Garpin maailma

Irving, John: Garpin maailma
Tammen keltainen kirjasto 1981, 561 sivua
Suomennos: Kristiina Rikman
(The World According to Garp, 1976)

Kun viime vuonna luin ihka ensimmäisen John Irvingini, Ystäväni Owen Meanyn, en voinut muuta kuin harmitella, että olin elänyt 28 vuotta tällä planeetalla kuvitellen, että John Irvingin kirjat eivät luultavasti puhuttelisi minua. Ystäväni Owen Meany oli kutakuinkin täydellinen lukukokemus, ja herätti tarpeen lukea John Irvingin koko tuotannon. Seuraava kirja sai kuitenkin odottaa vuoroaan yli vuoden, sillä YOM:n jättämässä huumassakin tajusin, että Irvingin kirja on sellainen, että sille pitää
antaa aikaa ja tilaa. En halunnut, enkä voinut siirtyä seuraavaan kirjaan välittömästi.

Garpin maailma valikoitui luettavaksi siksi, että se kuuluu Irvingin tuotannon kehutuimpiin kirjoihin. Jälleen kerran en ollut erityisesti ottanut selvää juonesta, mutta Irvingin kyseessä ollessa luvassa oli jälleen erikoislaatuisia ihmisiä ja erikoisia tapahtumia. Eipä niistä sen enempää, sillä en halua kirjaa spoilata, ja tästä kirjasta on hirveän vaikea kertoa oikeastaan yhtään mitään tapahtumia paljastamatta liikaa. Sanotaanko vaikka, että Garpin maailma kertoo T.S. Garpin ja hänen läheistensä elämästä. Omaksi suosikkihenkilökseni taisi nousta oman tiensä kulkija, Garpin äiti, Jenny Fields.

Yksi hienoimmista asioista, joita kirjailija voi tehdä, on luoda sellaisen maailman, että lukijalle tulee vähän parempi olo ympäröivästä todellisuudesta. Oli jotenkin jännä huomata myös tämän kirjan kohdalla, että vaikka se käsitteli rankkojakin asioita, niin kirjan maailma itsessään oli kuitenkin jollain tavalla lohdullinen ja pehmeä. Harvoin olen myöskään lukenut romaania, joka suhtautuu yhtä ymmärtävästi ja fiksusti väkivaltaa kokeneita naisia ja tyttöjä kohtaan. Suuresta sivumäärästä huolimatta suorastaan ahmaisin kirjan, sillä tuntui aina hyvältä palata kirjan maailmaan. (Lisäksi kirjan alkupuolen miljöö sai minut jo ihan lähtökohtaisesti puolelleen. Miten voisin olla pitämättä kirjasta, jonka yksi keskeinen tapahtumapaikka on sisäoppilaitos?)

Epäilen, että yhdenkään kirjan ei ole helppoa lyödä laudalta YOM:n kanssa saamaani lukukokemusta. Tähdittäessäni Garpin maailmaa Goodreadsissa, emmin pitkään viiden ja neljän tähden välillä. Garpin maailma ei päässyt itselläni tasoihin YOM:n kanssa, mutta luulen, että sillä on enemmän tekemistä järjestyksen kanssa, jossa kirjat luin, kuin YOM:n todellisen paremmuuden kanssa. Päädyin antamaan Garpin maailmalle neljä tähteä. On hiukan epäreilua todeta näin, mutta voi olla, että jos olisi ollut kyse jonkun toisen kirjailijan teoksesta, tähtimäärä olisi voinut olla viisi. Mutta YOM asetti riman niin korkealle, että en tiedä osaanko enää odottaa muuta kuin täydellisyyttä yhdeltäkään John Irvingin kirjalta.

Muita kirjasta blogeihinsa kirjoittaneita on paljon, tässä muutamia: Marile, Irene, Anni, Sanna sekä yleisen ihastuneen mielipiteen vastapainoksi myös Maailman ääreen -blogin Piin teksti.

Hiiriä ja ihmisiä äänikirjana

Steinbeck, John: Hiiriä ja ihmisiä, Tammi 2007. Suomentaja Jouko Linturi. Lukija Esko Salminen. (Of Mice and Men, 1937)

Olen ennen tätä Hiiriä ja ihmisiä lukenut vain yhden Steinbeckin kirjan. Luin Eedenistä itään jotakin kirjaesitelmää varten lukiossa yli kymmenen vuotta sitten. Veikkaan, että Sonja kuustoista veelle ei ihan kaikki Steinbeckin kirjan ulottuvuudet auenneet, mutta muistelen, että joku imu kirjassa oli, vaikka kaikin paikoin en täysin kirjalle syttynytkään. Halun lukea lisää kirjailijalta ensimmäinen Steinbeckini kuitenkin jätti. Tämän halun toteuttamiseen vain meni yli kymmenen vuotta aikaa.

Hiiriä ja ihmisiä sijoittuu jonnekin päin Yhdysvaltoja, aikaan, jolloin oli vielä tiloja, joista kuljeksivat työmiehet saattoivat saada töitä ja punkan. George ja Lennie ovat mainitunlaisia kuljeksijoita. Lennie on vahva ja isokokoinen, lapsen tasolle jäänyt mies. George taas lempeä ja yritteliäs kaveri, jonka yritykset ovat usein ottaneet takapakkia Lennien takia. George on sitoutunut pitämään huolta Lenniestä, joka on täysin riippuvainen Georgesta.

Tarina on traaginen. Vähävaraiset ja vähäonniset haaveilevat paremmasta tulevaisuudesta, mutta yhtä jos toista potkitaan päähän aiheesta ja aiheetta. Enimmäkseen aiheetta. Kerronta tuo mieleen jonkinlaisen aikuisten sadun, vaikka tyyli onkin realistinen. Maailma on kovin miehinen, mikä voi maun mukaan miellyttää tai etäännyttää. Itse en välttämättä täysin omimmalla mukavuusalueellani ollut raavaiden miesten maailmassa, jossa tehdään rankkaa maatyötä, juodaan viskiä, pelataan korttia ja puhutaan huoratalossa käymisestä. Toisaalta tarinasta itsestään voi löytää ikiaikaisia teemoja ihmisarvosta, oikeudenmukaisuudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta.

Kuuntelin kirjaa pätkissä ja pitkillä väleillä. Tarinan maailmaan oli helppo päästä takaisin pitkienkin taukojen jälkeen. Esko Salmisella on miellyttävän pehmeä ja matala ääni. Lukijana hän eläytyy vahvasti ja näyttelee dialogiosuudet. Henkilökohtaisesti minulle riittää vähempikin eläytyminen äänikirjan lukijalta, mutta mielelläni kuuntelin myös Salmista. Eipähän tullut myöskään ongelmia tunnistaa, kuka hahmoista puhui milloinkin, kun jokaisen puhe oli erilaisella äänellä ja tavalla luettua.

Austeria loppuvuoden haastekiriin

Auster, Paul: Sattumuksia Brooklynissa, Tammi 2008. Suomennos Erkki Jukarainen. (The Brooklyn Follies, 2005)

Kuvittelin elävästi mielessäni läpi Brooklynin sattumusten eronneen, kuusikymppisen Nathan Glassin lierihattuisen Leonard Cohenin näköiseksi. Tämän tiedostaessani päätin, että aion tästä lähtien kirjoittaa blogipostauksiini aina mukaan, jos olen kuvitellut kirjan hahmon jonkun olemassaolevan henkilön näköiseksi. Viimeksi tällä tavalla on tapahtunut kesällä, jolloin kuvittelin Näkymättömän sillan Klaran nuoren Audrey Hepburnin näköiseksi. Joskus aikojen päästä, mikäli blogi on vielä pystyssä, voi olla hauska katsella millainen hahmokavalkadi on syntynyt.

Tulin siis lukeneeksi viidenneksi So American -haasteen "Modern Men Writers" -kategorian kirjaksi monien kehuman Austerin Paulin Sattumuksia Brooklynissa. Herran muusta tuotannosta minulla on kokemusta tasan yhden kirjan verran, tai oikeammin noin kahdeksankymmenen sivun verran. New York trilogia jäi aiemmin tänä vuonna kesken liian omituisena, tylsänä ja hitaasti liikkeelle lähtevänä. Useampikin ihminen on ollut sitä mieltä, että minun pitäisi antaa Austerille uusi tilaisuus. Vaistolla päätin kokeilla uudempaa tuotantoa.

Sattumuksia Brooklynissa jätti hyvän mielen. Ihmisten yksinäisyys ja läheisyyden sekä lähimmäisyyden tarve tulivat käsittellyksi koskettavasti, mutta ei kuitenkaan lällysti. Nathan kantaa liikuttavaa huolta perheestään ja ympärillään olevista ihmisistä, vaikka läpi kirjan tehdään selväksi, että Nathan on kunnostautunut huolenpidossa ja lähimmäisyydessä vasta vanhemmilla päivillään. Nathanin hötkyilemätön, jo elämää nähneen miehen asenne antaa perspektiiviä monille arjessa muka suurina näyttäytyville kysymyksille, kuten pariutumiselle ja rahalle.

Luin mielelläni Nathanin suorasukaisia huomioita elämästä ja läheistensä tempauksista, mutta täytyy sanoa, että mielestäni kirja lähti todella lentoon ja suuremmille kierroksille vasta viimeisen muutaman kymmenen sivun aikana. Enempää paljastamatta noiden sivujen sisältöä, vasta siinä vaiheessa aloin ehkä nähdä, miksi ihmiset tuntuvat olevan täysin hullaantuneita Austerin tuotantoon. Ehkä palaan hänen kirjoihinsa jatkossa. Suositusvihjeitä toki otetaan vastaan siitä, mikä on mielestänne Austerin paras kirja.

J.D. Salinger: Sieppari ruispellossa (uudempi suomennos)

Salinger, J.D.: Sieppari ruispellossa, Tammi, 2004 (The Catcer in the Rye, 1951). Suomennos: Arto Schroderus.

No niin, kirja jonka ilmeisesti kutakuinkin jokainen pohjoisamerikkalainen teini joutuu lukemaan ja analysoimaan puhki koulussa. Vaihteeksi tartuin suomennokseen alunperin englanniksi julkaistusta teoksesta - jo toisen kerran peräjälkeen muuten. Vanhempi, Pentti Saarikosken kiistelty suomennos ilmestyi 1961. Jälleen kerran mietin, menetänkö jotain, kun luen kirjan suomeksi enkä englanniksi, mutta yleisesti ottaen nautin Arto Schroderuksen uudesta suomennoksesta.

Kirjan päähenkilö, 16-vuotias Holden Caulfield saa syyslukukauden päätteeksi kenkää koulustaan reputettuaan äidinkieltä lukuunottamatta kaikki aineet. Lukukautta ja koulussa hengailua olisi tiedossa vielä muutama päivä, mutta Holden päättää ottaa hatkat. Hän päätyy harhailemaan kotikaupunkiinsa New Yorkiin. Kotiin hän ei kuitenkaan halua - vanhemmat eivät vielä tiedä Holdenin lähtöpasseista, kolmansista sellaisista. Teinipojan järkevyydellä ja kohtuudella Holden kimpoilee niin suurkaupungin sykkeessä kuin omissa vaihtelevissa mielialoissaan.

Pohdin lukiessani paljon sitä, miksi juuri tämä kirja on noussut pohjoisamerikkalaisten koulujen klassikkolukemiseksi. En luettuanikaan keksi ainakaan mitään yksiselitteistä syytä asialle. Yksi selitys voisi kuitenkin olla aidonoloinen murrosikäisen ajatusmaailman kuvaaminen. Holden käyttäytyy monin paikoin itse kuin pahainen kakara, mutta pitää silti suurinta osaa muita ihmisiä älykääpiöinä, dorkina ja vätyksinä. Hän on kyyninen ja angstinen, mutta seuraavassa hetkessä yltiöempaattinen ja säälii ihmisiä, joiden tuntee kokeneen jonkinlaista (kaukaa haettua) vääryyttä tai onnettomuutta. Hän voi olla päämäärätön ja pinnallinen haihattelija, joka kuitenkin käy välillä pohdinnoissaan myös syvissä vesissä. Kaikkein tärkeintä Holdenille on aitous. Hän vihaa "falskiutta", mikä sopiikin kuvaan, kun kyseessä on teini-ikäinen. Teininä, vielä omaa itseä etsiessä, on hankala sopeutua ajatukseen siitä, että voi olla "aito" itsensä huolimatta erilaisista puolistaan. Muistan itsekin kipuilleeni tämän aitousasian kanssa joskus viitisentoista vuotta sitten...

Pidin ja en pitänyt kirjasta samasta syystä. Teini-iän kuvauksena kirja on osuva. Onneksi omastani on jo sen verran aikaa, että joillekin asioille voi jo nauraa. (Jokaikinen teini saa minulta kaikki mahdolliset empatiapisteet, ei ole helppoa aikaa se.) Toisaalta taas minua rasitti aika kovasti päähenkilön käytös ja puhe. Alkupuolella kirjaa pohdin jo ihan vakavissani, että kenties minusta ei sittenkään ole koskaan äidiksi, kerta teinit ovat ihan hirveitä. (Kaikkien teinien vanhemmat saavat minulta myös kaikki mahdolliset empatiapisteet. Samoin teinien opettajat ja sisarukset sekä sukulaiset. Ylipäätään kaikki, joita teini-ikä koskettaa.) Hokemat "ihan tosi" ja "hervoton juttu" olivat rasittavia, mutta tavallaan asiaan kuuluvia. Välillä teki mieli ravistella Holdenia, välillä taas halata ja paijata. Pitkin kirjaa mietin myös, onko Holdenilla mielenterveysongelmia, mutta päädyin tulokseen, että Holdenia ei vaivaa mikään muu kuin korkeintaan luotettavan keskustelukumppanin puute. Ihan todellinen ongelma valitettavan monelle aikuisellekin.

Yksi isohko miinus suurimmaksi osaksi positiivisesta lukukokemuksesta kuitenkin jäi. Kyseessä on periaatteessa yksityiskohta, mutta yksityiskohta, joka aiheutti minussa kirjan alkupuolella jatkuvaa pahoinvointia, ja johon olen törmännyt aivan liian monessa nuortenkirjassa. Miksi ihmeessä nuortenkirjoissa, mukaan lukien Sieppari ruispellossa, pitää antaa yksityiskohtaisia kuvauksia finnien puristelusta ja muusta henkilökohtaiseen hygieniaan kuuluvasta? En ole ikinä käsittänyt tätä, en edes ollessani nuortenkirjojen kohderyhmää. Finnit, hiki ja töhkä hampaissa ovat toki karuja elämän tosiasioita, jotka eivät kieltämällä katoa, mutta minä olen aika herkkänahkainen näistä lukiessani. En ole kokenut yhtä hurjaa pahoinvointia lukiessani edes väkivaltajuttuja kuin lukiessani poikien sisäoppilaitoksen eritteistä ja ruumiintoiminnoista.

Tämän klassikon ovat lukeneet varmasti tosi monet, mutta tällä kertaa linkitän vain yhden jutun. Sanna on lukenut kirjan jo hyvän aikaa sitten, mutta on ollut kirjasta melko eri mieltä kuin minä. Varoituksen sanana tosin, että teksti sisältää juonipaljastuksia. Ei kenties hurjan pahoja, mutta yhtä kaikki.

Tämä kirja livahtaisi So American -haasteen määritelmien mukaan luultavasti ainakin kategorioihin Post Wold War II Classics ja Jewish-American Experience. Pohdin vielä, laitanko kirjan ensin mainitun lisäksi mukaan vielä jälkimmäiseenkin kategoriaan, jonka olen jo aloittanut, sillä vaikka kirjailija oli ilmeisesti juutalainen, ei kirja käsittele millään tavalla amerikanjuutalaisuutta. Tämä on tietysti nyt vain omaa pilkunviilaamistani, ja saatan hyvinkin taipua laittamaan kirjan myös jälkimmäiseen kategoriaan. (Varsinkin jos loppuvuodesta näyttää siltä, että en saa kategoriaa muuten täyteen, he.)

P.S. Kirja sai minut myös laskemaan kuinka monta kirjaa olen lukenut Tammen Keltaisesta kirjastosta. Tulos oli hivenen yllättävä, sillä reilusti yli neljästäsadasta kirjasta olen lukenut vain seitsemän ja puoli! (Puolikas tulee Huxleyn Uljaasta uudesta maailmasta, joka unohtui poikaystävän veljen autoon juuri kun olin lähdössä neljäksi kuukaudeksi ulkomaille. Neljän kuukauden aikana lankokokelaan auto vaihtui ja kirja joutui kirjoja imevään mustaan aukkoon.) Joka tapauksessa kuvittelin, että olisin lukenut useamman...