 |
| Kuva Otavan sivuilta |
David Nicholls:
Sinä päivänä (Alkuteos: One Day 2009) Suomentanut Sauli Santikko. Otava 2011.
Tiedän, kaikki ovat lukeneet tämän kirjan ajat
sitten. Olin seurannut välillä lähes hurmioituneita arvioita kirjasta,
odotellut että kirja sattuisi omiin käsiini. Arvioiden perusteella olin
ajatellut, että tämä on juuri minun kirjani. Fiksuista nuorista (ja sittemmin vanhemmista)
kertova ihana rakkaustarina. Myös rakenne vaikutti kiinnostavalta: tarinaahan
kerrotaan kahdenkymmenen vuoden ajan, kerran vuodessa heinäkuun 15. päivänä.
Ainoa pelkoni kohdistui siihen, että yleensä kirjojen henkilöistä tulee
vanhemmiten tylsiä. (Miettikää vaikka Montgomeryn Anna-sarjaa. Kuka oikeasti
haluaa lukea hänestä tylsänä, tavallisena keski-ikäisenä perheenäitinä niiden
ihanien nuoruusseikkailuiden jälkeen?)
No, tavallaan pelkoni
osoittautui turhaksi. Suurinta osaa ajasta en voinut sietää kirjan
päähenkilöitä, Emmaa ja Dexteriä. Dexter on rikas kusipää ja Emma itsesäälissä
rypevä nahjus. Minusta myös tuntuu että joku joskus on saattanut kertoa
rikkaasta hulttiopojasta ja köyhästä älykkötytöstä… Ei kauhean omaperäinen
parivaljakko. Kummallekin vanheneminen teki hyvää, ja loppupuolella kirjaa heistä
oli mahdollista jopa välittää.
Vaikea sanoa
kirjasta mitään järkevää. Sen ainoa kysymys on saavatko Emma ja Dexter
toisensa, ja jos ei pidä kummastakaan, ei ole lopputuloksesta ihan kauhean
kiinnostunut. Kirjan rakenne on kiinnostava, mutta minusta aukkoja olisi voitu
jättää enemmänkin. Tarinaa varsinaisesti seurataan kerran vuodessa, mutta lähes
aina kuluneen vuoden tapahtumat selitetään aivan liian auki. Ehkä jännitettäkin
olisi enemmän, jos ei koko aikaa tietäisi niin tarkkaa, mitä päähenkilöiden
elämässä on meneillään?
Varsinaisesti se
asia, mistä haluaisin avautua, on kirjan loppuratkaisu. En kuitenkaan tee niin,
sillä se olisi hieman epäreilua niitä kohtaan, jotka eivät ole kirjaa vielä lukeneet.
Kerrottakoon kuitenkin tämä: kirjan luettuani pidättelin itkua (ei, minun ei
tarvitse pitää kirjasta itkeäkseni ja nauraakseni sen kanssa) ja kiukuttelin
miten tyhmä kirja olikaan. Tavallaan kirja imaisi mukaansa, sillä luin sen
enimmäkseen yhden illan aikana. Vaikka aina ei ole tarpeen rakastaa tai edes
pitää kirjan hahmoista, luulen että rakkaustarinoissa se on aika oleellista.
Perustuuhan niiden imu melko pitkälle päähenkilöiden karismaan.
Ärtymys on
oikeastaan vain kasvanut sitä mukaa, kun kirjan lukemisesta kulunut aika on
lisääntynyt. Pitäisi varmaan lukea Ylpeys ja ennakkoluulo (taas!), ei nykyään
selvästikään osata kirjoittaa oikeita rakkaustarinoita.
Kirjasta ovat kirjoittaneet todella monet joten suosittelen googlea - myös sen takia, että tuo bloggerin linkitysnäppäin tekee tällä hetkellä jotain outoa, ja yrittää linkittää kaiken samaan paikkaan.
