perjantai 29. kesäkuuta 2012

Espanjalaista sarjakuvaa

Kuva: WSOY
Roca, Paco: Ryppyjä, WSOY, 2010 (2007)

Espanjalaisen Paco Rocan sarjakuva-albumi Ryppyjä alkaa tilanteesta, jossa Juan joutuu tekemään vaikean päätöksen ja laittamaan pikkuhiljaa dementoituvan isänsä Emilion hoitokotiin. Juan sopeutuu uuteen kotiinsa ja yrittää kamppailla muistisairautensa etenemistä vastaan.

Ryppyjä oli melkoisen koskettava lukukokemus. Loppuun päästessä piti jopa hiukan nieleskellä. Varmaan suurimmalla osalla ihmisistä on ainakin jonkinnäköisiä kokemuksia dementoituneista henkilöistä. Ryppyjä-albumin ansioksi voi sanoa, että se kuvaa uskottavasti ja tunnistettavasti sitä, mitä muistisairaus tekee ihmiselle. En ollutkaan yllättynyt, kun kirjan lopussa paljastui, että monet episodeista perustuvat tosielämään. Emilion kamppailua oman sairautensa kanssa on liikuttavaa seurata. Dementoitumisen alku on varmasti aivan käsittämättömän rankka paikka ihmiselle - mieli on vielä sen verran terävä, että tajuaa, että pää ei enää pelaa täysillä, mutta muistikatkoksille ei vain voi mitään. Emilio elää välillä täysin omissa maailmoissaan, esimerkiksi lapsuudessaan. Yhtäkkiä nykyhetki iskee rajusti kasvoille, ja Emilio tajuaa, että hänellä ei ole mitään käsitystä siitä, mitä oli tekemässä tai mitä ympärillä tapahtuu. Alzheimerin taudille ei valitettavasti ole parannuskeinoa, taudin etenemistä voi ainoastaan hidastaa. Apuna Emiliolla on hänen huonetoverinsa Miguel, joka on skarpimpi kuin useimmat hoitokodin asukkaista. Miguel pitää Emilion puolia, jotta tämä ei joutuisi pelättyyn "toiseen kerrokseen", eli niiden puolelle, jotka "ovat menneet ihan sekaisin".

Piirrosjälki on selkeää, mutta yksityiskohtaista. Varsinkin monien henkilöhahmojen kasvot ovat ilahduttavan ilmeikkäät. Myös vaihdokset pään sisäisen maailman ja reaalimailman välillä ovat kekseliäitä, ja juuri noiden vaihdosten kuvaamisessa sarjakuva on mielestäni tälle tarinalle paras kanava. En tiedä voisiko romaani saada tilanteita kuvattua yhtä ytimekkäästi ja ymmärrettävästi. Albumin perusvire on lämminhenkinen ja jopa humoristinen, vaikka dementoituminen onkin pohjattoman traagista. Sarjakuvan aihe ei ole kaikkein tyypillisin, ja aiheensa puolesta voisin suositella tätä myös sellaisille, jotka eivät muuten sarjakuvia juuri lue.

Olen aivan varma, että luin tästä sarjakuvasta ensimmäisen kerran jostain seuraamastani blogista, mutta valitettavasti en hyvistä yrityksistä huolimatta löydä tuota merkintää enää. En myöskään valitettavasti yhtään muista edes sitä, mikä blogi kyseessä olisi saattanut olla. Jälleen kerran joudun siis jättämään linkittämiset tekemättä. Kiitos joka tapauksessa sille, joka tästä bloggasi ja sai minutkin kiinnostumaan, kuka tahansa sitten oletkin! EDIT: Velma Kirjava kukko -blogissa on ainakin kirjoittanut tästä sarjakuvasta. En ole asiasta varma, mutta saattaa hyvinkin olla, että luin kirjasta alunperin juuri sieltä.

keskiviikko 27. kesäkuuta 2012

J.D. Salinger: Sieppari ruispellossa (uudempi suomennos)

Salinger, J.D.: Sieppari ruispellossa, Tammi, 2004 (The Catcer in the Rye, 1951). Suomennos: Arto Schroderus.

No niin, kirja jonka ilmeisesti kutakuinkin jokainen pohjoisamerikkalainen teini joutuu lukemaan ja analysoimaan puhki koulussa. Vaihteeksi tartuin suomennokseen alunperin englanniksi julkaistusta teoksesta - jo toisen kerran peräjälkeen muuten. Vanhempi, Pentti Saarikosken kiistelty suomennos ilmestyi 1961. Jälleen kerran mietin, menetänkö jotain, kun luen kirjan suomeksi enkä englanniksi, mutta yleisesti ottaen nautin Arto Schroderuksen uudesta suomennoksesta.

Kirjan päähenkilö, 16-vuotias Holden Caulfield saa syyslukukauden päätteeksi kenkää koulustaan reputettuaan äidinkieltä lukuunottamatta kaikki aineet. Lukukautta ja koulussa hengailua olisi tiedossa vielä muutama päivä, mutta Holden päättää ottaa hatkat. Hän päätyy harhailemaan kotikaupunkiinsa New Yorkiin. Kotiin hän ei kuitenkaan halua - vanhemmat eivät vielä tiedä Holdenin lähtöpasseista, kolmansista sellaisista. Teinipojan järkevyydellä ja kohtuudella Holden kimpoilee niin suurkaupungin sykkeessä kuin omissa vaihtelevissa mielialoissaan.

Pohdin lukiessani paljon sitä, miksi juuri tämä kirja on noussut pohjoisamerikkalaisten koulujen klassikkolukemiseksi. En luettuanikaan keksi ainakaan mitään yksiselitteistä syytä asialle. Yksi selitys voisi kuitenkin olla aidonoloinen murrosikäisen ajatusmaailman kuvaaminen. Holden käyttäytyy monin paikoin itse kuin pahainen kakara, mutta pitää silti suurinta osaa muita ihmisiä älykääpiöinä, dorkina ja vätyksinä. Hän on kyyninen ja angstinen, mutta seuraavassa hetkessä yltiöempaattinen ja säälii ihmisiä, joiden tuntee kokeneen jonkinlaista (kaukaa haettua) vääryyttä tai onnettomuutta. Hän voi olla päämäärätön ja pinnallinen haihattelija, joka kuitenkin käy välillä pohdinnoissaan myös syvissä vesissä. Kaikkein tärkeintä Holdenille on aitous. Hän vihaa "falskiutta", mikä sopiikin kuvaan, kun kyseessä on teini-ikäinen. Teininä, vielä omaa itseä etsiessä, on hankala sopeutua ajatukseen siitä, että voi olla "aito" itsensä huolimatta erilaisista puolistaan. Muistan itsekin kipuilleeni tämän aitousasian kanssa joskus viitisentoista vuotta sitten...

Pidin ja en pitänyt kirjasta samasta syystä. Teini-iän kuvauksena kirja on osuva. Onneksi omastani on jo sen verran aikaa, että joillekin asioille voi jo nauraa. (Jokaikinen teini saa minulta kaikki mahdolliset empatiapisteet, ei ole helppoa aikaa se.) Toisaalta taas minua rasitti aika kovasti päähenkilön käytös ja puhe. Alkupuolella kirjaa pohdin jo ihan vakavissani, että kenties minusta ei sittenkään ole koskaan äidiksi, kerta teinit ovat ihan hirveitä. (Kaikkien teinien vanhemmat saavat minulta myös kaikki mahdolliset empatiapisteet. Samoin teinien opettajat ja sisarukset sekä sukulaiset. Ylipäätään kaikki, joita teini-ikä koskettaa.) Hokemat "ihan tosi" ja "hervoton juttu" olivat rasittavia, mutta tavallaan asiaan kuuluvia. Välillä teki mieli ravistella Holdenia, välillä taas halata ja paijata. Pitkin kirjaa mietin myös, onko Holdenilla mielenterveysongelmia, mutta päädyin tulokseen, että Holdenia ei vaivaa mikään muu kuin korkeintaan luotettavan keskustelukumppanin puute. Ihan todellinen ongelma valitettavan monelle aikuisellekin.

Yksi isohko miinus suurimmaksi osaksi positiivisesta lukukokemuksesta kuitenkin jäi. Kyseessä on periaatteessa yksityiskohta, mutta yksityiskohta, joka aiheutti minussa kirjan alkupuolella jatkuvaa pahoinvointia, ja johon olen törmännyt aivan liian monessa nuortenkirjassa. Miksi ihmeessä nuortenkirjoissa, mukaan lukien Sieppari ruispellossa, pitää antaa yksityiskohtaisia kuvauksia finnien puristelusta ja muusta henkilökohtaiseen hygieniaan kuuluvasta? En ole ikinä käsittänyt tätä, en edes ollessani nuortenkirjojen kohderyhmää. Finnit, hiki ja töhkä hampaissa ovat toki karuja elämän tosiasioita, jotka eivät kieltämällä katoa, mutta minä olen aika herkkänahkainen näistä lukiessani. En ole kokenut yhtä hurjaa pahoinvointia lukiessani edes väkivaltajuttuja kuin lukiessani poikien sisäoppilaitoksen eritteistä ja ruumiintoiminnoista.

Tämän klassikon ovat lukeneet varmasti tosi monet, mutta tällä kertaa linkitän vain yhden jutun. Sanna on lukenut kirjan jo hyvän aikaa sitten, mutta on ollut kirjasta melko eri mieltä kuin minä. Varoituksen sanana tosin, että teksti sisältää juonipaljastuksia. Ei kenties hurjan pahoja, mutta yhtä kaikki.

Tämä kirja livahtaisi So American -haasteen määritelmien mukaan luultavasti ainakin kategorioihin Post Wold War II Classics ja Jewish-American Experience. Pohdin vielä, laitanko kirjan ensin mainitun lisäksi mukaan vielä jälkimmäiseenkin kategoriaan, jonka olen jo aloittanut, sillä vaikka kirjailija oli ilmeisesti juutalainen, ei kirja käsittele millään tavalla amerikanjuutalaisuutta. Tämä on tietysti nyt vain omaa pilkunviilaamistani, ja saatan hyvinkin taipua laittamaan kirjan myös jälkimmäiseen kategoriaan. (Varsinkin jos loppuvuodesta näyttää siltä, että en saa kategoriaa muuten täyteen, he.)

P.S. Kirja sai minut myös laskemaan kuinka monta kirjaa olen lukenut Tammen Keltaisesta kirjastosta. Tulos oli hivenen yllättävä, sillä reilusti yli neljästäsadasta kirjasta olen lukenut vain seitsemän ja puoli! (Puolikas tulee Huxleyn Uljaasta uudesta maailmasta, joka unohtui poikaystävän veljen autoon juuri kun olin lähdössä neljäksi kuukaudeksi ulkomaille. Neljän kuukauden aikana lankokokelaan auto vaihtui ja kirja joutui kirjoja imevään mustaan aukkoon.) Joka tapauksessa kuvittelin, että olisin lukenut useamman...

torstai 21. kesäkuuta 2012

Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka

Malzieu, Mathias: Sydämen mekaniikka, Gummerus, 2011 (La Mécanique du coeur, 2007). Suomennos: Lotta Toivanen.

Kuva: Gummerus
En muista, että olisin koskaan aiemmin valinnut kirjaa yksinomaan kannen perusteella. En siis kansitekstin, vaan nimenomaan kannen. Mathias Malzieun Sydämen mekaniikassa oli kuitenkin niin järisyttävän tyylikäs suunnittelu, että en voinut jättää kirjaa kirjastoon, vaikka vaisto sanoikin, että kirja ei luultavasti olisi ihan minua varten. Kuvasta ei näe sitä, mutta kannen keskiosassa, ihmishahmon rinnan kohdalla on pyöreä aukko, josta näkyy osa ensimmäisen kansilehden kellorattaista. Hienoa, ovelaa ja tyylikkäästi kirjan juoneen liittyvää. Muutoinkin kansi on ilahduttavan yksityiskohtainen. Kiitos Jenni Noposelle, joka Gummeruksen sivujen mukaan on vastannut kansisuunnittelusta.

Sydämen mekaniikan päähenkilö on Jack, joka syntyy kylmääkin kylmempänä kevätyönä 1874. Äiti ei voi Jackia pitää, vaan tämä jää omalaatuisen lapsenpäästäjän, tohtori Madeleinen hoiviin. Jackin sydän on heikko, ja Madeleine asentaa sydämen tueksi käkikellon. Kello, kuten sydänkin, on kuitenkin hauras ja Jackin on varottava suuria tunteita, etenkin rakastumista. Mutta tietenkin Jack rakastuu pieneen laulajattareen ja sydän joutuu koetukselle...

Kustantajan mukaan kyseessä on "Aikuisten satu toivottomille romantikoille". Olen huono kirjojen lajityypittelyssä, mutta osittain etenkin kannen perusteella odotin jotakin goottiromantiikan ja maagisen realismin sekoitusta. Luulen, että en aivan hirveästi mene metsään, jos sanon että olin odotuksieni kanssa suht oikeassa. En ehkä ollut täysin mukavuusalueellani tätä kirjaa lukiessani, mutta silti nautin tästä yllättävän paljon. Lukemisen alku tosin takkusi, kesti päästä mukaan tyyliin, vaikka pidinkin kirjan kielestä alusta asti. Alkupuolella hämäsi käkikellosydämen ja muiden satujuttujen rinnalle sekoitetut todelliset kaupungit ja henkilöt, kuten tarinassa vilahtava Viiltäjä-Jack. Nimenomaan Viiltäjä-Jack tuntui päälleliimatulta, joltakin, mikä ikään kuin oli pakko ympätä "tämäntyyppiseen" tarinaan. Lopulta kirja kuitenkin oli tavallaan perinteinen, mutta kiihkeästi kerrottu rakkaustarina, muutamista erikoisista elementeistään huolimatta. Jackin sydämen riipiminen on kuvattu hienosti ja kouriintuntuvasti. Loppua kohden en melkein kyennyt lukemaan lauseita loppuun asti, niin kovasti kipuilin itsekin Jackin puolesta.

Kirja on ilmestynyt viime syksynä ja siitä on kirjoitettu ihan kamalan monessa blogissa, ainakin Aamuvirkku yksisarvisessa, Humisevalla harjulla, Lumiomenassa, Sanojen janossa, Järjellä ja tunteella-blogissa, Lukuisassa, Kirjanurkkauksessa, Mari A:n kirjablogissa, Kaleidoscopessa ja Tarinauttisen hämärän hetkissä. Lukijoita on paljon, niin myös mielipiteitä. Suurin osa on näyttänyt pitävän, osa inhosi. Useat ovat lukeneet kirjan tuoreeltaan, viime syksynä tai talvella. Monet moittivat kielen kömpelyyttä. Minä jotenkin nautin tuosta kömpelyydestä, se tuntui menevän niin kovasti yli, että se oli nautittavaa. Joka tapauksessa suosittu kirja ainakin bloggareiden keskuudessa näköjään.

Minulla on jo ihan tosi monta kirjaa Ranskan kohdalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteessa. Tämän kirjan voisi tapahtumapaikkojensa puolesta laittaa jonkin muunkin maan alle, vaikka kirjailija ranskalainen onkin. Kenties tuumailen asiaa jonkin aikaa, ainakin juhannuksen yli. Näillä sanoilla toivotan myös kaikille lukijoille rauhaisaa ja lämpöistä juhannusta ja painun kirmaamaan yöttömään yöhön.

tiistai 19. kesäkuuta 2012

Brittihuumoria kahdeksantoista vuoden takaa

Fry, Stephen: Virtahepo, Schildts, 2011 (The Hippopotamus, 1994). Suomennos Titia Schuurman.

En oikein tiedä mitä odotin aloittaessani Stephen Fryn jo alunperin lähes kaksikymmentä vuotta sitten ilmestynyttä, mutta vasta viime vuonna suomennettua romaania. Jotain hauskaa kesälukemista kenties. Sitä taisin saadakin. Hitaan, jopa väsyttävän alun jälkeen kirja pääsi lentoon, ja jopa dekkarimaiseen, "mitä on tekeillä" -arvausleikkiin.

Kirjan päähenkilö, entinen runoilija ja epäonninen teatterikriitikko Ted Wallace saa kummityttäreltään toimeksiannon tutkia, mitä vanhan tuttavaperheen kartanossa on tekeillä. Ihan huvikseen Ted ei puuhaan ryhdy, sillä leukemiaan sairastunut kummityttö Jane tarjoaa muhkeaa korvausta Tedin yksityiskohtaisista raporteista paikan päältä leijonan luolasta. Härkää sarvista, Ted kutsuu itsensä kartanoon vierailulle peitetarinan varjolla, ja kirjoittaa Janelle pitkiä, rönsyileviä kirjeitä. Rönsyileviä osittain myös siksi, että aluksi Tedillä ei ole aavistustakaan siitä, mitä hänen oikeastaan pitäisi etsiä tai tutkia. Ainoa vihje on, että varsinkin Tedin toista kummilasta, teini-ikäistä Davidia, on syytä pitää silmällä.

Aika selvää, että kirjailijan nimellä ja naamalla on ollut merkitystä, kun tämän kirjan kantta on suunniteltu...
Aikansa kesti, ennen kuin kirja eteni mihinkään. Alusta asti tehdään selväksi, että Ted on niljakas, epämiellyttävä ja varsin räävitön tyyppi. Jatkuvat alapääjutut alkoivat käydä jo vähän tylsiksi, varsinkin kun tuntui, että niin kutsutusta arvoituksesta ei tule minkäänlaista vihjettä, eikä jutun selviäminen etene ollenkaan. Loppua kohden vauhti kuitenkin kiihtyy, Ted saa jopa joitain sympaattisia piirteitä, ja tarina alkaa tuntua yhtenäisemmältä ja järkevämmältä. Jos olisin herkempi tyyppi, saattaisi osa jutuista nostaa karvat pystyyn, mutta onneksi en ole, niin saatoin nauraa myös älyttömille ylilyönneille, joihin tämän kirjan huumori ainakin osittain perustuu.

Vaihteeksi tartuin suomennettuun versioon alunperin englanniksi julkaistusta teoksesta. Täytyy myöntää, että varsinkin sanaleikkien kohdalla mietin jatkuvasti, että mitenhän tämä oli alunperin... Mutta Titia Schuurmanin suomennos on oikein oiva. Vähän ihmetytti, miksi kirjaa ei ole suomennettu aiemmin, Stephen Fry kun on käsittääkseni Suomessakin tunnettu ja pidetty koomikko.

Virtahepo on luettu ainakin blogeissa Sanojen jano sekä Kulttuuri kukoistaa. Kummassakin blogissa oltiin hiukan pettyneitä kirjaan, mutta minä kyllä ihan pidin tästä hitaasta alusta huolimatta.

maanantai 11. kesäkuuta 2012

Viktor Jerofejev: Hyvä Stalin

http://www.like.fi/sites/default/files/kansikuvat/9789524718899.jpg
Kuva: Like
Jerofejev, Viktor: Hyvä Stalin, Like, 2007 (Choroschi Stalin, 2004)

Viktor Jerofejev, neuvostodiplomaatin poika, osallistui 1970-luvulla "neuvostovastaisen" antologian julkaisuun ja onnistui samalla tuhoamaan isänsä uran. Isä kutsuttiin takaisin kotiin Moskovaan Wienistä, jossa hän työskenteli. Jotakin olisi kenties ollut pelastettavissa, mikäli poika olisi suostunut allekirjoittamaan katumuskirjeen, mutta sitä ei isä pyytänyt poikaansa tekemään.

Jo tämä lähtötilanne, se mistä Hyvässä Stalinissa on ainakin päällisin puolin eniten kyse, on kutkuttava, mielenkiintoinen ja taatusti kirjan arvoinen. Mutta vielä kiehtovamman kirjasta tekee, että se kuvaa mainitun isän, neuvostodiplomaatin nuoruutta, uran etenemistä ja kaikennäköistä mitä tämän poika on päässyt näkemään ja kokemaan neuvostokansalaisena lännessä 1950-1970-luvuilla. Kirjan alkulehdillä sanotaan: "Kaikki tämän kirjan henkilöhahmot ovat mielikuvituksen tuotetta, mukaan luettuna todelliset henkilöt ja itse tekijä." Jerofejev kirjoittaa vimmaisesti ja lennokkaasti. Kirjan kannalta ei ole olennaista, mikäli totuutta on väritetty ja tapahtumia maustettu mielikuvituksella. Pohjalla kuitenkin on todellisuus.

Lopulta Jerofejevin kirjallista uraa ja käänteentekevää antologian julkaisua käsitellään vain ehkä alle sadan sivun verran kirjan loppupuolella, mutta sillä ei ole väliä, sillä koko teos on kokonaisuudessaan kiehtova. Sivuja käännellessä tuli mieleen matkailu Venäjällä - ikinä ei voi tietää mitä tapahtuu, mutta kaiken aikaa voi olla varma, että jotakin jännittävää.

Viktor Jerofejev on tunnettu toisinajattelija ja yhteiskuntakriitikko. Googlailin kirjan nimellä ennen kuin aloin kirjoittaa tätä merkintää, ja sattuikin sillä lailla hassusti, että kirjailijasta on noin kuukausi sitten saanut ensi-iltansa suomalaisen Ari Matikaisen tekemä dokumenttielokuva. (Linkki Ylen uutiseen aiheesta.) En ollut tietoinen elokuvasta kun kirjaan tartuin, mutta ehdottomasti menen katsomaan leffan kerta vielä ehdin. Ylipäätään ihmettelen, miten olen vasta nyt tarttunut tähän kirjaan, vaikka sen on voinut lukea suomeksikin jo viitisen vuotta.

Tällä kirjalla avaan Venäjä-ikkunan Ikkunat auki Eurooppaan -haasteessa.

sunnuntai 10. kesäkuuta 2012

Hyppää lavalle -haaste: Eeva-Liisa Manner: Poltettu oranssi

Manner, Eeva-Liisa: Poltettu oranssi - balladi sanan ja veren ansoista, Kirja kerrallaan, 2003. (Alunperin näytelmä ilmestynyt wikipedian mukaan 1968.)

Ensinnäkin vinkkinä kaikille, jotka ovat osallistumassa kujerruksia-blogin Hyppää lavalle -haasteeseen: Kirja kerrallaan -kustantamo julkaisee hurjasti mielenkiintoisia näytelmiä, paljon myös uutuuksia. Tällä kertaa itse tartuin vähän vanhempaan, itse asiassa klassikkonäytelmään, eli Eeva-Liisa Mannerin Poltettuun oranssiin.

Näytelmä sijoittuu pieneen kaupunkiin 1900-luvun alkupuolelle. Varakkaan nahkatehtailijan vaimo Amanda Klein tuo tyttärensä Tohtori Frommin vastaanotolle. Tytär käyttäytyy kummallisesti, esimerkiksi puhuu omaa, käsittämätöntä kieltään. Vanhemmat toivovat Tohtori Frommin parantavan Marina Kleinin ja tuovan tämän takaisin omasta maailmastaan reaalimaailmaan.

Nyt on myönnettävä, että minun on vähän hankala blogata tästä kirjasta, eli siis näytelmästä. Kyse ei ole siitä, että Poltettu oranssi olisi ollut jotenkin epämiellyttävä lukukokemus, eikä siitä, että kyseessä olisi ollut edes erityisen vaikea teksti. Alunperin halusin osallistua haasteeseen siksi, että luen muutenkin paljon näytelmiä, ja ajattelin, että olisi hauskaa koettaa blogata jostakin näytelmästä. Mutta luen näytelmiä yleensä joko opiskelun tai työn puolesta, ja olen tottunut siihen, että joudun lukemaan ja analysoimaan näytelmät tarkasti ja lukemaan ne vähintään kahteen kertaan kokonaan. Bloggaaminen taas on puhtaasti kiva harrastus, enkä haluakaan kirjoittaa blogiin kymmensivuisia syväanalyyseja yhtään mistään. Päätin jo etukäteen, että luen Poltetun oranssin kuin minkä tahansa vapaa-ajan lukemisen, liikoja asioihin tarttumatta ja liikaa analysoimatta.

Lukiessani huomasin kuitenkin ajattelevani samoja asioita kuin aina lukiessani näytelmää. Kuinka monta hahmoa näytelmässä on? (Viisi.) Ovatko kaikki hahmot ns. herkullisia esitettäviä? (Kaikki taisivat olla ihan mukavanoloisia rooleja. Herra nahkatehtailijalla, Ernest Kleinilla taisi olla aika pieni rooli, mutta ihan mukiinmenevä.) Onko näytelmä pienen näyttämön vai suuren näyttämön juttu? (Pienen, ehdottomasti.) Minkä teatterin voisin kuvitella ottavan näytelmän ohjelmistoonsa? (Melkein minkä tahansa. Eeva-Liisa Manner, joo, klassikko, joo. Voisin kuvitella, että harrastajateatteritkin saattaisivat tarttua tähän.) Miten monta tapahtumapaikkaa? -> Edelleen, kohtausvaihdot valoilla ja äänillä vai kenties kokonansa vaihtuvilla lavaste-elementeillä, vai kenties jotenkin muuten? (Muistaakseni kaksi tapahtumapaikkaa. En taida tarkistaa, koska luin tätä näytelmää huvikseni. Ja lavasteratkaisuihin sekä kohtausvaihtoihin voisi olla miljoona eri ratkaisua, mutta silti tätä mielelläni aina pohdin. En ole toistaiseksi nähnyt Poltettua oranssia näyttämöllä, joten en ole myöskään nähnyt yhtään lavaste/ääni/valo -ratkaisua. Manner on kuitenkin antanut melko tarkat näyttämöohjeet siitä, miltä minkäkin pitäisi näyttää. Noudatetaanko näyttämöohjeita on tietysti asia erikseen. Mielelläni kuitenkin kävisin katsomassa, jos joku teatteri joskus taas tähän näytelmään tarttuisi.) Ja vielä ehkä sokerina pohjalla: mikä on näytelmän aihe (aiheet) ja teema (teemat)? (No, aiheena ainakin mielisairaus ja terapia, nuoren tytön aikuistuminen ja perhe-elämä. Teemoina ehkä "normaalin" ja "sairaan" mielen hiuksenhieno ero, eli miten voidaan määritellä mikä on normaalia ja mikä ei, kun toisen ihmisen pään sisälle ei kuitenkaan voi päästä, eikä siten voi nähdä maailmaa tämän näkökulmasta. Voisi varmasti löytää muutakin, mutta kun en ainakaan nyt halua.) Ja niin edelleen, lista kysymyksistä on aika pitkä...

Lisäksi pohdiskelin nimenomaan tähän näytelmään liittyviä asioita, eli esimerkiksi sitä, mihin näytelmän nimi viittaa. Näytelmä itse vastaa, että Marina Kleinin uneen, jossa on Poltettu oranssi -niminen hevonen. Toisaalta nimi voisi viitata myös mieleen ja mielisairauteen, Marinan "palavaan" mieleen. Näytelmä on täynnä symboliikkaa, viittauksia psykoanalyysiin, filosofiaan ja ties sun mihin, joten nimellä voisi olla myös ulottuvuuksia muuallekin, ja jos jaksaisi, niin asiaa voisi pohtia kauankin. Mutta minä en jaksa. Minä luin tämän näytelmän nyt huvikseni, lomalla, enkä varmasti lähde ottamaan selvää kaikista viittauksista ja merkityksistä. Lisäksi kiinnostaisi tietää, miksi hahmoilla on saksankielisiltä kuulostavat nimet, vaikka ilmeisesti ei kuitenkaan olla Saksassa... (Tohtori Fromm mainitsee jossain vaiheessa olleensa erikoistumassa Saksassa, ts. ei ole enää siellä.)

En tunne kovinkaan hyvin Eeva-Liisa Manneria, joten Poltettu oranssi toimi minulle hyvänä, "oman mukavuusalueen" johdatuksena hänen tuotantoonsa. Runot kun ovat minulle vähän vieraampaa maailmaa, vaikka niitäkin ihan mielelläni luen.

Poltettu oranssi on ilmestynyt yli neljäkymmentä vuotta sitten, mutta ei tunnu sillä tavalla vanhentuneelta, etteikö sitä vieläkin voisi kuvitella esitettävän - tosin voisi myös olla kiinnostavaa nähdä reippaasti modernisoitu versio. Tämä oli myös sikäli mukava näytelmä luettuna, että näytelmän maailmasta ja henkilöhahmoista sai kiinni nopeasti, eikä alun hahmoluetteloon ja aiemmin luettuun tarvinnut juurikaan palata, kuten joskus saattaa näytelmiä lukiessa käydä.

lauantai 2. kesäkuuta 2012

Matkaan Pamukin myötä

Yksi kaikkien aikojen lempikansiani!

Orhan Pamuk: Muita värejä (Alkuteos Ötenki renkler 2006) Suomentanut Tuula Kojo, Tammi 2008

Orhan Pamuk kuuluu niihin kirjailijoihin, joiden romaaneista ajattelee pitävänsä vaikkei ole yhtäkään lukenut. Kirjastossa usein katselee tai jopa poimii jonkun näistä romaaneista käteensä, mutta sitten laittaa sen takaisin hyllyyn. Taustalla lienee pelko siitä, että ennakko-oletus osoittautuu turhaksi. Että vaikka ei koskaan ole muodostanutkaan kovin tarkkaa mielikuvaa siitä, mitä kirjoilta odottaa, totuus ei vastaa tätä epätarkkaa odotusta.

Millä perusteella sitten ajattelen pitäväni Pamukista ja hänen romaaneistaan? Suurimmaksi osaksi mielikuva perustuu hänen kirjoituskokoelmaansa Muita värejä, jonka luin nyt toiseen kertaan. Toinen syy on dokumentti ”Orhan Pamuk, minun Istanbulini”, jossa Pamuk kertoo sekä itsestään että kaupungista, jossa on viettänyt suurimman osan elämäänsä. Pamukin tapa kertoa Istanbulista on todella kiehtova. Vaikka esimerkiksi suuri osa hänen kirjoituksistaan keskittyy pääasiassa muihin aiheisiin kuin itse kaupunkiin, löytyy Istanbul aina kaiken taustalta. Se on tavallaan Pamukin itsensä ohella toinen kirjan tärkeistä henkilöistä. Pamuk kirjoittaakin

Vaikka kaikki kirjan kirjoituksista (joita teoksessa on yhteensä 70 takakannen mukaan) eivät olekaan kovin kiinnostavia, jokin Pamukin tyylissä ylläpitää haluni lukea eteenpäin. Suosikkejani kirjoituksista ovat ne, joissa Pamuk kirjoittaa kirjoittamisesta ja kirjoista (tämä tosin on yleinen ilmiö: kaikki kirjallisuuteen liittyvät kirjat ovat ihania).

Välillä Pamuk ärsyttää minua hirveästi, mutta luulen, että osa viehätyksestä piilee juuri tässä tunteessa. Hänen maailmankuvansa on melko pessimistinen ja hän kirjoittaa maailmasta välillä hyvin mustavalkoisesti. Ehkä olenkin ihastunut siihen, että saan paneutua jonkun täysin eri tavalla ajattelevan maailmaan. Ja tietenkin, onhan Pamukin maailmassa sekä eksoottisia että hyvin tuttujakin piirteitä. Suomalaisen silmin Turkin sananvapaustilanne näyttäytyy kammottavana, mutta toisaalta Pamukin kokemukset Euroopan laidalla sijaitsemisesta, perifeerisyydestä, tuntuvat tutuilta täällä Euroopan pohjoislaidallakin.

Tämän kirjan myötä lähden kuukaudeksi lomailemaan - huomenaamulla laivaan ja sitä tietä kohti Itä-Eurooppaa. Reissulla tulee nähtyä myös Istanbul omin silmin, kaiken muun ohella! Sonja siis pitää blogiamme pystyssä heinäkuun alkuun saakka, jolloin palailen ainakin viimeisten toukokuussa luettujen kirjojen kanssa… Matkalla tuskin kauheasti tulee luettua, keskityn matkapäiväkirjaan ja valokuvaukseen!

Hyvää kesää kaikille!