Makeannälkä

 Ian McEwan: Makeannälkä. (Alkuteos Sweet Tooth 2012.) Suom. Juhani Lindholm. Otava 2013.

Joskus aikana ennen kuin keksin kirjablogien olemassaolon, harmittelin sitä, ettei kukaan muu ollut keksinyt Ian McEwanin (tai esimerkiksi Joel Haahtelan tai Haruki Murakamin) olemassaoloa ja ihanuutta. Oli hienoa tajuta, että kyllä, moni muukin on heidän kirjoihinsa ihastunut, ei vain minä (ja kahden ensin mainitun kanssa äitini). Niinpä McEwanin Makeannälän kanssa kävi vähän hassusti: aloitin sen viime keväänä, mutta en päässyt kirjassa puoleenkaan väliin, kun se jäi kesken. Keskenjäämisellä ei varsinaisesti ollut mitään tekemistä kirjan hyvyyden tai huonouden kanssa (pidin siitä), vaan viime tippaan jätettyjen opiskelujen kanssa. Deadlinet painoivat päälle, romaanien lukeminen oli pakko laittaa sivuun. Niinpä Makeannälkäkin joutui odottamaan parempaa aikaa melko pitkään.

Sen verran kauan lukemisen aloittamisesta oli nyt vierähtänyt, että aloitin tarinan ihan alusta. Serena Frome on nuori, kodin ulkopuolisen maailman vasta löytänyt nainen 70-luvun alussa. Hän on nokkela ja kaunis, ja kesäinen salasuhde professoriin muuttaa hänen elämänsä pysyvästi. Serena päätyy töihin Britannian salaiseen palveluun, ja saa lopulta tehtävän, jossa lupaaville nuorille kirjoittajille tarjotaan apurahaa, jota kulissien takana maksaa valtio. Serena ei kuitenkaan saa pidettyä työtä ja muuta elämää erillään, mistä aiheutuu melkoisesti ongelmia sekä työ- että rakkauselämässä.

Alkuun minun oli vaikea suhtautua Serenaan: tavallaan kyllä pidin hänestä, mutta tapa millä kertoja nostaa esiin hänen nuoruuden tietämättömyyttään ja jopa typeryyttään, toimi pitkään etäännyttävänä tekijänä. Useimmiten haluan pitää lukemistani henkilöistä, ja alkuun Serenasta oli vaikea pitää. Tarina kuitenkin vei mukanaan aika pian, ja Serenan sotkeutuminen salaiseen palveluun sai minut jännittämään kaikkien hahmojen puolesta.

Ei tämä kaikkein paras lukemani McEwan ollut, mutta viihdyin tämän parissa huomattavasti paremmin kuin vaikkapa Poltteen. Lopun mcewanmainen käänne kyllä jätti ajattelemaan, ja sai tietenkin näkemään koko tarinan uudesta näkökulmasta. Lukijan oman tulkinnan varaan jää, mitä tapahtui tarinan jälkeen - oliko loppu onnellinen vai ei. Ikuisena optimistina minä valitsin tietenkin sen onnellisen tulkinnan.

Puhuin kirjasta eilen lyhyesti myös äitini kanssa, joka totesi, että kirja oli lopulta hyvä, kun pääsi loppuun ja luki tämän viimeisen käänteen. Mutta että olisi kiva, jos kirja tuntuisi alusta asti hyvältä, ei vain viimeisen luvun jälkeen. Olen samaa mieltä: välillä McEwan jättää liikaa viimeisen luvun, viimeisen käänteen varaan.