torstai 25. lokakuuta 2012

Jumalaista ystävyyttä

Hei, olen hengissä! Viime aikoina koulutyöt ovat vieneet ajan aika tehokkaasti, mutta pahin tenttisuma on taas hetkeksi selätetty ja voi keskittyä muuhunkin elämään. Pää pulppuaa lukuideoita ja kaikkialla törmää kiinnostaviin uutuksiin.


Rebecca Wells: Jumalaiset jajasiskot (Alkuteos Divine Secrets of the Ya-Ya Sisterhood 1996) Suomentanut Marja Helanen-Ahtola. Gummerus 1999.

Muistan katselleeni tämän kirjan takakantta joskus vuosikausia sitten kirjastoautossa. Varmaankin pian ilmestymisen jälkeen, uutuushyllyssä. 12-vuotiaan lukulistalle jajasiskot eivät ymmärrettävästi löytäneet, vaan piti keritä aikuiseksi ja lukea useita suosituksia eri blogeista.

Lähtökohta: Rakastan Yhdysvaltojen etelävaltioita! Tiedättekö, hikisiä, laiskoja iltapäiviä ruskeavetisen joen rannalla, kaskaiden siritystä, täydellisiä kuisteja, alituisia drinkkejä? Niissä on jotakin erittäin kiehtovaa, ehkä siksi että täällä kylmässä pohjolassa harvoin päästään samoihin tunnelmiin (drinkkejä ehkä lukuun ottamatta, eikä niitä täällä kutsuta drinkeiksi).

Jumalaiset jajasiskot lähtee liikkeelle äidin ja tyttären konfliktista, ja kirjan varsinainen kertoja on tytär, Sidda. Vaikka aina välillä puidaankin hänen luottamus- ja kiintymysongelmiaan, kirjan varsinainen tähti on äiti Vivi. Selvittääkseen välinsä (ja tunteensa) äidin kanssa Sidda alkaa tutustua äitinsä menneisyyteen. Menneisyys on kiehtovasti rakennettu: tiedämme lukijoina, että äidillä menee suhteellisen hyvin nykyajassa, hänellä on mennyt hyvin nuorena ja jotain kauheaa on tapahtunut siinä välissä. Äidin traumaattisten kokemusten selvittäminen on lähtökohta Siddan omien traumojen kohtaamiselle.

Vivi ja hänen tarinansa on siis kirjan sydän. Viviin liittyvät erottamattomasti hänen kolme ystäväänsä Teensy, Caro ja Necie. He kuuluvat yhteen varhaisesta lapsuudesta vanhuuteen saakka, eikä kenenkään aviomiehet (tai lapset) koskaan nouse yhtä tärkeiksi kuin ystävät. Muutenkin kirjan henkilögalleria on hurmaava. Vivi ei saa kaipaamaansa rakkautta omilta vanhemmiltaan, mutta rakastavia ihmisiä löytyy onneksi muualta lähiympäristöstä, kun vaan osaa etsiä.

Tämä neljän tytön ja myöhemmin naisen porukka aiheuttaa milloin minkäkin skandaalin, seikkailee mm. Tuulen viemän ensi-iltaan ja kokee traagisia rakkaustarinoita. Kaikesta tästä on punottu vauhdikas, tapahtumarikas elämäntarina, joka tuntuu melkein liian uskomattomalta ollakseen totta, mutta josta uskoo joka sanan koska haluaa uskoa. Lopulta on vähän hengästynyt olo ja toivoo, että saisi tietää lisää, että saisi jäädä Vivin, Teensyn, Caron ja Necien luo Louisianaan vielä vähän pidemmäksi aikaa.

Aika pitkään ajattelin, että Sidda on tässä tarinassa aivan turha elementti, tekosyy, jonka avulla päästään paneutumaan Vivin elämään. Mutta ehkä hänelläkin sitten lopuksi on paikkansa. Lopultahan koko tarinassa on kyse rakkaudesta ja anteeksiannosta, niiden kaikkivoipuudesta. Sidda on olemassa, jotta Vivi ymmärtäisi tämän.

Ja miksipä en ihastuisi kirjaan, joka sanoo, että ystävyys on maailman tärkein asia? Että ystävyyden voimalla selviää ihan mistä tahansa.

Muutama huono puoli kirjassa kuitenkin on (kaiken sen ihanuuden vastapainoksi, selvästi.) Siddan ja hänen sulhasensa Connorin suhde on enimmäkseen kiusallista luettavaa, etenkin, kun siirrytään fyysiselle asteelle. Ensimmäisen kolmanneksen paikkeilla kirjassa on kohta, jossa sukupuolielimiä puhutellaan kukkasiksi jne. Kohtaus kestää noin viisi riviä ja jos se olisi ollut rivinkin pidempi (puhumattakaan siitä, että kohtauksia olisi ollut lisää), kirja olisi jäänyt kesken. Kirjailija käyttää välillä myös hämmentävän paljon aikaa sen vakuutteluun, että nelikymppinen nainen voi olla ihana ja seksikäs, aivan kuin ei itse uskoisi tällaiseen ajatukseen.

Luojan kiitos en myöskään lukenut takakantta kirjaa lainatessani. Mainosteksti ”Nautittavaa luettavaa kaikenikäisille naisille” olisi taatusti saanut kirjan palaamaan kädestä hyllyyn, oli suositukset sitten mitä luokkaa tahansa.

Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Jenni S., joka olisi myös lukenut mieluummin vain naistenvälisestä ystävyydestä sekä Vauhko, joka vertaa tätä Stockettin Piikoihin - ja muistuttaa samalla, että pitäisiköhän se nostaa sieltä lukupinosta vähän korkeammalle?

lauantai 13. lokakuuta 2012

Bloggausjumin purkua Norwegian Woodilla

Murakami, Haruki: Norwegian Wood, Tammi, 2012 (Noruwei no mori, 1987)

Minulla on ollut liki kolmen viikon bloggaustauko. Voisin kuitata sen kiireellä, mutta ihan tarkalleen se ei pitäisi paikkaansa. Ei vain ole huvittanut. Silti olen lukenut melko entiseen malliin. Ei ole vain tuntunut, että olisi kauheasti sanottavaa luetuista kirjoista. Nähtäväksi jää, tulenko bloggaamaan tässä välissä luetuista.

Samaan aikaan "lomani" kanssa sattui varsin mainio kirjabloggareiden valearvioiden tempaus, jota seurailin sivusta. Hölmöä sinänsä, että en ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että kirjablogeja käytetään hyväksi kouluesitelmiin. Silly me. Tähän asti olin kuvitellut, että tekstini Salingerin Siepparista on ollut kirjoittamistani teksteistä suosituin ihan vain ansioidensa takia. ;)


Yritän nyt purkaa bloggausjumia Haruki Murakamin Norwegian Woodilla. Tänä vuonna suomeksi ilmestynyt kirja on saanut paljon tilaa blogeissa ja muutenkin tuntuu, että Murakami on bloggareiden suosiossa. Sitä paljon tästä kirjasta on kirjoitettu, että minunkin kiinnostukseni heräsi. Murakamin muusta tuotannosta en sitten osaa sanoa. Maaginen realismi, jota olen antanut itseni ymmärtää herran muiden kirjojen maailman ainakin sivuavan, ei välttämättä lähtökohtaisesti minua ihan hirveästi kiinnosta. Mutta katsotaan.

Norwegian Woodin maailma on nuorten. Melkein kaikki keskushenkilöt ovat parikymppisiä opiskelijoita 60-70-lukujen taitteen Japanissa. Torun paras ja ainoa ystävä Kizuki on tappanut itsensä seitsemäntoistavuotiaana. Toru ja Kizukin tyttöystävä Naoko hakevat turvaa ja lohtua toisistaan aikuistumiseen. Toisaalla on Midori, joka on impulsiivinen ja suora, herkän Naokon vastakohta. Toru löytää itsensä kahden erilaisen naisen ja maailman välistä, joista kumpikin vetää Torua puoleensa.

Lähtötilanteensa puolesta olisin voinut olettaa kirjan olevan melkoisen masentava. Sitä Norwegian Wood ei kuitenkaan ollut. Ei edes ahdistava. Traaginen ja kaunis olisivat luultavasti parhaimmat adjektiivit, jos yksittäisiä sellaisia haettaisiin. Traagisuus oli minulle tämän kirjan imuvoima. Halusin lukea aina vielä vähän eteenpäin, koska täytyi saada tietää miten rakkaille hahmoille käy. Samalla tiesin, että kaikki ei voi päättyä niin kuin olisin toivonut - "...and they lived happily ever after". Voin todella puhua "rakkaista hahmoista", sillä niin lähelle ne tuntuivat lukiessa tulevan.

Nuorisokuvauksena kirja on mainio. Olen melkein suruissani siitä, että huomaan lipuvani koko ajan kauemmas ehdottomuudesta, jota tämän kirjan hahmot edustavat. Kirjan aikakausi myös kiehtoo minua, mutta harmikseni mielestäni kirja ei ole mitenkään erityisesti sidottu aikaansa. Ellei vuosilukuja tiputeltaisi pitkin kirjaa, en olisi luultavasti osannut sijoittaa tapahtumia kovinkaan tarkasti. Ajoittaiset viittaukset popkulttuuriin toki luovat jotain kuvaa, mutta silti ne liittyvät minusta enemmän hahmojen luomiseen. Musiikkimaku tekee Naokon ja Torun elävimmiksi.

Kaiken kaikkiaan mielestäni kyseessä on kirja, joka jää mieleen pitkäksi aikaa, vaikka siihen ei välittömästi rakastuisikaan. Minulle on ollut hiukan vaikeaa aloittaa mitään kirjaa tämän jälkeen. En sitten tiedä johtuuko aloittamisen vaikeus iholle tulleesta lukukokemuksesta, vai vain ihan perinteisestä lukujumista.

Monissa blogeissa on kirjoitettu Norwegian Woodista. En halunnut lukea tekstejä kokonaan, ennen kuin olin kirjoittanut omani, mutta nyt täytyy sanoa, että onpa osuvia kirjoituksia. Esimerkiksi LiisapeikkoneitoKatjaMinna ja Sara kirjoittavat kirjasta todella tunnistettavasti, vaikka ovatkin olleet montaa mieltä ja nostaneet hiukan eri asioita.

torstai 4. lokakuuta 2012

Uusi elämä avaruusaluksessa



Beth Revis: Across the Universe - Matka alkaa (Alkuteos Across the Universe 2011) Suomentanut  Outi Järvinen. Otava 2012

Aina välillä käy niin, että sitä aloittaa illalla uuden kirjan, ja sitten kello kaksi yöllä kääntää viimeisen sivun, sulkee kannet ja sammuttaa hengästyneenä valot. Koska joskus kirjan lopettaminen kesken ei vain ole vaihtoehto, ei vaikka olisi meinannut nukahtaa sohvalle jo puoli kymmeneltä.

Beth Revisin Across the Universe - Matka alkaa on nuorille suunnattua scifiä. Varjelus-nimisellä avaruusaluksella on kolmesataavuotinen matka edessään kohti uutta planeettaa. Mukaan lähtee niin syväjäädytettyjä erikoisasiantuntijoita kuin aluksen toiminnasta vastaavia tavallisia ihmisiä, jotka elävät ja kuolevat aluksella sukupolvi toisensa jälkeen. Kirjan päähenkilöt edustavat näitä kahta ryhmää: Amy on vanhempiensa vaatimuksesta mukaan otettu tyttö, joka herää syväjäädytyksestä 50 vuotta liian aikaisin, ja Seuraaja on aluksella kasvanut poika, josta aikanaan tulee aluksen johtaja.

Avaruusalukset ovat minulle melko tuntematonta maaperää, ja se saattaa olla osasyy, miksi tämä tarina tuntui niin kiehtovalta. Ensinnäkin suljettu avaruusalus on todella kiinnostava tapahtumapaikka: kukaan ei pääse sieltä pois. Etenkin vapauteen tottuneelle Amyllä alus esiintyy hyvin ahdistavana tilana: ”En ole koskaan ajatellut, miten tärkeä taivas on, kunnes minulla ei enää ole sitä.” Toisaalta taas koko elämänsä aluksella eläneiden näkökulmasta tilanne on aivan toinen. Heille avaruusalus tiukkoine hierarkioineen ja toimintoineen edustaa luonnollista, normaalia tilaa.

Erityisesti minua jäivät mietityttämään vallan ja johtamisen kysymykset. Alusta johtaa aina yksi ihminen kerrallaan, ja hän kouluttaa itselleen seuraajan. Muut tottelevat kyselemättä ja sokeasti tätä Vanhimmaksi kutsuttua johtajaansa. Ennen Amyä kukaan ei kyseenalaista eikä ihmettele järjestelmää. Amy saa Seuraajan ajattelemaan omilla aivoillaan, näkemään Vanhimman inhimillisyyden, heikkoudet ja puutteet. Amy on se, joka aluksella saa muutoksen aikaan, vaikka Seuraaja nuo muutokset konkreettisemmin toteuttaa.

Kirjan kahden näkökulman kerrontatapa toimii hyvin. Amyyn samastuu enemmän, sillä aluksen käytänteet ja uskomukset ovat outoja, kummallisia. Toisaalta Seuraaja avaa näitä asioita ikänsä aluksella eläneen näkökulmasta - miten asioita voisi pitää outoina, jos ne ovat aina olleet juuri niin?

Odotan innolla seuraavaa osaa. Amyn ja Seuraajan uudistukset jäävät kutkuttavaan vaiheeseen: mitä aluksella alkaa tapahtua? Alkaako avaruusalus rajattuna paikkana tuntua puuduttavalta miljööltä, päästäänkö sieltä pois? Paneudutaanko tarkemmin jäädytettyjen ja elävien vastakkainasetteluun - miksi toiset saavat aloittaa suoraan uudessa maailmassa kun toiset elävät koko elämänsä aluksella?

Ps. Yhtä asiaa jäin kyllä miettimään: Miksi sarjan nimi on englanninkielinen? Se on olisi voinut hyvin kääntää, Aamuvirkku yksisarvinen on ehdottanut useitakin hyviä nimiä. Vai onko nimi haluttu pitää viittauksena Beatlesin kappaleeseen? Tällaiset sekakieliset nimet eivät ole kovin vakuuttavia eivätkä kauniita.