinen julkaisuvuosi 1924)

Poirot Investigates koostuu yhdestätoista Poirot-novellista. Suurimmassa osassa novelleita ei arvoituksen aiheena ole useimpien Poirot-kirjojen tapaan murha, vaan esimerkiksi varkaus tai kidnappaus.

Totta puhuen minun mieleeni ovat enemmän Poirot-romaanit kuin novellikokoelmat. Muutaman kymmenen sivun mittaisten novellien aikana ei ehdi mehustella ja pohdiskella kovinkaan paljoa sitä, kuka syyllinen mahtaa olla. Lisäksi esimerkiksi jalokivivarkaus tuntuu jokseenkin kesyltä rikokselta brutaaliin murhaan verrattuna. Dekkarille 'kesy' ei välttmättä ole mairittelevin määritelmä. Kyllä tämän silti luki. Yhtenä plussana kirjalle on mainittava kertojana toimiva Hastings, joka ei ole mukana suinkaan kaikissa Poirot-kirjoissa. Useimmat kirjat, joissa Hastings taas on mukana, kuuluvat mielestäni Poirot-parhaimmistoon.




Christie, Agatha: Three Act Tragedy, HarperCollins 2006 (alkuperäinen julkaisuvuosi 1935)

Three Act Tragedy kuuluu kohdallani niihin harmillisiin Poirot-tarinoihin, joiden loppuratkaisun muistan mainion tv-sarjan perusteella. En ole vielä ratkaissut tv-sarjan ja kirjojen ongelmaa: rakastan sekä kirjoja että tv-sarjaa, mutta voin katsoa vain sellaiset sarjan jaksot, joiden pohjana olevat kirjat olen jo lukenut. Muuten spoilaan lukukokemuksen itseltäni. Muistin heti aloittaessani lukemista koko Three Act Tragedyn juonikuvion, mikä on harmillista, sillä juonensa puolesta kirja oli mielestäni huikean hyvä ja yllättävä. En kuitenkaan päässyt kirjan imuun täysin, sillä tiesin kaiken aikaa kuka illalliskutsujen murhaaja on, hänen motiivinsa sekä murhan toteutustavan. Toisaalta olisi myös kiva katsoa tv-sarjaa ilman ennakkomuistikuvia syyllisestä, mutta toistaiseksi olen suosinut useimmiten kirjoja ensimmäisenä kokemuksena kulloiseenkin Poirot-tarinaan.





Christie, Agatha: Simeon Leen testamentti, Loistopokkarit 2001. Suomennos: Helena Luho. (Hercule Poirot's Christmas 1939)

Joululukemiseksi valikoitui joulun aikaan sijoittuva Simeon Leen testamentti. Yleensä luen Poirottini englanniksi, sillä suuri osa kirjojen viehätystä minulle on vanhahtava englanti, jota kirjoissa käytetään. Lukiessa myös englannin sanavarasto rikastuu, tai näin ainakin haluan uskoa. Simeon Leen testamentti oli myös hyvä muistutus siitä, että englanniksi lukeminen on useimmiten hyvä ratkaisu. Inhottavaa nillittää suomennoksesta, mutta jouduin pysähtymään vähän väliä ontuvien lauserakenteiden tai kummallisten sanavalintojen kohdalla. Vai mitä sanotte esimerkiksi seuraavista: "Eversti voi tuskin olla hiukan hymyilemättä." (s.142), tai "On parasta, että otatte hänen sormenjälkensä, Sugden, ja tutkitte hänen entisyyttään." (s.152)?

Tarina itsessään oli hyvä, vaikka loppuratkaisu tulikin vähän yllättäen ja oli minulle ehkä hienoinen antikliimaksi. Kirjassa on klassinen Christie-asetelma: etäinen perhe kokoontuu viettämään joulua rikkaan, vanhan ja kovaluontoisen Simeon Leen kartanoon. Isäntä pistetään päiviltä ja Hercule Poirot päätyy selvittämään kymäveristä murhaa. Pidän paljon juuri tällaisista kartanoon sijoittuvista sukudraama-Poiroteista, eikä loppuratkaisun pienoinen lässähdys tai joiltain osin onnahteleva suomennos onneksi onnistuneet pilaamaan muutoin mainiota lukukokemusta.