Rakkausromaanin resepti

Alkuvuodesta tuli ahmittua pikaiseen vauhtiin useampikin kirja, sittemmin on lukutahti hieman hidastunut ja tökkinyt. Sattumalta kuitenkin huomasin, että silloin tammikuussa on tullut kirjoitettua useampikin julkaisematta jäänyt blogiteksti... Tässä siis ensimmäinen niistä. 

Nicolas Barreau: Rakkausromaanin resepti. Alkuteos  Das lächeln der frauen, 2010. Suomennos Veera Kaski. Tammi 2013.

Nicolas Barreaun Rakkausromaanin resepti löysi tiensä jo viime vuonna (edelleen keskeneräiselle) TBR-listalleni. Se kuulosti mielestäni hurmaavalta ja söpöltä kirjalta. Viime kirjastoreissulla muistin vihdoin etsiä kirjan käsiini (ja etsiä täytyikin, kone kertoi sen löytyvän rakkausromaanien osastolta, mutta ihan tavallisessa romaanihyllyssä se lopulta majaili), kun päätin osallistua Sheferijm-blogin Idän pikajuna -haasteeseen. Lähtöpaikkana toimii tietenkin alkuperäisen Idän pikajunan mukaisesti Pariisi, ja ainakin näin alkuun ajattelin koettaa lukea haasteen läpi ihan oikeassa järjestyksessäkin. Strasbourgiin käy matka seuraavaksi.

Mutta jos palaamme takaisin itse kirjaan: olin oikeassa, Rakkausromaanin resepti on hurmaava kirja. Se kertoo Auréliesta, joka rankan eron jälkeen vahingossa löytää kirjan, jonka naispäähenkilö muistuttaa häntä enemmän kuin sattumalta on mahdollista. Aurélie haluaa tietenkin tavata tuon ihmeellisen kirjailijan, ja ryhtyy päättäväisesti toimeen: hän ottaa yhteyttä kirjailijan kustantamoon, ja lopulta saakin kirjailijaan yhteyden kustannustoimittaja Andrén avulla. Kirjailija ei kuitenkaan ole kovin kiinnostunut lukijoistaan, ja jotakin kummallista koko kuviossa on… Hieman ennalta-arvattavahan tämä juonikuvio on, mutta viihdyttävää lukemista.

Valitettavasti Rakkausromaanin resepti on välillä liian tietoisesti hurmaava kirja: minulle ainakin jäi olo, että tässä on kirja, jonka jokaista sivua kirjoitettaessa on mietitty, että nyt tähän pitää saada sitä ihanaa ameliemaista ranskalaistunnelmaa. Tietenkin tämä tunne hieman jää taka-alalle tarinan edetessä, kun keskittyy seuraamaan tapahtumia ja jännittämään, löytääkö Aurélie unelmiensa kirjailijan. Mutta aina välillä tämä yrittämällä yrittämisen tunne puskee pintaan ja häiritsee. Ehkä olisin lumoutuneempi, jos olisin suurempi Pariisifani? Tai jos en olisi nähnyt teini-ikäisenä Amelieta vähintään kahtakymmentä kertaa.

Minulla on tapana kirjata ylös lukemistani kirjoista mm. kirjailijan kotimaa ja kirjan alkuperäiskieli. Nicolas Barreau aiheutti minulle hetken ongelmia: kansiliepeen luettuani vakuutuin, että ranskalaista kirjailijaa tässä luetaan. Alkuperäisteos on kuitenkin saksankielinen. Mielikuvitus tästä lähti heti liikkeelle, tiettyjä yhdenmukaisuuksia kirjan kirjailijaan tällä ristiriidalla on…

1Q84 osa 3

Haruki Murakami: 1Q84 osa 3 (Alkuteos 2010) Suom. Aleksi Milonoff. Tammi 2013.

Kirjoitin 1Q84 kahdesta ensimmäisestä osasta hyvin innostuneesti jokin aika sitten. Kolmas osa lunasti kaikki lupaukset: rakastin koko tätä tarinaa. En yhtään ihmettele, että kirjabloggaajat äänestivät tämän vuoden 2013 parhaaksi käännetyksi kaunokirjaksi. 1Q84 nousi kyllä lempikirjojeni (pitkälle) listalle.

Ihan kauheasti en viitsi tästä kolmannesta osasta sanoa, koska yleensäkin viimeisistä osista on vaikea puhua paljastamatta tärkeitä asioita edellisistä. Yksi suurimmista eroista kahteen edelliseen osaa on, että Tengon ja Aomamen rinnalle saadaan kolmas näkökulma: osa luvuista kertoo tapahtumista Ushikawan, aiemmissa osissa esitellyn salapoliisin, näkökulmasta. Tämä on onnistunut valinta, sillä suuren osan ajasta Tengo ja Aomame ovat tietämättömiä kaikesta siitä, mitä heidän ympärillään tapahtuu.

Tarinan lopussa paljon jää auki, mutta kuten taisin jo tänä vuonna eräästä toisesta kirjasta kirjoittaessani sanoa, pidän sopivasti avoimista lopuista. Siitä, että kaikkea ei selitetä, etten tiedä tarkkaan mitä henkilöille jatkossa tapahtuu, mutta saan siitä pienen aavistuksen. Että minulle jää tunne siitä, että näitä henkilöitä ei jätetty heitteille, vaan heillä on suunta johon jatkaa.

Mutta mitäpä minä vielä sanoisin? Ehkä sen, että 1Q84 oli minulle täydellinen kirja. Vähän jännittää seuraavien Murakamien lukeminen, koska eiväthän ne vain voi olla yhtä hyviä. (Enkä silti voi jättää niitä lukematta.)

1Q84 osat 1 & 2

Ensimmäinen mieleentuleva sana kuvaamaan Haruki Murakamin teosta 1Q84  on massiivinen. Ihan pelkästään käytännöllisistä osat 1 ja 2 on liian paksu kirja, sitä on hirvittävän vaikea lukea iltaisin sängyssä. Mutta onneksi tämä on kirjan ainoa huono puoli. (Ja onneksi osa 3 on sentään julkaistu omana teoksenaan!)

Tarinaa kerrotaan kahden henkilön, Tengon ja Aomamen näkökulmista. Aika onnistunut ratkaisu: jokaisen luvun jälkeen minua harmittaa, kun kertoja vaihtuu, kun olen niin kiinnostunut sillä hetkellä vuorossa olevasta hahmosta ja hänen puolestaan tarinaa. En millään haluaisi vaihtaa toiseen näkökulmaan. Ja sama toistuu jälleen tämän uuden luvun lopussa...

Tengo ja Aomame ovat molemmat kolmekymppisiä, omalla tahollaan erakkoelämää viettäviä nuoria aikuisia. Tengo opettaa matematiikkaa ja käyttää vapaa-aikansa kirjoittamiseen. Aomame toimii liikunnanohjaajana ja murhaa miehiä, jotka ansaitsevat kuolla. Todellisuus liikahtaa ja kumpikin löytää itsensä maailmasta, joka on melkein kuin meidän tuntemamme maailma vuonna 1984, mutta ei kuitenkaan ihan.

Kirjassa on monia kiehtovia henkilöitä: Tengon ja Aomamen lisäksi esimerkiksi Fuka-Eri, nuori tyttö, jonka tarinasta Tengo palkataan muokkaamaan menestysromaani, vanhana rouvana tunnettu nainen, joka pitää turvakotia pahoinpidellyille naisille ja häntä vartioiva Tamaru - oikeastaan kiinnostuin kaikista tämän kirjan henkilöistä, he kaikki tuntuivat oudoilta ja hämmentäviltä ihmisiltä, joista tahdoin tietää lisää. Fuka-Erin romaani Ilmakotelo laittaa tapahtumat aluilleen, sillä se paljastaa salaisuuksia Sakigaken uskonnollisesta yhteisöstä, vaikka suurin osa lukijoista kuvitteleekin sen olevan täyttä mielikuvituksen tuotetta. Tätä kautta Tengo kohtalo sotkeutuu tuohon yhteisöön. Omalla tahollaan Aomame joutuu tekemään suuren päätöksen yhteisön uskonnollisen johtajan kohtalosta, ja  näin Tengon ja Aomamen kohtalot kietoutuvat lopullisesti yhteen.

Olen aika vaikuttunut tästä kirjasta mutta viimeinen osa on tietenkin vielä lukematta - tosin kuten arvata saattaa, varauksessa kirjastosta. Muodostan lopullisen mielipiteeni vasta sen luettuani, mutta täytyy todeta, että hyvältä näyttää. Todella hyvältä! Kirjan melkein 800 sivua ovat kuluneet äkkiä, ahnehtien: iltaisin en olisi malttanut laskea kirjaa kädestäni, töihin lähteminen on harmittanut, kun ei ole saanut jäädä lukemaan.

Longbournin talossa

Jo Baker: Longbournin talossa. (Alkuteos Longbourn 2013.) Suom. Helene Bûtzow. Tammi 2014. 

Marttyyrinomaisesti tässä päivänä eräänä valitin, ettei mies varmaan tykkää antamastani joululahjasta, kun ei ole sitä vielä kokeillut (konsolipeli siis kyseessä). Mies siihen sitten, että tuolla hyllyssä lukematta näyttäisi olevan sekin kirja, jonka hän antoi minulle huhtikuussa syntymäpäivälahjaksi. Joten pakostihan Jo Bakerin Longbournin talossa päätyi samana iltana lukuun. (Enkä tullut samalla huomauttaneeksi, että saattaahan siellä hyllyssä odottaa myös jokunen joululahjakirjakin aiemmilta vuosilta…)

Longbournin talossa on siis kertomus siitä, mitä palvelusväelle tapahtuu Ylpeyden ja ennakkoluulon tapahtumien aikana. Näistä jälkikäteen kirjoitetuista jatko-osista minulla on aika huonot mielikuvat, joskus aikoinaan luin vahingossa kirjan Elizabethin ja Darcyn myöhemmiltä avioliittovuosilta, ja voi kun se oli kauheaa! Mutta koska tämä kirja keskittyy lähinnä muihin kuin tuttuihin ja rakastamiini henkilöihin, annoin kirjalle mahdollisuuden.

Lukukokemus oli ristiriitainen. Oli mukavaa palata Longbourniin, Netherfieldiin ja Pemberleyyn. Oli kiinnostavaa seurata palvelijoiden elämää, päästä selville kaikesta siitä työstä ja vaivasta, siitä mikä köyhänpuoleistenkin maalaisaatelisten elämän mahdollisti. Mutta tulevaisuudessa palaan näihin tuttuihin maisemiin vain alkuperäisen Ylpeyden ja ennakkoluulon parissa, siitä olen varma.

Longbournin talossa yrittää selvästi nostaa esiin aikakauden epäkohtia. Palvelijoiden kurjuutta korostetaan varsinkin alussa hyvin näkyvästi. Esiin tuodaan myös Bennetin perheen tyttöjen maalliset puolet: kuukautisveret, haisevat kainalot, pesun aikana harmaantuva vesi. Kirjoittaja tuntuu etsivän kohtia, joissa voisi haurastuttaa noiden ainakin minulle kovin rakkaiden henkilöiden viehätystä. Välillä se tuntuu olevan koko kirjan tarkoitus. Varsinkin alussa tämä häiritsi, tarinan edetessä kyllä kiinnostuin päähenkilöiden Sarahin ja Jamesin tarinasta sen verran, että häiritsevämmätkin kohdat jäivät taka-alalle.

Jo Baker tuntee selvästi aikakauden todella tarkasti. Olisinkin mieluummin lukenut hänen oman tarinansa tältä aikakaudelta. Tietenkin Ylpeys ja ennakkoluulo tarinan taustalla ovat varmasti taanneet huomattavasti suuremman huomion kuin kirja muuten olisi saanut. Mutta ei tämä kirja oikein ansaitse yhteyttä Ylpeyteen ja ennakkoluuloon. Omilla jaloillaan seisominen olisi luultavasti tarjonnut paljon paremman tarinan (koska tämän tarinan ongelma on se, että koko ajan on kerrottava tarinaa, joka ei varsinaisesti päähenkilöihin liity). Hieman tympeä maun Longbournin talossa jälkeensä jätti - vaikka olikin parhaimmasta päästä näissä klassikoiden jatko/lisäosissa mitä on tullut luettua.

Makeannälkä

 Ian McEwan: Makeannälkä. (Alkuteos Sweet Tooth 2012.) Suom. Juhani Lindholm. Otava 2013.

Joskus aikana ennen kuin keksin kirjablogien olemassaolon, harmittelin sitä, ettei kukaan muu ollut keksinyt Ian McEwanin (tai esimerkiksi Joel Haahtelan tai Haruki Murakamin) olemassaoloa ja ihanuutta. Oli hienoa tajuta, että kyllä, moni muukin on heidän kirjoihinsa ihastunut, ei vain minä (ja kahden ensin mainitun kanssa äitini). Niinpä McEwanin Makeannälän kanssa kävi vähän hassusti: aloitin sen viime keväänä, mutta en päässyt kirjassa puoleenkaan väliin, kun se jäi kesken. Keskenjäämisellä ei varsinaisesti ollut mitään tekemistä kirjan hyvyyden tai huonouden kanssa (pidin siitä), vaan viime tippaan jätettyjen opiskelujen kanssa. Deadlinet painoivat päälle, romaanien lukeminen oli pakko laittaa sivuun. Niinpä Makeannälkäkin joutui odottamaan parempaa aikaa melko pitkään.

Sen verran kauan lukemisen aloittamisesta oli nyt vierähtänyt, että aloitin tarinan ihan alusta. Serena Frome on nuori, kodin ulkopuolisen maailman vasta löytänyt nainen 70-luvun alussa. Hän on nokkela ja kaunis, ja kesäinen salasuhde professoriin muuttaa hänen elämänsä pysyvästi. Serena päätyy töihin Britannian salaiseen palveluun, ja saa lopulta tehtävän, jossa lupaaville nuorille kirjoittajille tarjotaan apurahaa, jota kulissien takana maksaa valtio. Serena ei kuitenkaan saa pidettyä työtä ja muuta elämää erillään, mistä aiheutuu melkoisesti ongelmia sekä työ- että rakkauselämässä.

Alkuun minun oli vaikea suhtautua Serenaan: tavallaan kyllä pidin hänestä, mutta tapa millä kertoja nostaa esiin hänen nuoruuden tietämättömyyttään ja jopa typeryyttään, toimi pitkään etäännyttävänä tekijänä. Useimmiten haluan pitää lukemistani henkilöistä, ja alkuun Serenasta oli vaikea pitää. Tarina kuitenkin vei mukanaan aika pian, ja Serenan sotkeutuminen salaiseen palveluun sai minut jännittämään kaikkien hahmojen puolesta.

Ei tämä kaikkein paras lukemani McEwan ollut, mutta viihdyin tämän parissa huomattavasti paremmin kuin vaikkapa Poltteen. Lopun mcewanmainen käänne kyllä jätti ajattelemaan, ja sai tietenkin näkemään koko tarinan uudesta näkökulmasta. Lukijan oman tulkinnan varaan jää, mitä tapahtui tarinan jälkeen - oliko loppu onnellinen vai ei. Ikuisena optimistina minä valitsin tietenkin sen onnellisen tulkinnan.

Puhuin kirjasta eilen lyhyesti myös äitini kanssa, joka totesi, että kirja oli lopulta hyvä, kun pääsi loppuun ja luki tämän viimeisen käänteen. Mutta että olisi kiva, jos kirja tuntuisi alusta asti hyvältä, ei vain viimeisen luvun jälkeen. Olen samaa mieltä: välillä McEwan jättää liikaa viimeisen luvun, viimeisen käänteen varaan.