Näytetään tekstit, joissa on tunniste Eugenides Jeffrey. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Eugenides Jeffrey. Näytä kaikki tekstit

perjantai 14. joulukuuta 2012

Middlesex

Eugenides, Jeffrey: Middlesex, Otava 2003 (Middlesex, 2002). (Lukemani painos Seven-pokkari vuodelta 2012.)

Viikon sulattelunkaan jälkeen en oikein tiedä, mitä sanoisin tästä kirjasta. No, jos lähdetään ihan tällaisiin helppoihin seikkoihin, kuin että luin kirjaa yli kuukauden. Kirjassa on yli 770 sivua, ja lähdin luku-urakkaan ajatuksella, että luen kirjaa pikku hiljaa. Ilman paineita aikaa kirjaan tosiaan meni yli kuukausi, osittain tosin ihan siitä syystä, että opiskelut ja työt pukkasivat viemään kohtuuttoman suuren osan loppuvuoden energiasta. Mutta luulen, että pitkä lukuaika johtui myös siitä, että en kertaakaan päässyt ihan todella kirjan imuun. Tiedättehän, siihen hetkeen, kun kirjaa ei vaan voi laskea käsistään. Itselleni epätyypillisesti sallin myös muiden kirjojen lukemisen samanaikaisesti tämän kirjan kanssa. Yleensä en osaa keskittyä kovin moneen kerrallaan. En sitten lopulta kuitenkaan lukenut muuta tämän ohella kuin sarjakuvia ja opiskeluun liittyviä kirjoja. Huomasin tosin luovani yhtenään haikeita silmäyksiä siihen kirjahyllyn osaan, jossa on pinossa seuraavaksi lukuvuorossa olevia teoksia. Tämä taitaa jo kertoa jotain?

En laskisi kirjaa varsinaisesti pettymykseksi. Kirjan idea, hermafrodiitin elämä, on omaperäinen. En ainakaan muista koskaan törmänneeni vastaavan idean kirjaan. Sen sijaan en ole varma, mitä mieltä olen siitä, että tarinaa lähdetään kertomaan päähenkilön isovanhempien nuoruudesta. Takakannen mukaan kyseessä on "tarina nuoresta hermafrodiitista ja erään geenin mutkikkaasta matkasta läpi sukupolvien". Sitähän se oli. Itse asiassa kirjaa kuluu suunnilleen kolmisensataa sivua ennen kuin päästään edes päähenkilön syntymään. Toki päähenkilön isovanhempien sekä vanhempienkin elämänvaiheet olivat jännää luettavaa, mutta en vain pääse ihan sinuiksi tällaisen sukutarina-rakenteen kanssa. Varsinkin, kun tuntui, että erityisesti isovanhemmat melkein unohtuivat itse päätähden astuttua näyttämölle. Kaikki hahmot olivat kuitenkin kiehtovia, ja loppuun päästessäni oli sellainen olo, että olisin voinut lukea yksittäisistä hahmoista enemmäkin, ja että kaikki hahmot, kuten itse päähenkilö tai tämän veli, eivät aivan saaneet ansaitsemaansa tilaa tarinassa.

Kaiken kaikkiaan minulla on olo, että luin liki kahdeksansataa sivua oivallista kerrontaa, joka ei kuitenkaan tullut aivan iholle. Tiedän tosin, että päinvastaisiakin mielipiteitä kirjasta löytyy - kaksi hyvää ystävääni, joiden kirjamakuun luotan, ovat ylistäneet minulle tätä kirjaa valtavasti.

Tällä kirjalla kirin umpeen vielä So American -haasteen vajaata Modern Men Writers -kategoriaa. Josko saisi kategorian täyteen vielä vuoden loppuun mennessä.

sunnuntai 1. huhtikuuta 2012

Nuorena kuolleet ovat ikuisia


Jeffrey Eugenides: Virgin Suicides - Kauniina kuolleet (Alkuteos: The Virgin Suicides 1993) Suomentanut Juhani Lindholm. Otava 2003.

Kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti en ole koskaan nähnyt elokuvaa Virgin Suicides. (Rakastan kaikkia muita Sofia Coppolan elokuvia ja olen nähnyt Marie Antoinetten ja Lost in Translationin kummankin yli viisi kertaa.) Ennen kuin etsin elokuvan käsiini, päätin lukea kirjan, johon elokuva pohjautuu. En ole aivan varma, mitä odotin, enkä myöskään tiedä, petyinkö vai yllätyinkö positiivisesti.

Kirjassa hämmentävintä on kertoja tai kertojat - ei ehkä voi puhua monikossa, vaikka joukko kertojia me -muodon taakse kätkeytyykin. Niin yhtenäisen joukon nämä aikoinaan pojat, nyt jo keski-ikäiset miehet muodostavat. Kertoja on kollektiivi, jonka yhtenäisyys ei rakoile. Missään vaiheessa ei yksiselitteisesti selviä, kuinka monta jäsentä tai keitä tähän kollektiiviin kuuluu. Murrosikäisten nuorten miesten ajatukset ja tunteet on yhtenäistetty, niissä ei ole yksilöllistä vaihtelua: kaikki ovat tunteneet samoin (mikä murrosiän kuvaamisen keinona on hirveän mielenkiintoista!).

Kirjan pääosassa ovat Lisbonin tytöt (eräänlainen yhtenäinen joukko hekin, muiden on vaikea erottaa heitä toisistaan). Tyttöjen ajatuksista tiedetään hirvittävän vähän, sillä heitä tarkkaillaan koko ajan ulkopuolisina. Heidän maailmaansa on vaikea päästä sisälle, siitä pitävät huolen niin tyttöjen ylisuojelevat vanhemmat kuin tyttöjen tiivis, keskinäinen piiri. Koska heitä ei voi lähestyä, heistä muodostuu saavuttamattoman ihailun kohde naapuruston pojille. Saavuttamattomuutta lisää tietenkin myös se, että he kuolevat nuorina - mystisyys heidän ympäriltään ei koskaan katoa.

Tarinaa tärkeämpi tässä kirjassa on mielestäni tunnelma: pysähtyneisyys, joka kuitenkin väistämättä johtaa tuhoon. Kirja alkaa ”Sinä aamuna, kun viimeinen Lisbonin tyttäristä teki itsemurhan---”, joten lukija odottaa koko lähestyvää katastrofia. Pitkään vaikuttaa siltä, että mitään ei tapahdu, mutta Lisbonin perhe sulkeutuu yhä enemmän, heidän talonsa ja elämänsä jatkaa rauhassa, kenenkään asiaan puuttumatta, rapistumistaan. Kukaan ei osaa sanoa, mistä hetkestä tarina varsinaisesti alkaa, missä kohtaa perheessä jokin menee pieleen. Sen loppu sen sijaan on selvä. Perhe ja sen mukana usean ihmisen elämä on lopullisesti tuhoutunut. Tarinaa kertovat pojatkaan (tai kertoessaan jo miehet) eivät koskaan pääse nuoruutensa tragediasta yli. Se seuraa heitä väistämättä kaikkialle.