Stella Gibbons: Cold Comfort Farm

Gibbons, Stella: Cold Comfort Farm
Penguin Essentials 2011 (1932), 233 sivua

Cold Comfort Farmin pääosassa on Flora Poste, sivistynyt ja kouluja käynyt nuori nainen, joka orpoutuu parikymppisenä. Hän päättää muuttaa sukulaistensa hoteisiin. Muutamista vaihtoehdoista parhaimmaksi valikoituvat Starkadderit, omalaatuinen perhe Cold Comfort Farmilla, Howlingissa, Sussexissa. Perheen pää on Aunt Ada Doom, vanha nainen, joka on nähnyt pienenä jotain kamalaa puuvajassa ja joka ilmeisesti siitä tärähtäneenä pitää koko perhettä tyrannimaisessa otteessa. Cold Comfort Farm on nimensä mukaisesti melko kolkko paikka, mutta Flora päättää järjestää tätiensä, setiensä ja serkkujensa asiat parhain päin.

Cold Comfort Farm parodioi maalaisromaaneja, erityisesti Thomas Hardya sekä Mary Webbiä, osasi Goodreads minulle kertoa. Ehkäpä syystä että en ole Hardya tai Webbiä lukenut, en oikein saanut parodiasta otetta. Cold Comfort Farmin kansi taas kertoo, että Sunday Timesin mukaan kirja olisi kenties koskaan hauskin kirjoitettu. Enpäs oikein saanut otetta siitäkään, mikä tässä kirjassa niin hauskaa olisi.

Cold Comfort Farmia ei ole käsittääkseni koskaan suomennettu ja yritin miettiä syitä tähän. Onhan kirja jonkinasteisen klassikon asemassa ainakin Britanniassa. Mielestäni kirjassa ei ole mitään erityisen kulttuurisidonnaista ja hankalasti käännettävää, vaikka Starkadderit puhuvatkin leveää (Sussexin?) murretta, ja vaikka Gibbons käyttää keksittyjä sanoja kieli poskessa kirjoitetuissa maaseutumaisemaa kuvailevissa pätkissä. Ehkä Thomas Hardy, Mary Webb ja kumppanit ovat Suomessa olleet sen verran vähän luettuja, että parodia olisi mennyt ohi muiltakin kuin minulta? Voi olla, että vain täysin brittiläiseen kulttuuriin integroitunut ihminen ymmärtäisi ja osaisi arvostaa tämän kirjan nyansseja, ja että vain täydellä kulttuuriymmärryksellä tämän kirjan hauskuus ja hienous aukeaisi. En tiedä, mutta huumori viuhui ohi minulta ja kirja päätyi silmissäni pieneksi pettymykseksi. Lukihan tämän, mutta en minä tästä mitään ihmeellistä irti saanut.

Osallistun tällä kirjalla Maalaismaisemia-lukuhaasteeseen. Päinvastoin kuin edellisessä haasteeseen lukemassani kirjassa, James Herriotin Kaikenkarvaisissa ystävissä, ei Cold Comfort Farmissa maaseutu, tai ainakaan sen asukkaat, näyttäydy mitenkään idyllisessä valossa. Jurottaviin ja tapoihinsa juurtuneisiin Starkaddereihin liitetään suunnilleen pahimpia stereotypioita, joilla maalaisia on aikojen saatossa läimitty. On eläimiinsekautumista, syntymässä toisilleen luvattuja serkkuja, epäsiisteyttä sekä yleistä sivistymättömyytä ja junttiutta. Ja sitten kuvioon ilmaantuu Lontoon tyttö Flora Poste, joka järjellään ja organisointikyvyllään luo valoa tunkkaiseen tupaan. Kieltämättä jokseenkin asenteellinen asetelma. Henkilöihin ei kuitenkaan suhtauduta täysin armottomasti, loppua kohden meno kevenee ja Starkaddereista tulee esiin muitakin kuin kielteisiä piirteitä. Kevyemmästä ja armollisemmasta loppupuolesta huolimatta tämä menee minulla vahvasti "ihan ok, mutta ei juuri muuta" -luokkaan, enkä usko että tulen kirjan jatko-osia lukemaan. (Varsinkin, kun jatko-osiakaan ei löydy kotikaupunkini kirjastosta, ja minun pitäisi ne tämän kirjan tavoin ostaa omaksi ulkomaisesta nettikaupasta.)

En googlailessani törmännyt suomenkielisiin blogikirjoituksiin tästä kirjasta. Ilmiannathan itsesi, mikäli sellaisen olet kirjoittanut?

P.S. Täytyy myös mainita, että mielestäni tämän kirjan kansi ei kauneudella hurmaa. Pokkarin kansi on suttuinen ja väriyhdistelmä kolkko. No niin, ehkä kansi sitten kuvaa sisältöä oikeutetusti, mutta ei tämä minun silmääni miellytä oikein mitenkään.

Mrs. Dalloway

Woolf, Virginia: Mrs. Dalloway
Seven-pokkari (Otava) 2011, 277 sivua
Suomennos: Kyllikki Hämäläinen
(Mrs. Dalloway, 1925)

Olen aiemmin lukenut Virginia Woolfilta vain Oman huoneen ja siitäkin on sen verran paljon aikaa, että kovinkaan vahvoja muistikuvia kirjasta ei ole. Paitsi että tykkäsin siitä. Ja että kirja jätti halun lukea lisää Woolfia. Mutta niin kuin usein muulloinkin, lisälukeminen sai odottaa aika kauan.

Minulla ei ollut ennakkokäsitystä Mrs. Dallowayn tapahtumista tai tyylistä ennen lukemista ja jälleen kerran on todettava, että hyvä niin. Takakansi mainitsee "Woolfin taiturimaisen tajunnanvirran", mikä olisi hyvinkin saattanut minua vierastuttaa kirjasta. Tajunnanvirta on nimittäin usein mielestäni hiukan raskasta luettavaa. Mutta Woolfin tajunnanvirta, mikäli se sellaista edes on, on kyllä sen verran mietittyä ja hiottua, että Mrs. Dallowayta luki ilokseen ja vaivatta. (Mietitty tajunnanvirta kieltämättä on aikamoinen paradoksi. Mutta mitä siis yritän tässä hankalasti kai sanoa, on että Woolfin teksti tavoittaa tajunnanvirran vaivattoman lennon, mutta vaikuttaa kuitenkin hiotummalta kuin aivan puhdas tajunnanvirta.)

Juoni lyhykäisyydessään menee kutakuinkin niin, että Clarissa Dalloway on järjestämässä juhlia, kun vanha rakkaus Peter Walsh tulee vierailulle. Lisäksi kirjassa seurataan muun muassa Septimus Warren Smithiä ja tämän vaimoa, sekä Clarissan aviomiestä. Kirjan tapahtumat sijoittuvat yhteen päivään. Mutta kuten usein muulloinkin hienoissa kirjoissa, tapahtumat eivät oikeastaan ole niin tärkeitä kuin tunnelma ja terävät huomiot. Mrs. Dalloway on hurjan kaunis kirja.

Olen myös aika varma, että tapahtumat eivätkä edes kauniit yksityiskohdat jää mieleeni kovinkaan pitkäksi aikaa, mutta tätä kirjaa lukiessa tuli myös oivallus siitä, että aina ei ole niin väliä, mitä kirjasta jää mieleen, vaan tärkein voi olla hetki, kun kirjaa lukee. Mitä sitten, jos en enää muutaman kuukauden päästä muista mitään Mrs. Dallowaysta? Joka tapauksessa tiedän, että sillä hetkellä kun kirjaa luin, se tuntui kauniilta ja pakahduttavalta.

Kuvitukseksi tähän loppuun ottamiani kuvia viime kesältä Lontoossa järjestetystä Book Trailista. (Mikäli Book Trail kiinnostaa, olen kirjoittanut siitä pidemmin tämän postauksen loppupuolella.) Kyseinen penkki on Mrs. Dalloway -teemainen, viimeisessä kuvassa selitys penkin kuvittajan inspiraatiolle. Valitettavasti jälleen kerran blogger jostain kumman syystä lataa kuvan pystysuunnassa. Minulla on ennenkin ollut vastaavia ongelmia bloggerin kanssa, enkä kertakaikkiaan osaa ongelmaa korjata. Mikäli joku tietää, mitä asialle voisi tehdä, mielelläni kuulisin neuvoja...

C.S. Lewis: Velho ja leijona

Lewis, C.S.: Velho ja leijona - Narnia 1
Seven-pokkari 2014, 238 sivua
Suomennos: Kyllikki Hämäläinen
(The Lion, the Witch and the Wardrobe, 1960)

Vaikka minulle luettiin lapsena paljon (ja kun opin lukemaan, luin itse lisää), taisin kuulla ensimmäisen kerran Narnian tarinoista vasta aikuisena. Minulla on myös sellainen puhtaasti mutuun perustuva käsitys, että Narnian tarinat ovat isommassa klassikkoasemassa englanninkielisessä maailmassa kuin muualla. (Ei tosin olisi ensimmäinen kerta kun omat käsitykseni osoittautuisivat tuulesta temmatuiksi.)

Juttu lähti taas hieman sivupoluille, mutta kerrotaan taustaa nyt vielä senkin verran, että minulla ei ole hirveästi kokemusta lastenkirjojen lukemisesta aikuisena. Muumeja olen lukenut aikuisena useampaankin kertaan ja joka kerran ne tuntuvat kolahtavan yhtä kovasti. Potterit olen lukenut lähes kaikki vasta aikuisena. Mutta siinäpä oikeastaan kaikki viimeisen kymmenen vuoden aikana lukemani lastenkirjat. Tällaisen vähäisen 'lastenkirjallisuutta aikuisena' -kokemuksen pohjalta sanoisin, että minulle lukijana tärkeä kriteeri olisi, että lastenkirjasta löytyy jotain kiinnostavaa myös aikuislukijalle. (Siis nyt kun luen kirjaa itsekseni itselleni, eri asia tietysti olisi, jos lukisin kirjaa ääneen lapselle. Silloin tuskin olisi väliä, mitä mieltä minä olen, mikäli lapsi pitäisi luetusta.) Esimerkiksi Muumeissahan on sellainen hieno juttu, että ne avautuvat aivan eri tavalla lapsena ja aikuisena. Molemmat tavat ovat olleet itselleni hienoja ja tärkeitä. Ja kuvittelisin, että osittain juuri siksi, että Muumeista löytyy kaikkea kiehtovaa monen ikäisille lukijoille, ne ovat saavuttaneet aikaa kestävän klassikkoasemansa.

Tätä taustaa vasten Velho ja leijona tuntui, anteeksi vain, hiukan köykäiseltä. Toki sadun alkuasetelma on yksinkertaisuudessaan nerokas. Neljä sisarusta löytävät vaatekaapista portin satumaailmaan. Ja sitten vielä se, että tarina sijoittuu toisen maailmansodan aikaan ja sisarukset on lähetetty ilman vanhempiaan maalaiskartanoon karkuun Lontoon pommituksia. Itselleni tuli ainakin välittömästi mieleen, että Narnia on lapsille jonkinlainen pakopaikka turvattomasta todellisuudesta. Tosin koska myös Narniassa on omat konfliktinsa, niin Narnia myös vertautuu tähän maailmaan - lapset käyvät omia taisteluitaan Narniassa, koska eivät voi osallistua aikuisten sotaan.

Velho ja leijona on kuitenkin monella tapaa aika suoraviivainen fantasiasatu. Lisäksi kieli tuntuu melko yksinkertaiselta ja tarina ennalta-arvattavalta. Alkupuoli pedataan suurta yhteenottoa hirmuisen velhon kanssa, ja sitten lopulta tuo yhteenotto saa aika vähän tilaa. Itselleni tämä tuntui melkoiselta antikliimaksilta. Toisaalta yritän pitää mielessäni, että kyse on kuitenkin seitsenosaisen sarjan ensimmäisestä osasta. Tarina varmasti kehittyy ja saa lisää sävyjä ja tasoja sarjan edetessä. Näinhän käy myös Pottereissa. Pari ensimmäistä osaa ovat vielä melko kesyä kamaa, mutta juonikuviot monimutkaistuvat ja tarina synkkenee, kun sarja etenee. Luulen, että haluan jatkaa Narnian tarinoiden parissa vielä pidemmällekin, mutta koska olen ylipäätään huono lukemaan kirjasarjoja, en tee itselleni vaatimuksia koko sarjan lukemisesta.

Jotenkin hämärästi olen myös tietoinen C.S.Lewisin kristinuskosta ja Narnian tarinoiden uskonnollisista vertauskuvista. Lukiessa en asiaa niin ajatellut, mutta hakiessani muita blogikirjoituksia tästä kirjasta, törmäsin Lumiomenan Katjan tekstiin ja tajusin, että Aslan-leijona tosiaan vertautuu kristushahmoon. Neljästä sisaruksesta puhutaan myös Eevan tyttärinä ja Aatamin poikina. Tuo Eevan tyttäret, Aatamin pojat oli ainakin itselleni lukiessa lähinnä sellainen heitto, joka tuntui vanhanaikaiselta ja kertoi enemmän kirjan iästä kuin mistään ideologiasta. Sen sijaan kuten Katjan, myös minun oli hiukan hankala niellä kohtia, joissa puhuttiin muun muassa, että tytöt eivät sovellu taisteluun. Yritin kuitenkin ohittaa kohdat oman aikansa höpötyksinä. Tällainen kirjasta välittynyt vanhanaikainen sukupuoliajattelu sai kuitenkin miettimään, mikäli haluaisin lukea kirjaa omille lapsilleni, mikäli sellaisia joskus satun saamaan. Vielä en osaa sanoa.

Pride and Prejudice

Austen, Jane: Pride and Prejudice
Penguin Classics 2008 (1813), 480 sivua

Näköjään jotenkin taas sujahtanut puolitoista kuukautta ilman bloggausta. No, näin voi käydä kun jää tahkoamaan alkukielistä Austenia. Hassu juttu, aikaa ennen blogia alkukielisenä luettu Emma ei tuntunut yhtään niin hankalalta kielensä puolesta kuin tämä. Kyllä tämänkin lukeminen sitten alkoi sujua, kun oli vauhtiin päässyt, mutta ensimmäistä sataa, paria sataa sivua luin ikuisuuden. Liekö sitten kyse siitä, että kirja olisi oikeasti vaikeakielisempi kuin Emma vai onko oma pää ruostunut, veikkaan jälkimmäistä.

Pride and Prejudice on tuttu tarina ihan jo silläkin perusteella, että joka toinen populaarikulttuuripläjäys viittaa siihen. Niin en nyt sitten erityisemmin jaksa varoa juonipaljastuksia. Toisaalta samasta syystä en myöskään jaksa antaa juoniselostusta (vaikka harvemmin jaksan
muutenkaan).

Laiskana en jaksanut ottaa omaa kuvaa, mutta on tämä kansi kyllä kaunis.

Parasta kirjassa on huumori, jolla se suhtautuu aikansa tapakuvaukseen, kaikkiin muodollisuuksiin ja säädyllisyyssääntöihin, joita ajan ihmissuhdevatuloinnissa piti noudattaa. Toisaalta täytyy myös myöntää, että välillä hiukan puudutti, kun sadatta kertaa vieraillaan naapurissa tai naapurit vierailevat Longbournissa ja sitten Elizabeth syvällä sielunsa sopukoissa tulkitsee, että mitähän se Mr. Darcyn katse siinä kohtaa tarkoitti ja voi kun se vielä tykkäis.

Eniten taas häiritsi, että vaikka Elizabethista annetaan kuva omapäisenä, uuden ajan naisena, niin kuitenkin kirjan esittämä ideaali ja tavoite on konservatiivinen avioliitto. Tähän ristiriitaan muuten pureutuu myös Tony Tannerin Penguin Classicsin painokseen kirjoittama esittelyteksti. Tanner myös luo lisävaloa asiaan vertaamalla Pride and Prejudicea ynnä vähän muutakin Austenin tuotantoa esimerkiksi Mary Wollstonecraftin ynnä muiden aikalaisten ajatuksiin naiseudesta ja avioliitosta. Ei ole muuten itselleni kovin usein käynyt niin, että esittelyteksti toisi jotain todella olennaista ja mielenkiintoista lisää itse kirjaan. Nyt kävi, onneksi luin.

No, toisaalta kyllähän Elizabethin ja Mr. Darcyn liitto on sillä tavalla ehkä moderni, että kyseessä on kuitenkin romanttinen rakkaus, eikä järkisyin solmittu liitto. Ja sitten annetaan ymmärtää, että tällainen liitto on parempi, kuin Mr. Collinsin ja Miss Lucasin, joka on puhtaasti rationaalinen liitto. Minun on silti vähän hankala ajatella Elizabethin ja Mr. Darcyn romanssia minään esikuvana tai vuosituhannen rakkaustarinana, kun tyypit kuitenkin kihlautuvat tavattuaan ehkä kymmenkunta kertaa ja vaihdettuaan jonkun kirjeen. Nykynäkökulmasta ajateltuna Elizabeth meni naikkariin tuntemattoman hyypiön kanssa, jota sattui pitämään kuumana.

Minä olen joskus varmaan yli kymmenen vuotta sitten katsonut sen BBC:n minisarjan, joka aikanaan teki kovan vaikutuksen. Kyllä minä muistaakseni myös ihan tykkäsin siitä leffasta, jossa oli Keira Knightley Elizabethina. Kummankaan perusteella en kuitenkaan osannut arvata, miten ankeina ihmisinä osa Elizabethin perheestä kuvataan kirjassa. Sekä minisarjan että leffan katsomisesta on toki jo aikaa, mutta muistelisin, että esimerkiksi Elizabethin äiti olisi ko. filmatisoinneissa lähinnä vähän hössö. Vähän yllätyin, kun kirjassa Mrs. Bennettiä kuvataan vähäisen järjen olentona ja suunnilleen rasittavana imbesillinä. Kiva kai, että joku yllätys oli kirjassa tarjolla, kun juoni oli aika tarkasti tiedossa.

Osallistun kirjalla Maalaismaisemia-lukuhaasteeseen. 1700-luvun lopun/1800-luvun alun Longbourn Hertfordshiressä ei ehkä edusta tyypillistä aikansa maalaiselämää, mutta eipä Pride and Prejudice mitään vilkasta city-elämääkään kuvaa.

Dystopiaklassikko Vuonna 1984

Orwell, George: Vuonna 1984
WSOY 2008, 330 sivua
Suomennos: Raija Mattila
(Nineteen Eighty-Four, 1949)

Kuten olen aika moneen kertaan blogissa todennut, en ole sci-fin, fantasian tahi dystopiakirjallisuuden ylin ystävä. Itse asiassa vierastan ja välttelen kyseisiä genrejä. Vuonna 1984 päätyikin lukuun ihan silkasta halusta paikata aukko sivistyksessä tämän klassikon kohdalta. Yllätyksekseni kuitenkin pidin kirjasta, enkä edes sellaisella etäisellä "näen mitä muut tässä näkevät" -tavalla, vaan ihan sellaisella
perinteisen miellyttävällä "kylläpä luen hyvää kirjaa" -tavalla.

Minulle kirjan kolmiosainen rakenne oli toimiva, ja Winston Smith järjestelmää vastaan räpiköivänä jokamies-sankarina samastuttava. Turhan usein sitä itsekin kokee voimattomuutta maailmassa jylläävän epäoikeudenmukaisuuden ja kärsimyksen edessä, vaikka onkin näennäisen vapaa demokraattisen yhteiskunnan asukki.

Pidän aika tiukkaa linjaa kirjoituksissani juonipaljastusten suhteen, enkä tälläkään kertaa halua puhua paljoa juonesta, mutta on todettava, että kirjan loppu jätti minulle muutaman kysymysmerkin. Lopetus oli hieno ja omalla tavallaan odotusten mukainen, mutta kieltämättä jäi sellainen olo, että minun pitää lukea tämä kirja joskus uudelleen tiettyjä asioita silmälläpitäen.

Olen viime aikoina nauttinut yllättävän paljon suomennettujen teosten lukemisesta, enkä tätäkään teosta lukiessa jatkuvasti jäänyt jankkaamaan päässäni, että mitenköhän jokin asia on ilmaistu alkuperäisteoksessa englanniksi. Siitäkin huolimatta luulen, että mikäli vielä joskus luen tämän kirjan uudelleen, haluan lukea englanninkielisen painoksen. Raija Mattilan käännös on mielestäni sujuva, mutta kiinnostaisi muun muassa, millaisia eräät Oseaniassa käytettävän uudiskielen ilmaukset ovat alkuteoksessa.

Kolea kokemus

Dickens, Charles: Kolea talo
Loistopokkari 2008, 936 sivua
Suomennos: Kersti Juva
(Bleak House 1852-1853)

Voi jestas... Rehellisesti sanoen tämä taitaa olla bloggaushistorian ensimmäinen kirja, jonka lukeminen meni todelliseksi Suorittamiseksi. Itse asiassa, mieleeni ei tällä hetkellä edes tule muita kirjoja, joiden lukeminen olisi tuntunut yhtä tiukalta pakkopullalta kuin tämän. (No, ehkä joskus lukiossa pakkoluettavana ollut Gulliverin retket tulee lähelle.) Joka tapauksessa, anteeksi nyt, mutta nyt on tunnustettava: tämän kirjan loppuun asti lukeminen oli piinallista.

Lyhyesti kerrattuna lukukokemukseni meni näin:

1. Aloitin kirjan innosta pinkeänä kesäkuussa. (Kyllä, kesäkuussa, siis puoli vuotta sitten!) Kirjan oli tarkoitus olla kesäklassikkoni, koska ajatus kesällä luettavasta tiiliskiviklassikosta tuntui hyvältä. Olin varma, että rakastaisin tätä kirjaa, sillä vaikka olin lueskellut joitain vähemmän innostuneita blogiarvioita, mietin, että jos yksi lempikirjailijoistani Nick Hornby mainitsee Dickensin yhdeksi lempikirjailijakseen, niin kyllähän minäkin tätä rakastaisin. Lisäksi minulla oli hämärä mutu, että Dickens kirjoitteli empaattisesti köyhistä ja raihnaisista, mikä ei haitannut yhtään myönteisen ennakkoasenteen synnyttämisessä.

2. No, kyllä Kolea talo periaatteessa täytti kesäklassikon aseman, sillä urhoollisesti soudin kesän aikana kirjaa yli puolivälin. Puoliväliin asti olin periaatteessa edelleen optimistinen, sillä vaikka kirjassa ei tapahtunutkaan yhtikäs mitään lähes viiteensataan sivuun, (ellei lasketa miljoonien eri henkilöhahmojen esittelyä) niin olin vakuuttunut että "kyllä tämä tästä vielä lähtee käyntiin, tämä nyt on tällaista lämmittelyä ja tarinan pohjustusta".

3. Noin sivulla 500 tajusin, että kirjassa ei tule tapahtumaan jatkossakaan yhtikäs mitään.

4. Lukeminen muuttui tahmeammaksi kuin mikään koskaan missään.

5. En halunnut luovuttaa, sillä olinhan rämpinyt kirjassa jo yli puolivälin. En kai minä nyt lukisi viittä sataa sivua turhan takia?

6. Muutama kuukausi meni, jolloin lähestulkoon pakotin itseni lukemaan kirjaa edes yhden luvun silloin tällöin.

7. Pelastukseksi koitui Facebookissa ollut marraskuinen lukuhaaste, jonka aikana päätin urheasti päästä Kolean talon loppuun.

8. Melkein onnistuin, taisin lukea viimeiset noin sata sivua joulukuun ensi päivinä.

9. Yllättäen melkein nautin kirjan viimeisestä paristasadasta sivusta, joilla löyhiä juonenpäitä sidotaan yhteen. Voisin jopa mennä niin pitkälle, että väitän tässä vaiheessa kiinnostuneeni muutamien henkilöhahmojen kohtaloista.

10. Niin, ne henkilöhahmot... Esther Summerson, jonkinlainen päähenkilö, on tavallaan ihan kiinnostava tarinansa takia, mutta kun hahmo on hyveellisempi kuin yksikään pyhimys, kiinnostus kävi monasti myös lähellä ärtymystä. Muutamia muitakin kiinnostavia tyyppejä kirjassa on, mutta niitä tulee ja menee tarinassa ja yhteenkään ei oikeastaan pysähdytä ennen kuin loppupuolella, joten olen melkoisen vakuuttunut että tulen unohtamaan hahmoista jokaisen, ennen kuin vuottakaan tämän kirjan lukemisesta on kulunut.

11. Mitä tästä sain? Nyt voin sanoa tutustuneeni Dickensin tuotantoon yhden kirjan verran. Olen lukenut Kolean talon. Kannesta kanteen, vaikka tiukoille otti. No juu, olihan tässä tietysti 1800-luvun Lontoon kuvausta aidoilla paikannimillä ja toki tuon ajan yhteiskuntakuvausta, joka kiinnosti. Siltikin täytyy sanoa että laihaa on kiisseli, kun vain tämä jäi käteen. Ehkä minun olisi pitänyt ottaa Irenen varoitukset vakavammin. Lisäksi olen hyvin iloinen päätöksestäni lukea tavoilleni poikkeuksellisesti alunperin englanniksi julkaistu kirja suomennettuna. Tahkoaisin tätä vielä varmasti seuraavalla vuosikymmenelläkin, mikäli olisin yrittänyt englanniksi. Suomennoksessa sen sijaan ei ole moitteen sanaa, hatunnosto Kersti Juvalle, hienoa työtä.

12. Tästä karmaisevasta pettymyksestä huolimatta en suostu luovuttamaan. Epäilemättä Dickens on asemansa ansainnut. Kai minä vain aloitin väärällä kirjalla, toivon?

Tiistaiklassikko

Lee, Harper: Kuin surmaisi satakielen
Gummerus 2012, 411 sivua
Suomennos: Maija Westerlund
(To Kill a Mockingbird 1960)

Sain toissakesänä mieluisan kirjalahjan Täällä toisen tähden alla -blogin Jaanalta. Hän lähetti minulle pokkaripainoksen tästä Harper Leen klassikosta, joka on ollut lukulistallani pitkään. Kuten usein käy, kun kirja saapui kotihyllyyn, sen lukeminen hiukkasen viivästyi, mutta hyvää kannattaa odottaa, vai mitenkä se meni...

Minulla oli jostain syystä todella erilainen ennakkokäsitys Kuin surmaisi satakielestä, kuin mitä kirja todellisuudessa oli. Ensinnäkin kuvittelin kirjan tapahtumapaikaksi suurkaupungin, New Yorkin tai kenties jonkin toisen itärannikon jättiläisen. Toisekseen kuvittelin kirjan olevan kerronnaltaan synkkä ja kenties jopa ahdistava. Ehkä siksi lukeminen vähän lykkääntyi, minä kun en lukijana jaksa kovin usein lukea erityisen tummissa vesissä liikkuvaa fiktiota. Todellisuudessa kirja sijoittuu pikkukaupunkiin Alabamassa. Vaikka kirjan sanoma oikeudenmukaisuudesta kerrotaan melko synkän tarinan kautta, lapsikertoja, poikatyttö Scout tuo tarinaan sellaista vilpittömyyttä ja kauneutta, että en kokenut tarinaa ollenkaan niin raskaana lukea, kuin olisin voinut odottaa. Lyhykäisyydessään selitettynä kirjan juonen voisi tiivistää kutakuinkin niin, että tummaihoista Tom Robinsonia syytetään valkoihoisen tytön raiskauksesta. Tätä ei 1930-luvun pikkukaupungissa hyvällä katsota, ja kyläläiset ovat mielessään tuominneet Tomin jo ennen oikeudenkäyntiä. Hyvällä ei myöskään katsota sitä, että Atticus Finch, Scoutin isä, ryhtyy puolustamaan Tomia. Tarinassa on toki synkkiä sävyjä, väkivaltaa ja sen uhkaa, mutta koska kaikki kerrotaan pikkutytön näkökulmasta, monet asiat jäävät viittauksen tasolle.

Olen kuullut monen tutun tai hiukan tuntemattomammankin suusta, että lapsikertojat eivät usein ole heidän mieleensä. Onpa itsellänikin hiukan ennakkoluuloja lapsikertojia kohtaan, vaikka totta puhuen en ihan tiedä miksi. Äkkiseltään muistan tykänneeni kovastikin muutamasta kirjasta, joissa on lapsikertoja (siis Kuin surmaisi satakielen lisäksi). Yksi kotimaisia suosikkejani on Olli Jalosen Poikakirja. Tällä hetkellä luen Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan kolmatta osaa, joka keskittyy Karl Oven lapsuuteen. Molemmissa näissä, kuin myös Kuin surmaisi satakielessä, tavoitetaan mielestäni jotain olennaista lapsuuden tuntemuksista, siitä kuinka vahvana epäoikeudenmukaisuus tuntuu lapselle ja kuinka avuttomaksi itsensä sen kohdalle osuessa tuntee. Nyt kun mietin asiaa, niin luultavasti juuri lapsikertojan kautta kerrottuna Kuin surmaisi satakielen sanoma koskettaa niin syvältä kuin se tekee.

Kiitos vielä Jaanalle, että tämä upea kirja osui lukureitilleni, tämä oli minulle oikea viiden tähden kirja. Ahmaisin kirjan muutamassa päivässä, sillä tämä todella vetäisi mukaansa. Myös Marile on lukenut kirjan vastikään.

Lukija kohtaa venäläisen klassikon

Bulgakov, Mihail: Saatana saapuu Moskovaan, WSOY. Suomennos Ulla-Liisa Heino. (Master i Margarita 1940)

Mitäpä sanoa klassikosta, josta monet minua paremmin asiaan perehtyneet ovat sanoneet jo paljon ja kaikenlaista harkittua ja viisasta? Ehkä en lähde suureen analyysiin, kerron ennemmin kuinka omat odotukseni vastasivat todellista lukukokemusta.

Odotus nro 1: "Satiiri, joka oli Neuvostoliitossa kielletty kirja lähes kolmenkymmenen vuoden ajan" - luvassa on varmaan aika suorasanaista yhteiskuntakritiikkiä...

Lukukokemus: Herkkää on sensuuri... Joko minulta meni paljon ohi, tai sitten vähäiseenkin kritiikkiin on reagoitu voimalla. Ilmiantoja kirjassa toki esiintyy paljon. Kansalaiset antavat ilmi toisiaan esimerkiksi ulkomaisen valuutan hallussapidosta. Olin kuitenkin odottanut enemmän suoraa kritiikkiä valtaapitäviä (Stalinia) kohtaan, mutta sellaista en juurikaan löytänyt. Toki kritiikin voi löytää siitäkin seikasta, että kirjan kansalaiset elävät yhteiskunnassa, jossa ihmiset on laitettu toisiaan vastaan, antamaan ilmi naapureitaan ja tuttaviaan.

Odotus nro 2: Kirjassa esiintyy kuulemma kissa. Ja tyylilajina on satiiri. Onkohan se kissa joku kertoja, ulkopuolinen tarkkailija?

Lukukokemus: Tämähän oli paikoittain ihan fantasiaa! Ja kauhuromantiikkaa myös. Niin ja se kissa kävelee ja puhuu, eikä ole ollenkaan suloinen ja pörröinen. Onneksi en etukäteen tiennyt, että tämä on (osittain) fantasiakirja. Vierastan kyseistä tyylilajia, ja olisin saattanut tarttua kirjaan paljon pidemmin hampain.

Odotus nro 3: Kuulemma kirjassa esiintyy myös Jeesus ja Pontius Pilatus. Varmaan aika filosofinen kirja...

Lukukokemus: En ehkä ihan täysin ymmärtänyt Pontius Pilatuksen (ja Jeesuksen) sivujuonta. Hyvin kirjoitettuja ja jänniä olivat näidenkin sankarien osuudet, mutta jälkikäteen ajateltuna en tiedä, miten kyseiset osuudet liittyivät kirjaan kokonaisuutena. No paitsi tietenkin Mestarin kautta, joka oli Pontius Pilatuksen tarinan luoja, mutta minulle nämä osuudet jäivät nimenomaan sivujuoniksi ja vähän irrallisiksi sellaisiksi. Voi toki olla, että jotain jäi ymmärtämättä.

Odotus nro 4: Tykkään venäläisestä kirjallisuudesta, klassikoista kuin nykykirjallisuudestakin. Varmaan rakastan Saatana saapuu Moskovaan -kirjaa. Niin moni ystäväkin on kehunut.

Lukukokemus: Kyllähän minä tästä tykkäsin. Vierastin fantasiaakin vähemmän kuin yleensä. Kenties tällaiset ei-aivan-puhdasta-fantasiaa teokset voisivat toimia minulla parhaina apuina astumisessa pikkuhiljaa ulos mukavuusalueeltani vieraamman tyylilajin puolelle. Kirjan huumori viehätti myös, sekä tietenkin kuvaukset yhdestä lempikaupungistani Moskovasta. Tykkään aina, kun kirjoissa on tunnistettavia katuja ja paikkoja.

Lopuksi: Luin kirjaa melko pieninä paloina ja hitaasti, mutta lopun ahmaisin. Oman kokemukseni mukaan venäläiset klassikot ovat harvoin niin raskaita, kuin ennen lukemista saattaa tuntua. Luin kirjan osittain toki myös ihan yleissivistyksen vuoksi, mutta päädyin viihtymään kirjan parissa.

Saatana saapuu Moskovaan saa myös toimia aloituskirjanani jaanan venäläisen kirjallisuuden haasteessa. Minun tavoitteeni haasteen suhteen on lukea lähinnä sellaisia kirjoja, jotka joka tapauksessa muutenkin ovat TBR-listallani. Listaltani tosin löytyy paljon venäläistä kirjallisuutta, joten haastessa on minulle vielä paaaaaaljon luettavaa.

Kesäpäiviä Tyynelässä

Kuva täältä

Juhani Aho: Papin rouva (1893)

Kuten aiemminkin on saattanut käydä selväksi, suhteeni kotimaiseen kirjallisuuteen ei ole ollut kovin hyvä saati syvällinen. Olen lukenut vuosittain ehkä muutaman kotimaisen kirjan, mikä on kovin vähän ottaen huomioon, että ulkomaisia olen saattanut lukea yli sata. Vaikka ne muutamat kirjat ovat jatkuvasti osoittaneet vääräksi kuvan suomalaisen kirjallisuuden tylsyydestä, ajatus elämäänsä kyllästyneistä, surkeista miehistä tekemässä ei-mitään on pitkään pysynyt mielikuvanani etenkin vanhemmasta kirjallisuudesta.

No, ihmiselle tekee hyvää huomata ennakkoluulonsa vääriksi. Se on silmiä avaavaa, ja mikä parasta, voi löytää uusia suosikkeja. Juhani Ahon Papin rouva nousi yhdeksi klassikkolistani ehdottomista suosikeista.

On vaikea määritellä, mikä Papin rouvassa oli niin hyvää, koska tuntuu että pidin kaikesta! Päähenkilöt Elli ja Olavi ovat niin hirveän inhimillisiä ja moniulotteisia. Ellissä unelmointi ja realismi, ihanteet ja todellinen elämä sekoittuvat kiinnostavalla tavalla. Olen kuullut Elliä luonnehdittavan haaveilijaksi ja Olavia realistiksi, mutta mielestäni asia ei ole niin yksinkertainen. Toki Elli haaveilee siitä, millaista hänen elämänsä olisi voinut olla, mutta hän myös tiedostaa todellisuuden. Elli tietää ettei hänen ja Olavin välillä voi koskaan olla muuta kuin rakkaus tunteena, fyysistä suhdetta siitä ei voi muodostua. Hänelle riittää, että hän saa olla Olavin lähellä. Olavi sen sijaan on oman todellisuutensa vanki ja siinä suhteessa elää täydellisessä satumaailmassa suhteessa Elliin. Hän kuvittelee, että Ellillä on samanlaiset mahdollisuudet toimia kuin hänellä itselläänkin. Hän ei tunnista edes omia tunteitaan, vaan ajautuu niidenkin kanssa haavemaailmaan siitä, mitä hänen mielestään tulisi tuntea.

Kiinnostavaa Papin rouvassa on myös se, että vaikka Olavi on täydellinen narsisti ja kusipää, ei häntä voi vihata. Hänet on kuvattu niin aidosti, ihmisenä, ei pahana viettelijänä. Tavallaan hän myös haluaisi voida rakastaa Elliä samalla tavalla kuin tämä häntä, mutta ei pysty siihen. Elliä käy sääliksi, mutta hän on hankkiutunut tilanteeseensa ihan itse. Hänen kannaltaan ehkä traagisinta on, että vaikka hän kokee itsensä Mikon kanssa onnettomaksi, Olavin kanssa hänestä olisi tullut vielä onnettomampi ja katkerampi. Mikko sentään rakastaa häntä vilpittömästi, Olavin (kuvitellut) tunteet eivät olisi kestäneet hetkeä pidempään.

Yleensä en myöskään välitä maisemakuvauksesta tuon taivaallista, mutta pappilan ympäristöä ja kävelyretkien maisemia suorastaan ahmin. Ne eivät ole irrallinen osa kokonaisuutta, vaan kietoutuvat jatkuvasti mukaan henkilöiden mielentiloihin ja tarinan tapahtumiin. Ihastumisessani pappilan maisemiin saattoi olla myös kaupungissa asuvan maalaistytön koti-ikävää…

Kesälukemisten kasvavaan pinoon meni saman tien myös Papin tytär. Ellistä, Olavista ja sympaattisesta Mikosta haluan ehdottomasti lukea lisää. Omasta kirjahyllystä pilkistelee myös Ahon Rautatie, pitänee tarkistaa onko viehtymyksessäni kyse vain näistä tietyistä hahmoista vaiko Juhani Ahon taitavasta kirjoittamisesta.

Veljesten lumoissa

Aina kaikki ei kolahda ensimmäisellä kertaa. Tämä lienee tosiasia, jonka suurin osa meistä tunnustaa - useimmiten siitä ehkä puhutaan musiikin yhteydessä. Kirjojen kanssa aika harvoin tulee annettua toista mahdollisuutta. Jos kirjan luokittelee kategoriaan ”ei tämä nyt niin paha ollut”, siihen tuskin tulee tartuttua uudelleen.

Onneksi jotkin kirjat on pakko lukea uudelleen. Silloin saattaakin törmätä mahtavaan teokseen. Luin Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ensimmäisen kerran lukiossa, kun oli pakko. En inhonnut sitä, mutta en erityisemmin pitänytkään. Sen lukeminen ei ollut yhtä tuskaista kuin joidenkin muiden klassikoiden. Suurempia tunteita se ei herättänyt.

Nyt kirjaan oli tartuttava uudelleen, jälleen opintojen ”pakottamana”. Kokemus oli hämmentävä: kirjassa oli niin paljon enemmän kuin ensimmäisellä lukukerralla! Miten kaikki ne ulottuvuudet ovat voineet jäädä huomaamatta silloin aikoinaan?

Ensinnäkin veljekset henkilöinä: muistan ajatelleeni, että ne kaikki ovat samanlaisia, että niitä on vaikea erottaa toisistaan. Ehkä kyse on siitä, ettei veljeksiä kovin paljoa kuvailla, vaan heidän persoonansa ja piirteensä nousevat esiin puheesta ja toiminnasta. On Aapo, joka pitää itseään hieman muita parempana, katsoo asiakseen muiden neuvomisen ja torumisen. On Timo, joka ei ihan ymmärrä kaikkea. On Eero, joka ymmärtää enemmän kuin muut. On riidanhaluinen ja itsepäinen Juhani, yksinäisyyttä ja rauhaa kaipaava Lauri, järkähtämätön Tuomas ja heikkoluontoinen Simeoni. Veljessarja vie mukanaan, jokainen mies on kiinnostava omalla tavallaan. (Mutta tunnustettava on, että Eero on suosikkini. Edelleen, sillä niin hän oli ensimmäiselläkin lukukerralla.)

Veljesten lisäksi tällä kertaa ymmärsin enemmän kaikesta muustakin. Yhteiskunnallisesta tilanteesta, veljesten syistä toimia, syy-seuraussuhteista. Ensimmäisellä kerralla kirja tuntui sisältävän kohtauksia, joilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Tuntui, että veljekset tekivät milloin mitäkin ilman syytä, mutta eihän se ole lainkaan niin! Kaikki liittyy lopulta kaikkeen. Ehkä ymmärsin paremmin siksi, että olen vanhempi. Ehkä siksi, että tunnen paremmin niin tuon ajan historiallista tilannetta kuin kaunokirjallisuuttakin. En tiedä. Mutta Seitsemän veljestä on loistava kirja.

Toisinaan kannattaa antaa toinen mahdollisuus.

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä (1870) (Lukemani kappale ei löydy käsiin juuri nyt, ja kustantajia vuosien varrella on ollut lukuisia. Jokainen kuitenkin löytänee kirjan ilman kustantajatietojakin...)