lauantai 21. syyskuuta 2013

Christie x 4

Christie, Agatha: Five Little Pigs, 1942 (HarperCollins 2008):


Hercule Poirot saa tutkittavakseen erikoisen tapauksen - murha, joka on tapahtunut kuusitoista vuotta aiemmin. Carla Lemarchantin äidin oletettiin tappaneen aviomiehensä, Carlan isän, temperamenttisen taiteilijan Amyas Cralen. Aikuiseksi varttunut tytär Carla lähestyy Poirotia, sillä ei usko sittemmin edesmenneen äitinsä syyllisyyteen. Juttu on aikaa sitten katsottu ratkaistuksi, eikä todistusaineisto ole enää erityisen tuoretta. Poirotilla on kuitenkin konstinsa.

Five Little Pigs jäi mieleeni yhtenä parhaimmista lukemistani Poirot-kirjoista. Henkilöhahmot ovat yllättävän moderneja 1940-luvulla kirjoitetulle kirjalle, ja itse mysteeri pitää otteessaan viime hetkiin saakka. Christie tekee jälleen kerran hienoja havaintoja ihmisluonteesta.





                                                        Christie, Agatha: The Hollow, 1946 (HarperCollins 2008):

The Hollow on yksi hienoimpia Poirot-kirjoja, joita olen lukenut. Tarinassa itsessään ei varsinaisesti ole mitään erityisen poikkeuksellista, mutta tähän kirjaan Christie on luonut kenties hienoimmat hahmonsa. Joissain kirjoissa Christien hahmot ovat yksioikoisia yhden luonteenpiirteen karikatyyreja, mutta jostain syystä The Hollow'n henkilölajitelmaan on osunut useitakin erinomaisen herkullisia hahmoja. Minun lemppareikseni nousivat oman tiensä kulkija, kuvanveistäjä Henrietta Savernake, sekä Lucy Angkatell, puhelias Lady, jonka koti saa toimia murhan näyttämönä.

Tarina on "varma" Christie. Murha tapahtuu The Hollow'ssa suuressa kartanossa. Paikalla on useita suvun jäseniä ja ystäviä, joiden salaisuuksia Poirot päätyy penkomaan selvittääkseen murhan. Tarina pitää otteessaan ja lopputulema yllättää, kuten aina.




Christie, Agatha: Taken at the Flood, 1948 (HarperCollins 2002):

Taken at the Flood sijoittuu toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, pieneen englantilaiseen Warmsley Valen kylään. Cloaden suvun päämies Gordon Cloade on kuollut paria vuotta aiemmin tekemättä testamenttia, joka olisi ottanut huomioon tämän perheen. Niinpä koko Gordon Cloaden omaisuus on mennyt tämän nuorelle vaimolle Rosaleenille, joka tuntuu olevan täysin veljensä David Hunterin tossun alla. Jokainen Gordon Cloaden suvun jäsen tuntuu olevan rahan tarpeessa, ja tilanne on jännittynyt. Yllättävä murha tapahtuu, mutta motiivi ja mahdollinen tekijä ovat vähintään epäselviä.

Tässä Poirot-tarinassa nautin eniten sodanjälkeisen elämän kuvailusta. Pienet yksityiskohdat, kuten elintarvikepula ja puhelujen yhdistämisen ongelmat, luovat kiehtovaa ajankuvaa. Harmillisesti Poirot ei kuitenkaan ole mukana tarinassa kuin ehkä noin puolet ajasta, mikä minulle on aina miinus, sillä eihän Poirot-tarina tunnu ollenkaan oikealta, mikäli päähenkilö ei saa ansaitsemaansa tilaa. Lisäksi teos esittää erään erittäin typerän ja haitallisen harhan liittyen parisuhdeväkivaltaan, mikä vei minulta hiukan makua koko kirjasta. Tarinaltaankaan en nosta tätä teosta Christien parhaimmistoon, en tosin huonoimpienkaan joukkoon.


                                                           Christie, Agatha: After the Funeral, 1953:


Suku kerääntyy yhteen rikkaan Richard Abernethien hautajaisiin. Mies oli jo vanha, mutta kuolema on tullut silti yllätyksenä useimmille. Kenelläkään ei silti ole syytä epäillä kuolemaa miksikään muuksi kuin luonnolliseksi, ennen kuin kuolleen miehen kauan poissa ollut boheemi pikkusisar Cora Lansquenet tokaisee kuin sivulauseessa, että Richardhan murhatiin... Coran huomautusta pidetään lähinnä epäasiallisena, mutta epäilykset heräävät, kun Cora pistetään päiviltä seuraavana päivänä. Mitä Cora tiesi?

Muistin kesken kaiken lukemisen nähneeni kirjan filmatisoinnin joitain vuosia aiemmin. Tätä käy aina välillä. En kuitenkaan muistanut loppuratkaisua, enkä yksityiskohtia juonesta, joten sikäli lukukokemus ei pilaantunut. Toisaalta hatarista muistikuvistani muodostui hiukan harhaanvieviä ajatuksia, ts. kuvittelin jo jossain vaiheessa muistavani miten kaikki päättyy, mutta olinkin väärässä. Silti nämä muistikuvat tekivät lukemisesta hieman kärsimätöntä. Tarina on kiinnostava, yllättävä ja napakka, joten sikäli kaikki hyvän Christie-tarinan ainekset ovat kasassa. Itselleni tämä tarina jäi hiukan etäiseksi, mutta syytän muita tekijöitä kuin itse kirjaa.

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Moderni klassikko The Secret History

Tartt, Donna: The Secret History, Penguin Books 1992

Liki kuukauden hiljaiselon jälkeen koetan palata bloggauksen pariin. Tauko ei ole ollut tarkoituksellinen, jonkinlainen bloggausjumi ennemminkin.

Sain muistutuksen Donna Tarttin The Secret History -kirjasta jälleen keväällä tämän keskustelun muodossa. Kirja kuuluu niihin, jotka minun on ollut tarkoitus lukea iät ja ajat lähinnä siksi, että muutama ystävä, luottolukija, on sitä minulle kehunut. Keskustelun innoittamana päätin viimein tarttua tähän moderniin klassikkoon.

Parikymmentä vuotta sitten ilmestynyt The Secret History sijoittuu yliopistomaailmaan. Viisi nuorta opiskelee antiikin kreikkaa eksentrisen opettajansa Julianin johdolla. Kirjan päähahmo ja kertoja on Richard, kalifornialaispoika, joka toivoo opiskelusta pakotietä kohtalostaan isänsä bensa-aseman jatkajana. Richard, melko tavallinen poika, huomaa pian, että hänen opiskelutoverinsa eivät ole kiinnostuneet aivan tavanomaisista opiskelijabileistä ja muista ikäisilleen tavallisista touhuista. Pian Richard löytää itsensä keskeltä karmivia salaisuuksia.

Olin jokseenkin yllättynyt tämän kirjan löytymisestä 'D' niin kuin dekkari merkin alta kirjastosta. Kaikki nämä vuodet olen onnistunut välttämään kuulemasta käytännössä mitään muuta tämän kirjan juonesta, kuin että tämä sijoittuu Yhdysvaltoihin ja yliopistomaailmaan. Vielä kirjan lukemisen jälkeen olen hiukan epävarma tuosta dekkari-määritelmästä. Vaikka monien tapahtumien kautta kirjan voisi hyvinkin luokitella dekkariksi, koin kirjan kuitenkin olevan kieleltään enemmän kaunokirjallisuutta.

Minun oli melkoisen vaikea päästä vauhtiin kirjan lukemisessa. The Secret History on melko hidastempoinen, kirja käyttää paljon rivejä henkilöhahmojensa kuvailuun ja arkisten toimien kertomiseen. (Kuinkahan monta kertaa Richard yrittää soittaa jollekin, käy jonkun ovan takana todetakseen, että tämä ei ole kotona, käy nukkumaan tai herää....?) Itse asiassa harkitsin vakavasti kirjan jättämistä kesken, sillä ensimmäiseen kahteensataan sivuun kirjassa ei tapahtunut mitään merkittävää. Olen yleensä pitänyt noin sataa sivua itselläni rajana siihen, että kirjasta on saanut tarpeeksi kattavan kuvan, jotta osaa sanoa haluaako lukea loputkin. Mutta 'moderni klassikko' on kuitenkin sen verran painava määre, että halusin tietää mistä on kyse. Ja alussa kuitenkin oli, tylsyydestä huolimatta, jotain määrittelemätöntä imua.

Kun kirja sitten pääsi vauhtiin, onnistui tarina tekemään minuun vaikutuksen. En halua paljastaa enempää, sillä olen aika tiukka sen kanssa, että en spoilaa keneltäkään lukematonta kirjaa. Sen voin kuitenkin paljastaa, että henkilöt ja heidän valintansa pohdituttivat minua silloinkin kun en lukenut. Samalla kuitenkin olen sitä mieltä, että kirjasta olisi helposti voinut editoida ainakin kolmasosan pois. Monessa kohtaa pitkästyin. Sikäli kuitenkin ymmärrän kirjan klassikkostatuksen, että tarina ja hahmot jäävät kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa lukemisen jälkeenkin. Luulen, että suosittelisin tätä kirjaa ihmisille, jotka pitävät elokuvamaisesta kerronnasta ja hyvistä tarinoista.