Loistopokkari 2008, 936 sivua
Suomennos: Kersti Juva
(Bleak House 1852-1853)
Voi jestas... Rehellisesti sanoen tämä taitaa olla bloggaushistorian ensimmäinen kirja, jonka lukeminen meni todelliseksi Suorittamiseksi. Itse asiassa, mieleeni ei tällä hetkellä edes tule muita kirjoja, joiden lukeminen olisi tuntunut yhtä tiukalta pakkopullalta kuin tämän. (No, ehkä joskus lukiossa pakkoluettavana ollut Gulliverin retket tulee lähelle.) Joka tapauksessa, anteeksi nyt, mutta nyt on tunnustettava: tämän kirjan loppuun asti lukeminen oli piinallista.
Lyhyesti kerrattuna lukukokemukseni meni näin:
1. Aloitin kirjan innosta pinkeänä kesäkuussa. (Kyllä, kesäkuussa, siis puoli vuotta sitten!) Kirjan oli tarkoitus olla kesäklassikkoni, koska ajatus kesällä luettavasta tiiliskiviklassikosta tuntui hyvältä. Olin varma, että rakastaisin tätä kirjaa, sillä vaikka olin lueskellut joitain vähemmän innostuneita blogiarvioita, mietin, että jos yksi lempikirjailijoistani Nick Hornby mainitsee Dickensin yhdeksi lempikirjailijakseen, niin kyllähän minäkin tätä rakastaisin. Lisäksi minulla oli hämärä mutu, että Dickens kirjoitteli empaattisesti köyhistä ja raihnaisista, mikä ei haitannut yhtään myönteisen ennakkoasenteen synnyttämisessä.
2. No, kyllä Kolea talo periaatteessa täytti kesäklassikon aseman, sillä urhoollisesti soudin kesän aikana kirjaa yli puolivälin. Puoliväliin asti olin periaatteessa edelleen optimistinen, sillä vaikka kirjassa ei tapahtunutkaan yhtikäs mitään lähes viiteensataan sivuun, (ellei lasketa miljoonien eri henkilöhahmojen esittelyä) niin olin vakuuttunut että "kyllä tämä tästä vielä lähtee käyntiin, tämä nyt on tällaista lämmittelyä ja tarinan pohjustusta".
3. Noin sivulla 500 tajusin, että kirjassa ei tule tapahtumaan jatkossakaan yhtikäs mitään.
4. Lukeminen muuttui tahmeammaksi kuin mikään koskaan missään.
5. En halunnut luovuttaa, sillä olinhan rämpinyt kirjassa jo yli puolivälin. En kai minä nyt lukisi viittä sataa sivua turhan takia?
6. Muutama kuukausi meni, jolloin lähestulkoon pakotin itseni lukemaan kirjaa edes yhden luvun silloin tällöin.
7. Pelastukseksi koitui Facebookissa ollut marraskuinen lukuhaaste, jonka aikana päätin urheasti päästä Kolean talon loppuun.
8. Melkein onnistuin, taisin lukea viimeiset noin sata sivua joulukuun ensi päivinä.
9. Yllättäen melkein nautin kirjan viimeisestä paristasadasta sivusta, joilla löyhiä juonenpäitä sidotaan yhteen. Voisin jopa mennä niin pitkälle, että väitän tässä vaiheessa kiinnostuneeni muutamien henkilöhahmojen kohtaloista.
10. Niin, ne henkilöhahmot... Esther Summerson, jonkinlainen päähenkilö, on tavallaan ihan kiinnostava tarinansa takia, mutta kun hahmo on hyveellisempi kuin yksikään pyhimys, kiinnostus kävi monasti myös lähellä ärtymystä. Muutamia muitakin kiinnostavia tyyppejä kirjassa on, mutta niitä tulee ja menee tarinassa ja yhteenkään ei oikeastaan pysähdytä ennen kuin loppupuolella, joten olen melkoisen vakuuttunut että tulen unohtamaan hahmoista jokaisen, ennen kuin vuottakaan tämän kirjan lukemisesta on kulunut.
11. Mitä tästä sain? Nyt voin sanoa tutustuneeni Dickensin tuotantoon yhden kirjan verran. Olen lukenut Kolean talon. Kannesta kanteen, vaikka tiukoille otti. No juu, olihan tässä tietysti 1800-luvun Lontoon kuvausta aidoilla paikannimillä ja toki tuon ajan yhteiskuntakuvausta, joka kiinnosti. Siltikin täytyy sanoa että laihaa on kiisseli, kun vain tämä jäi käteen. Ehkä minun olisi pitänyt ottaa Irenen varoitukset vakavammin. Lisäksi olen hyvin iloinen päätöksestäni lukea tavoilleni poikkeuksellisesti alunperin englanniksi julkaistu kirja suomennettuna. Tahkoaisin tätä vielä varmasti seuraavalla vuosikymmenelläkin, mikäli olisin yrittänyt englanniksi. Suomennoksessa sen sijaan ei ole moitteen sanaa, hatunnosto Kersti Juvalle, hienoa työtä.
12. Tästä karmaisevasta pettymyksestä huolimatta en suostu luovuttamaan. Epäilemättä Dickens on asemansa ansainnut. Kai minä vain aloitin väärällä kirjalla, toivon?
