Papin tyttären kasvutarina

Kuva Wsoy

Juhani Aho: Papin tytär. 1885.

Ihastuin keväällä kovasti Papin rouvaan ja laitoin sen seurauksena myös Papin tyttären lukulistalle. Minua varoitettiin, ettei se ehkä ole yhtä hyvä kuin Papin rouva. Tällainen varoitus oli hyvä saada: odotukset eivät olleet ihan hirveän korkealla, ja loppujen lopuksi Papin tytärkin osoittautui positiiviseksi yllätykseksi. Ei se silti rouvan tasolle yllä, mutta Juhani Aho kyllä on vahva ehdokas suosikiksi kotimaisista klassikoista.

Papin tytär suurin ongelma on se, ettei se ole kovin jäsennelty kokonaisuus. Kuvittelin sen keskittyvän Ellin ja Olavin ensimmäiseen tapaamiseen, mutta tämä Papin rouvan kannalta keskeinen kohtaaminen onkin vain kirjan lyhyehkö loppukohtaus. Suurin osa kirjasta keskittyy kuvaamaan Ellin lapsuutta ja varttumista. Kirjassa annetaan myös melko paljon tilaa Ellin äidin ajatuksille, kun hän yrittää tasapainotella aviomiehensä kasvatusnäkemysten ja omien sisäisten tuntojensa välillä.

Ellin lapsuus ei ole mukava. Hän on yksinäinen, jostakin suuremmasta haaveileva lapsi, johon kukaan ei kiinnitä huomiota. Kukaan ei ole kiinnostunut siitä, mitä hänen mielessään liikkuu, kukaan ei yritä ymmärtää tai tukea häntä millään tavalla. Isä paheksuu sitä, miten huonosti lapsi käyttäytyy ymmärtämättä, että itse on syypää moneen epäkohtaan lapsensa käytöksessä. Äidistä tuntuu, että jotenkin toisin tämä kasvatus pitäisi hoitaa, mutta sen pidemmälle hän ei ajatuksissaan pääse.

Tavallaan suuri osa kirjasta on pohjustusta sille, miksi Elli kiintyy Olaviin niin nopeasti lyhyen tapaamisen perusteella, miksi hän koko Papin rouvan käyttäytyy niin kuin käyttäytyy. Olavi on ensimmäinen ihminen, joka puhuu hänelle kuin vertaiselleen. Olavi pukee sanoiksi tunteet, joita Elli itse ei osaa muovata puheeksi. Ensimmäistä kertaa elämässään Elli tuntee, että joku on kiinnostunut hänestä, joku pitää häntä jonkin arvoisena. Siinä sitä sitten mennään, eikä paluuta ole. Olavin vierailun lyhyys on myös omiaan säilyttämään Ellin mielessä tahrattoman kuvan nuoresta ylioppilaasta: kun toista ei opi tuntemaan juuri lainkaan, on vaikea huomata hänen huonoja puoliaan. Ellille jää epärealistisen kaunis ja puhdas kuva nuoresta kulkurista, ja sitä hän hellii itsekseen.

Pitkin kirjaa olisin halunnut huutaa milloin kenellekin henkilölle että älä tee noin! Isä, älä pilkkaa lastasi, äiti, älä luovuta noin helposti, Elli, pidä puoliasi! Mutta valitettavasti henkilöt eivät näitä ohjeitani kuulleet, ja Elli päätyy naimisiin Mikon kanssa vain, koska tuntee ettei hän kuitenkaan saa elämältään sitä mitä haluaa. Luovuttaminen on helppoa.

Parasta kirjassa on Ellin sielunmaiseman kuvaus, ja sekin kehittyy huippuunsa vasta Papin rouvassa. Yritin miettiä, kumpi näille olisi parempi lukujärjestys. Papin rouvan jälkeen tämä saattaa tuntua vähän heppoiselta, mutta toisaalta kirjaa on kiinnostavaa lukea, kun tietää, mihin kaikki johtaa. Ehkä kuitenkin kannattaisi lukea tytär ensin ja rouva sitten, jolloin juonikin etenee kronologisesti, ja lukemisen saa lopettaa siihen parempaan!

Sinikka Nopola - Miksi emme totu pystyasentoon ja muita kirjoituksia

Nopola, Sinikka: Miksi emme totu pystyasentoon ja muita kirjoituksia, WSOY, 2007

Mikä on se taho, joka yrittää uskotella,

että mieli, jossa omat ajatukset kiertävät,

on hajanainen mieli?

(s. 47)

Aamen, teki mieli sanoa luettuani Tervehdys hajamieliselle koululaiselle -tekstin, josta ylläoleva lainaus on peräisin. Ihailen Sinikka Nopolaa aivan suunnattomasti kirjailijana. Jotenkin myös olen aina pitänyt hänen kirjoitustensa minää sielunsisarenani. Enkä ole edes syntyjäni hämäläinen. Kenties ei-hämäläisyydestäni johtuen minuun uppoavat enemmän Nopolan kolumnit ja esseet kuin teatterin lavoillekin päätyneet Eilan ja Rampen seikkailut, jotka vitsailevat hyväntahtoisesti hämäläisestä mentaliteetista. (Eilat ja Rampet ovat myöskin mielestäni toki oivallisia, vaikka eivät suosikkejani olekaan). Miksi emme totu pystyasentoon sisältää juuri kolumneja ja "muita kirjoituksia". Suuri osa teksteistä teksteistä on ilmestynyt alunperin Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä 2000-luvun alkupuolella.

Kuva: WSOY

Luulen, että ainakin minulle suurin osa Nopolan tekstien viehtymyksestä tulee kirjoitusten itseironiasta ja lämpimästä huumorista. Kirjoitusten minäkertoja on jokseenkin neuroottinen ja kenties jonkin verran nostalgiaan taipuvainen pohdiskelija, jolle mikään aihe ei ole liian pieni suuremman pohdiskelun aiheeksi. Pienestä suuren ja jokapäiväisestä tarkastelun arvoisen tekeminen kirjallisuudessa viehättää minua suuresti.

Koska kyseessä on kirjoituskokoelma, joukossa on luonnollisesti sellaisiakin tekstejä, jotka eivät omaan makuuni tunnu täysosumilta, mutta kokonaisuutena kokoelma on mielestäni oivallinen. Tekstit on jaettu kuuden alaotsakkeen, ikään kuin kokoavan teeman alle. On vaikea nostaa vain muutamaa suosikkia, mutta mainitsen erikseen teksteistä ainakin sellaiset helmet kuin Hutsu tuulikaapissa, Missä pieni palleroni viipyy?, Aupair lähtee baanalle, Keskustelu Kalervo Palsan kanssa, Mitä nuori ihminen tekee työelämässä?, Seitsemän prinsessaa ja paistettu silli sekä kirjabloggarin(kin) näkökulmasta hauskan Tartunko Elsa Heporautaan vai Teuvo Saavalaiseen, jossa Ritva-Anneli -niminen esimerkkihenkilö lukee pitkin elämäänsä aivan vääriä kirjoja. Monille kirjoituksille tuli hihiteltyä ääneen junassa.

Keskustelu Kalervo Palsan kanssa -kirjoituksessa kertoja kertaa elämänsä varrella sattuneita erikoisiakin kohtaamisia julkkisten kanssa. Minäkin voin kertoa yhden: olen törmännyt Sinikka Nopolaan kahdesti. Ensimmäisen kerran Turun kirjamessuilla, toisen kerran vähän rauhallisemmassa tilanteessa eräässä teatterissa. Olisin voinut sanoa jotain siitä, miten paljon nautin hänen kirjoistaan ja kuinka häntä ihailen, mutta enpä kehdannut. Olisi tuntunut nololta nuoleskelulta.

Kultahattu

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu (Alkuteos The Great Gatsby 1925) Suomentanut Marja Niiniluoto. Otava 2004 (5. painos).

Kultahattu ei ollut sitä mitä odotin, ja toisaalta jos joku olisi kysynyt mitä odotan, en olisi osannut vastata. Takakannessa kirjaa kuvataan ”romaaniksi 20-luvun levottomasta jazz-sukupolvesta”, joten ehkä odotin kasapäin hämyisiä jazzklubeja. Ehkä odotin jotakin sellaista elämäniloa, jota Fitzgeraldeissa esitetään olleen elokuvassa Midnight in Paris. (Loogista kyllä, perustin käsitykseni 20-luvun amerikkalaisesta klassikosta Woody Allenin vuonna 2011 ohjaamaan elokuvaan, jossa ei kyseistä teosta edes käsitellä. Ihmisen mieli toimii välillä jännittävästi.)

Minulla oli kuitenkin tunne, että pidän tästä kirjasta kovasti. Kyseinen tunne on kyllä ollut viime aikoina väärässäkin, mutta täytyihän sen välillä osua oikeaan, vähintään sattumakin sen jo määrää!

Jotta muut ehkä säästyisivät epämääräisiin mielikuviin perustuvilta ennakko-oletuksilta, kerrataanpa lyhyesti mistä on kyse: kirjassa Nick aloittelee uraansa osakekauppiaana ja tutustuu vuokraamansa kesäasunnon naapurissa majailevaan satumaisen rikkaaseen herra Gatsbyyn. Gatsby on melko salaperäinen hahmo, mutta koska Nick sattuu tuntemaan Gatsbyn nuoruudenrakastetun Daisyn, miehistä tulee ajan mittaan ystäviä. Nick on kirjan kertoja, tapahtumia sivusta seuraava tarkkailija. Tosin hänkään ei ehkä pysty pysyttelemään niin tasapuolisena ja kaikkia kohtaan yhtä hyväntahtoisena kuin toivoisi, mutta tiettyyn ulkopuolisuuteen hän koko ajan pyrkii. Ehkä siksi muut uskovat hänelle helposti salaisuuksiaan.

Tarina on kaunis mutta surullinen. Joitakin henkilöitä käy sääliksi, joitakin ei tippaakaan vaikka ehkä pitäisi. Kenenkään ei voi oikein väittää toimivan ihmissuhteiden saralla oikein, paitsi ehkä kertoja-Nickin. Hän tosin paneutuu omaan elämäänsä melko vähän ja lienee muutenkin epäluotettava taho arvostelemaan omaa toimintaansa. Toisaalta Nick ei arvostele kenenkään muunkaan toimia. Hän vain kertoo niistä ja antaa niiden sitten olla sellaisenaan.

Pidän kertojarakenteesta todella paljon. Nick selostaa tapahtumia lukijalle koko tapahtumaketjun päätyttyä, mutta pysyttelee enimmäkseen kronologiassa. Kertojanäänessä on jotakin hurmaavan vanhanaikaista, sellaista mikä saa uppoutumaan syvälle lukemaansa maailmaan ja toivomaan, että kaikki kirjat kirjoitettaisiin yhtä ihanalla tavalla. Nickissä kertojana on jotakin hyvin lähelle tulevaa, sillä tarinasta syntyy pikkuhiljaa vaikutelma, että Nick kertoo tarinaa vain minulle, että minä lukijana olen tarkkaan valittu uskottu. Tällainen läheisyyden tunne aiheuttaa ainakin minussa ihanan lämpimän tunteen!

Kultahattu päätyi myös omaan hyllyyn tultuaan sopivasti kirpparikierroksella vastaan. Tämän kirjan aion varmasti lukea uudelleen, ja katsoa myös tulevan elokuvan. Carey Mulligan on yksi ehdottomia suosikkinäyttelijöitäni eikä Leonardo DiCapriossakaan näin vanhemmilla päivillä mitään vikaa ole!

 

Seikkailu Sysimetsässä

Colin Meloy: Sysimetsä (Alkuteos: Wildwood: The Wildwood Chronicles, Book 1, 2011) Kuvitus Carson Ellis. Suomentanut Peikko Pitkänen. Otava 2012.

Sysimetsä on ihastuttavan vanhanaikainen lasten fantasiakirja. Se tempaisi mukaansa heti ensimmäiseltä sivulta, ja viimeiset sivut oli luettava yömyöhään valvoen.

12-vuotiaan Pruen kotikaupungin reunalla kasvaa Tiettemäksi korveksi kutsuttu metsä, jonne kukaan ei koskaan saa mennä. Metsästä kerrotaan tarinoita: se on vaarallinen villieläinten asuttama paikka, josta ihmiset eivät tule takaisin (ainakaan järjissään). Mutta kun varikset sieppaavat Pruen pikkuveljen ja vievät hänet metsään, Pruelle ei jää vaihtoehtoja. Pikkuveli on pelastettava, ja mukaan seikkailuun lähtee yksinäinen ja kiusattu luokkatoveri Curtis.

Tietön korpi paljastuu aivan muuksi kuin Prue ja Curtis ovat odottaneet. Se on taioin suojattu oma maailmansa, jonka poliittisissa kiemuroissa ja salajuonissa Pruen ja Curtisin on yritettävä pärjätä parhaansa mukaan. Ystäviä ja vihollisia on vaikea tunnistaa, sillä harvat ovat sitä miltä näyttävät. Pikkuveljen etsintäretket kuljettavat sankareita ympäri metsää, ja seikkailujensa aikana kumpikin sekä oppii uusia asioita että kasvaa ihmisenä.

Sysimetsä ei ehkä esittele mitään kauhean uutta, mutta sekä tarina että maailma ovat hyvin viehättäviä. Metsän inhimilliset eläimet vetoavat sisälläni asuvaan lapseen, Prue ja Curtis ovat sankareita, joista on mahdoton olla pitämättä, ja tarina etenee koko ajan uusien seikkailujen muodossa. Sinne tänne tarinan lomaan on ujutettu vakavampiakin aiheita koulukiusaamisesta tasa-arvoon saakka. Lisäksi kirja on kuvitettu hurmaavasti; kauniin kannen lisäksi kirja sisältää niin mustavalkoisia pienempiä kuvia kuin muutamia värillisiä, koko sivun kuviakin. Kuvituksesta on vastannut kirjailijan vaimo, joten ei mikään ihme, että se tuntuu kuuluvan tarinan kanssa hyvin vahvasti yhteen.

Suosittelen kirja lukunälkäisten 10-vuotiaiden lisäksi myös kaikille niille, jotka kaipaavat kunnollista vanhanaikaista seikkailua, jossa vaikeudet voitetaan neuvokkuuden, ystävyyden ja yhteistyön avulla. Loppu on onnellinen, sen lupaan!

Kirjasta on kirjoitettu ainakin blogeissa Vauhkon kirjat ja kirjaimet  ja Kirjoihin kadonnut. Kirjalla osallistun So American -haasteeseen, Moderneihin miehiin ja Oregoniin.

(Ps. Huomasin vasta kirjan luettuani, että kyseessä on Sysimetsän kronikoiksi kutsutun sarjan ensimmäinen osa. Toimii kuitenkin ihan itsenäisenäkin kirjana!)

Melissa Bank: Nyt nappaa!

Bank, Melissa: Nyt nappaa!, Otava, 1999. Suomennos: Titta Leppämäki. (The Girl's Guide to Hunting and Fishing, 1999)

Kuva: Otava

Luin tämän ihastuttavan kirjan Liisan yhtä lailla ihastuttavan arvion innoittamana. En ihan tarkalleen enää muista, mikä arviossa erityisesti sai minut kiinnostumaan, mutta olen iloinen että kiinnostuin. Yli kymmenen vuotta sitten ilmestynyt kirja olisi muuten hyvinkin saattanut jäädä tuntemattomaksi helmeksi.

Kirjan pääosassa on newyorkilainen, kolmekymppinen sinkku Jane. Jane on pärjäävä ja itsenäinen nainen, mutta silti miesten kanssa on hankalaa ja työelämästäkin löytyy omat kiemuransa. Kirjan sisäliepeestä paljastuu, että kirjan tarinat on alunperin julkaistu eri lehdissä. Mielestäni tämän huomaa - voisin hyvin kuvitella, että tarinat olisivat ilmestyneet vaikkapa jonkin kolumnin paikalla, niin realistisia ja samastuttavia Janen kokemukset ovat. Toki tarinat ovat hitusen pitkiä kolumneiksi, mutta toisaalta jatkotarinaksikaan tätä kirjaa ei miellä, koska kaikissa tarinoissa ei suoranaista jatkuvuutta ole yhteisestä päähenkilöstään huolimatta. Novelleiksikaan en näitä tarinoita kutsu, sillä kuitenkin jatkuvuutta on enemmän kuin novellikokoelmissa yleensä.

Tällä kertaa minulla ei ole ihan hirveän paljon sanottavaa kirjasta, varsinkin kun jotenkin tuntuu, että Liisa kirjoitti niin tyhjentävästi ja napakasti omassa tekstissään. Teki hyvää lukea kevyt, mutta kuitenkin älykäs kirja. Lisäksi oli virkistävää lukea epäsovinnaisesta rakkaudesta - tällä kertaa pariskunnasta, jolla on suuri ikäero. Bankin vahvuus kirjoittajana mielestäni on, että hän osaa kirjoittaa tuoreesti ja elävästi ihmissuhteista, vaikka mitään vahvaa juonta kirjassa ei oikeastaan ole. Tämä taisi olla sellainen kuuluisa 'page turner', kirja jota ei oikein malttanut laskea käsistään. Olipa kyllä myös niin nopealukuinen, että eipä paljon tarvinnutkaan.

Ainut asia, joka herätti minussa ihmetystä, on kirjan kansikuva. Juu juu, kuva selittyy kirjan alkuperäisen nimen kautta - metsälle ollaan menossa. Minusta kansi ei silti ole kauhean onnistunut: karvalakkipäinen kumpparijalka hortoilee suuressa valkeudessa - vähän niin kuin joku suomalainen talvella matkalla ulkosaunaan. Minun mielikuvani ovat siis aika kaukana kirjan todellisesta maastosta, eli newyorkilaisten urasinkkujen maailmasta. Tosin kuva on ilmeisesti ollut sama jo alkuteoksessakin, että ilmeisesti tässä vain oma kokemusmaailmani ohjaa kuvan tulkintaa liikaa. Ehkä newyorkilaiset eivät näe kuvan ulkopuolella siintävää puista saunarakennusta.

2 x Herriot - lapsuuden suosikki on myös aikuisiän suosikki

Herriot, James: Maalaistarinoita, Otava, 1998 (James Herriot's Yorkshire stories, 1997)
Herriot, James, Elämäni kissat, Otava, 1995 (Cat stories 1994)

Pari kuukautta sitten Kirjavan kammarin Karoliina kysyi 11 kysymystä -haasteessa sellaista kirjaa, jonka vastaaja toivoisi joskus oman lapsensa lukevan. Silloin ei muistunut mieleen nämä ikisuosikit, James Herriotin eläinkirjat. Näitä suosittelen ehdottomasti kaikille, lapsille kuin aikuisillekin. Kirjat eivät ole ehkä kaikkein pienimpien lukemistoa, mutta uskoisin, että viimeistään kouluiässä näistä saa jo paljon irti.

Juoni on yksinkertaisuudessaan tämä: Herriot on eläinlääkäri Yorkshiressä ja kertoo tarinoita urastaan aina 1940-luvulta alkaen. Vaihtuvina henkilöhahmoina ovat eläimet omistajineen, niin lehmät ja lampaat kuin kissat ja koiratkin. Kirjat ovat ns. puolielämäkerrallisia. James Herriotin oikea nimi oli James Wight. Wight oli kuin olikin eläinlääkäri Yorkshiressä, mutta paikkojen ja ihmisten nimet kirjoihin on muutettu. En oikein tiedä kuinka paljon tarinoita on väritetty kirjoja varten, mutta ainakin tapaukset pohjaavat Wightin eli Herriotin uran varrella hoitamiin eläimiin. Maalaistarinoiden alkusanat ovat varsin valaisevat tästä aiheesta. James Herriotin poika, James Wight kertoo isänsä työstä niin eläinlääkärinä kuin kirjailijanakin, sekä perinnöstä, jonka 1995 kuollut Herriot on jättänyt tarinoillaan jälkeensä.Pikaisella nettiselailulla selvitin, että Herriotin lapset huolehtivat edelleen isänsä elämäntyön säilyttämisestä mm. museoksi muutetussa James Herriotin kotitalossa Skeldale Housessa. (Linkki World of James Herriotin sivuille.)

Joskus kesän alkupuolella minulle tuli kaipuu Herriotin kirjojen pariin. Järkytys oli suuri, kun huomasin, että kotikaupunkini kirjasto oli siirtänyt melkein kaikki kirjailijan teokset varastoon. Varastoon! Järkyttävää. Hyllyssä oli enää kaksi kokoelmaa, Maalaistarinoita ja Elämäni kissat. Kokoelmiin on poimittu ns. "parhaita paloja" useista kirjoista, jotka Herriot eläessään ehti kirjoittaa. Molemmat kirjat ovat ihania. Niiden lukeminen sai kaipaamaan aikaan ja paikkaan, jossa en ole koskaan elänytkään. Luin molemmat kirjat liikutuksen ja ihastuksen sekaisin tuntein. En keksi mitään elämäkertaa (tai puolielämäkertaa), josta välittyy tekijänsä rakkaus työtään kohtaan yhtä vahvasti kuin Herriotin kirjoista. Lisäksi minulle tuli valtava lemmikkikuume. Kirjat saivat minut kaipaamaan omaa paijattavaa, mutta tämänhetkinen asumistilanteeni ei valitettavasti kuitenkaan salli lemmikkejä. Olin lapsena vähintään yhtä eläinrakas kuin nykyään, ja muistan edelleen kuinka luin eläintarinoita lohdukkeeksi silloiseen, allergioista johtuvaan lemmikittömyyteen. Onneksi allergioista päästiin ja ennen pitkää kodissamme juoksenteli hamstereita ja kissa. Samoin toivon myös nykyisen elämäntilanteeni ajallaan muuttuvan karvajaloille suotuisammaksi.

Ottamani valokuva ei kenties ole kaikkein laadukkain, mutta kirjojen kuvitus on sitäkin upeampaa. Valitettavasti en tullut kirjoittaneeksi ylös kuvittajan nimeä, ja nyt kirjat on jo palautettu kirjastoon...

Uusintapainoksia odotellessa

Niin ihania kuin nämä kokoelmat olivatkin, kaipasin hiukan jatkuvuutta, jota muistelen lapsena luetuissa kirjoissa olleen. "Kokonaisissa", alkuperäisissä kirjoissa Herriot kuvaa myös oman elämänsä vaiheita, ja vierailee useamman kerran samoilla tiloilla. Kirjat etenevät kutakuinkin kronologisesti. Kokoomateokset tuntuvat hieman hajanaisilta alkuperäisiin kirjoihin verrattuna, mutta toimivat toki pahimpaan kuumeeseen, tai kenties lyhyinä esittelypaloina. Joka tapauksessa säikähdin niin kovasti kirjaston vähäistä valikoimaa, että minun oli pakko suunnata antikvariaattiin etsimään James Herriot-kirjoja omaksi. Lapsuudenkodissani minulla on esikoinen, Kaikenkarvaiset ystäväni (All Creatures Great and Small), mutta hankin sille kaveriksi vaivasella kolmella eurolla Ystävistäni Hellyydellä (The Lord God Made Them All). Yritän kovasti saada myös käsiini DVD:llä Kaikenkarvaiset ystäväni tv-sarjan, jota en ole koskaan katsonut, mutta jonka epäilen olevan kuin minulle tehty. Samanaikaisesti kuulutan Otavalta uusintapainoksia, jotta nämä upeat kirjat eivät pääsisi unohtumaan.

Ihastuttavia (mutta myös nyrjähtäneitä) novelleja

Tiina Raevaara: En tunne sinua vierelläni. Teos 2010.

Kuva Teoksen sivuilta. 

Lukemiseen liittyvien rajoitteiden murtaminen jatkuu! Novellikokoelmat ovat olleet minulle aina vaikea juttu. Varsinkin nuorempana inhosin niitä: heti kun pääsi sisään kiinnostavaan maailmaan, tarina oli jo ohi. Olisin halunnut tietää enemmän, viettää henkilöiden maailmassa enemmän aikaa. Vieläkin tulee usein ajateltua näin, vaikka lukeminen koostuu jo enimmäkseen yksittäisistä romaaneista eikä valtavista kirjasarjoista. Pikaisesti lukupäiväkirjoja vilkaisten huomaan, että olen viime vuosina lukenut keskimäärin yhden novellikokoelman vuodessa - tämä oli jo toinen tänä vuonna luettu!

Tiina Raevaaran novellikokoelma En tunne sinua vierelleni valikoitui luettavaksi opintojen avulla: analysoimme aloitusnovellia Gordonin tarina ja ihastuin siihen kovasti. Luonnollisesti oli selvitettävä, millaisia tarinoita se on saanut kokoelmassa seurakseen.

Koko kokoelmaan tutustumisen jälkeenkin suosikkini on Gordonin tarina. Siinä Gordon-niminen mies joutuu lintujen sairaalaan, ja hänen tarinaansa kirjaa ylös huonetoveri kuikka. Kiehtovaa novellissa on sekä näiden kahden olennon välille muodostuva suhde että kaiken taustalla vaikuttava maailma, josta saamme tietää yhä enemmän tarinan edetessä. Tarinan rakenne on myös kiinnostava, sillä kuikka kirjoittaa ylös toisen tarinaa ja samalla pohtii myös omaa tarinaansa ja oikeutusta tällaiseen tarinankerrontaan. (Ja juuri äsken huomasin, että novellikokoelma on omistettu Kuikalle!)

Muita parhaiten mieleen jääneitä novelleja ovat muista poikkeavaan muotoon kirjoitetut Pilven veikko keisarin syleilyssä, joka toimii lehtijuttuna ja kirjeistä muodostuva Karhunköynnös. Nämä molemmat tempaavat mukaansa, mutta saavat myös ajattelemaan kerrontaa, sitä mitä kukakin pitää tärkeänä.

Raevaaran novellit ovat kiehtovalla tavalla vinksahtaneita. Takakannessa hänet luetaan Leena Krohnin, Jyrki Vainosen, Maarit Verrosen ja Johanna Sinisalon joukkoon - näistä etenkin kolmen ensinnä mainitun teoksista pidän kovasti. Olen yrittänyt lukea myös Raevaaran esikoisromaania Eräänä päivänä tyhjä taivas, mutta se ei temmannut mukaansa samalla tavalla kuin nämä novellit ja löysi tiensä takaisin kirjastoon keskeneräisenä. Ensimmäinen kerta, kun olen ihastunut jonkun novelleihin enemmän kuin romaaneihin! Raevaaran toinen romaani Hukkajoki tosin kuulostaa melko kiinnostavalta…

Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Sonja  ja Jori.

Kauhea kasa kirjoja odottaa että kirjoittaisin niistä - ja saa odottaa vielä hetken. Poltin eilen oikean käden sormenpäitä ruoanlaittopuuhissa ja ovat tällä hetkellä käyttökelvottomat... Kokeilkaa ihan huviksi miten vaikeaa on kirjoittaa vasemmalla kädellä (pätee ehkä vain oikeakätisiin kymmensormijärjestelmän käyttäjiin.) Parantelen siis sormenpäitä ennen kuin palaan kirjoittamaan kirjoista, sillä aikaa voin kasvattaa sitä luettujen kirjojen pinoa...