Hyppää lavalle -haaste: Eeva-Liisa Manner: Poltettu oranssi

Manner, Eeva-Liisa: Poltettu oranssi - balladi sanan ja veren ansoista, Kirja kerrallaan, 2003. (Alunperin näytelmä ilmestynyt wikipedian mukaan 1968.)

Ensinnäkin vinkkinä kaikille, jotka ovat osallistumassa kujerruksia-blogin Hyppää lavalle -haasteeseen: Kirja kerrallaan -kustantamo julkaisee hurjasti mielenkiintoisia näytelmiä, paljon myös uutuuksia. Tällä kertaa itse tartuin vähän vanhempaan, itse asiassa klassikkonäytelmään, eli Eeva-Liisa Mannerin Poltettuun oranssiin.

Näytelmä sijoittuu pieneen kaupunkiin 1900-luvun alkupuolelle. Varakkaan nahkatehtailijan vaimo Amanda Klein tuo tyttärensä Tohtori Frommin vastaanotolle. Tytär käyttäytyy kummallisesti, esimerkiksi puhuu omaa, käsittämätöntä kieltään. Vanhemmat toivovat Tohtori Frommin parantavan Marina Kleinin ja tuovan tämän takaisin omasta maailmastaan reaalimaailmaan.

Nyt on myönnettävä, että minun on vähän hankala blogata tästä kirjasta, eli siis näytelmästä. Kyse ei ole siitä, että Poltettu oranssi olisi ollut jotenkin epämiellyttävä lukukokemus, eikä siitä, että kyseessä olisi ollut edes erityisen vaikea teksti. Alunperin halusin osallistua haasteeseen siksi, että luen muutenkin paljon näytelmiä, ja ajattelin, että olisi hauskaa koettaa blogata jostakin näytelmästä. Mutta luen näytelmiä yleensä joko opiskelun tai työn puolesta, ja olen tottunut siihen, että joudun lukemaan ja analysoimaan näytelmät tarkasti ja lukemaan ne vähintään kahteen kertaan kokonaan. Bloggaaminen taas on puhtaasti kiva harrastus, enkä haluakaan kirjoittaa blogiin kymmensivuisia syväanalyyseja yhtään mistään. Päätin jo etukäteen, että luen Poltetun oranssin kuin minkä tahansa vapaa-ajan lukemisen, liikoja asioihin tarttumatta ja liikaa analysoimatta.

Lukiessani huomasin kuitenkin ajattelevani samoja asioita kuin aina lukiessani näytelmää. Kuinka monta hahmoa näytelmässä on? (Viisi.) Ovatko kaikki hahmot ns. herkullisia esitettäviä? (Kaikki taisivat olla ihan mukavanoloisia rooleja. Herra nahkatehtailijalla, Ernest Kleinilla taisi olla aika pieni rooli, mutta ihan mukiinmenevä.) Onko näytelmä pienen näyttämön vai suuren näyttämön juttu? (Pienen, ehdottomasti.) Minkä teatterin voisin kuvitella ottavan näytelmän ohjelmistoonsa? (Melkein minkä tahansa. Eeva-Liisa Manner, joo, klassikko, joo. Voisin kuvitella, että harrastajateatteritkin saattaisivat tarttua tähän.) Miten monta tapahtumapaikkaa? -> Edelleen, kohtausvaihdot valoilla ja äänillä vai kenties kokonansa vaihtuvilla lavaste-elementeillä, vai kenties jotenkin muuten? (Muistaakseni kaksi tapahtumapaikkaa. En taida tarkistaa, koska luin tätä näytelmää huvikseni. Ja lavasteratkaisuihin sekä kohtausvaihtoihin voisi olla miljoona eri ratkaisua, mutta silti tätä mielelläni aina pohdin. En ole toistaiseksi nähnyt Poltettua oranssia näyttämöllä, joten en ole myöskään nähnyt yhtään lavaste/ääni/valo -ratkaisua. Manner on kuitenkin antanut melko tarkat näyttämöohjeet siitä, miltä minkäkin pitäisi näyttää. Noudatetaanko näyttämöohjeita on tietysti asia erikseen. Mielelläni kuitenkin kävisin katsomassa, jos joku teatteri joskus taas tähän näytelmään tarttuisi.) Ja vielä ehkä sokerina pohjalla: mikä on näytelmän aihe (aiheet) ja teema (teemat)? (No, aiheena ainakin mielisairaus ja terapia, nuoren tytön aikuistuminen ja perhe-elämä. Teemoina ehkä "normaalin" ja "sairaan" mielen hiuksenhieno ero, eli miten voidaan määritellä mikä on normaalia ja mikä ei, kun toisen ihmisen pään sisälle ei kuitenkaan voi päästä, eikä siten voi nähdä maailmaa tämän näkökulmasta. Voisi varmasti löytää muutakin, mutta kun en ainakaan nyt halua.) Ja niin edelleen, lista kysymyksistä on aika pitkä...

Lisäksi pohdiskelin nimenomaan tähän näytelmään liittyviä asioita, eli esimerkiksi sitä, mihin näytelmän nimi viittaa. Näytelmä itse vastaa, että Marina Kleinin uneen, jossa on Poltettu oranssi -niminen hevonen. Toisaalta nimi voisi viitata myös mieleen ja mielisairauteen, Marinan "palavaan" mieleen. Näytelmä on täynnä symboliikkaa, viittauksia psykoanalyysiin, filosofiaan ja ties sun mihin, joten nimellä voisi olla myös ulottuvuuksia muuallekin, ja jos jaksaisi, niin asiaa voisi pohtia kauankin. Mutta minä en jaksa. Minä luin tämän näytelmän nyt huvikseni, lomalla, enkä varmasti lähde ottamaan selvää kaikista viittauksista ja merkityksistä. Lisäksi kiinnostaisi tietää, miksi hahmoilla on saksankielisiltä kuulostavat nimet, vaikka ilmeisesti ei kuitenkaan olla Saksassa... (Tohtori Fromm mainitsee jossain vaiheessa olleensa erikoistumassa Saksassa, ts. ei ole enää siellä.)

En tunne kovinkaan hyvin Eeva-Liisa Manneria, joten Poltettu oranssi toimi minulle hyvänä, "oman mukavuusalueen" johdatuksena hänen tuotantoonsa. Runot kun ovat minulle vähän vieraampaa maailmaa, vaikka niitäkin ihan mielelläni luen.

Poltettu oranssi on ilmestynyt yli neljäkymmentä vuotta sitten, mutta ei tunnu sillä tavalla vanhentuneelta, etteikö sitä vieläkin voisi kuvitella esitettävän - tosin voisi myös olla kiinnostavaa nähdä reippaasti modernisoitu versio. Tämä oli myös sikäli mukava näytelmä luettuna, että näytelmän maailmasta ja henkilöhahmoista sai kiinni nopeasti, eikä alun hahmoluetteloon ja aiemmin luettuun tarvinnut juurikaan palata, kuten joskus saattaa näytelmiä lukiessa käydä.

Runokokeiluja

(Lasimaalaus ehti takaisin kirjastoon ennen kuvan ottamista)

Aaro Hellaakoski: Jääpeili (1928) Otava

Eeva-Liisa Manner: Tämä matka (1956) Tammi

Aila Meriluoto: Lasimaalaus(1946) WSOY

Olen lukenut runoja. Minä, joka en ole koskaan kokenut niistä mitään ymmärtäväni. En tiedä olisiko vapaaehtoisesti tullut luettua, mutta hyvä näin: niitä on ollut pakko lukea ja pikkuhiljaa ehkä on alkanut ymmärtää hieman enemmän kuin ennen. Luulen, että ne ovat jotakin, jonka lukeminen pitää vain opetella, että mitä enemmän niitä lukee, sitä enemmän ne alkavat avautua.

Olen lukenut seuraavat kokoelmat, tässä järjestyksessä: Aila Meriluodon Lasimaalaus (1946), Aaro Hellaakosken Jääpeili (1928) ja Eeva-Liisa Mannerin Tämä matka (1956). Kiinnostavaa kokoelmissa oli, että Meriluodon ja Mannerin kokoelmat tuntuivat harkituilta, yhtenäisiltä kokonaisuuksilta. Hellaakosken Jääpeili taas vaikutti siltä, että siihen on roiskittu kaikki, mitä on sattunut syntymään. Jääpeilin lukemista vaikeutti myös se, että viimeisen osion runot on painettu fraktuuralla. Lukeminen itsessään oli jo aikamoista tavaamista, eikä ajatuksia riittänyt muulle kuin sille, että sai sanoista selvää.

Mutta Lasimaalauksesta ja Tästä matkasta pidin. Lasimaalaus oli hyvä kokoelma aloittaa, sillä runot ovat melko perinteisiä. Tai en tiedä, onko perinteinen oikea sana, mutta runot olivat sellaisia, kuin lapsena ajatteli runojen olevan. Kokoelman kuvasto oli tietyllä tavalla tuttua: luontoa, yötä ja aamua, päivänkoittoa, yksinäisyyttä, kuolemaa. Parasta oli, että tunsin ymmärtäväni jotakin. Runot eivät tuntuneet niin vaikeilta, kuin olen aina ajatellut runojen tuntuvan. Osasin jopa eritellä, miksi pidin joistakin runoista: ihana rytmi, riimejä jotka eivät tunnu riimeiltä vaan kieleltä, ajatuksia jotka saavat minut ajattelemaan enemmän.

Tämä matka ei avautunut yhtä hyvin kuin Lasimaalaus, mutta siinä oli jotakin, joka jäi mielen perukoille kummittelemaan. Monen runon kanssa tuntui siltä, että tässä sanotaan jotakin hirveän tärkeää, mutta en aivan ymmärrä, mitä. Jokainen runo tuntuu sisältävän niin monta ajatusta ja merkitystä, että on vaikea päästä perille kaikesta. Mutta aion palata tähän kokoelmaan, joskus kun on enemmän aikaa. 

Onko sinulla jotakin kirjallisuuden osa-aluetta, johon et ole juuri tutustunut? Mihin haluaisit paneutua enemmänkin?