Kuva Gummeruksen sivuilta. Ihana kansi! |
Elif Shafak:
Rakkauden aikakirja (Alkuteos: The Forty Rules of Love 2009) Suomentanut Maria
Erämaja. Gummerus 2010.
Viime aikoina on
tuntunut siltä, että petyn odotettuihin kirjoihin ja ihastun sellaisiin, joita
en olisi osannut odottaa. Elif Shafakin Rakkauden aikakirja oli tällainen
odottamaton ihastus. Ensinnäkään en tiennyt kirjailijasta muuta kuin sen, minkä
kansiliepeestä luin, ja takakansitekstiä en jaksanut kirjastossa lukea
kokonaan. (Ai miten sitten valitsin kirjan? Kirjastossa käydessäni päätin, että
tänään tarkastan hyllyt s-kirjaimen kohdalta. Rakkauden aikakirja pisti
silmään, kannet olivat niin kovin kauniit ja kesäistä Istanbulia odotellessa
Turkki kiehtoo.)
Aloitin
lukemisen epäillen. Tarinaa kerrotaan kahdella aikatasolla: nykypäivässä tylsää
kotirouvan elämää viettävä, keski-ikäistyvä Ella Rubinstein alkaa lukea 1200-luvun
Turkkiin sijoittuvaa kirjaa, joka kertoo kuuluisasta runoilijasta Rumista ja
miehestä, joka määrää Rumin elämän suunnan. Samalla kun Ella edistyy kirjan
lukemisessa, hän alkaa vaihtaa sähköposteja kirjan kirjoittaneen Azizin kanssa
- enimmäkseen koska tuntee olevansa hukassa omassa elämässään. En ole kauhean
kiinnostunut pitkästyvistä kotirouvista keski-iän kriisissä (tästä voi syyttää
vaikkapa ikääni), enkä ole kiinnostunut uskonnollisista vaikuttajista tai
selkeisiin elämänohjeisiin romaaniin ujutettuna. Elämänohjeissa minua yleensä
ärsyttää se, että lukijan vastuulle ei jätetä mitään. Ne tuntuvat usein helpoimmalta
ratkaisulta kirjailijallekin: sen sijaan, että kirjoittaisi tarinan, joka saisi
lukijan miettimään elämän suuria kysymyksiä, kirjoittaa kirjaansa ne kysymykset
ja pahimmassa tapauksessa antaa vielä vastauksetkin.
Ennakkoluulojen
ja tavallisten tykkäämisten perusteella Rakkauden aikakirjan ei siis
todellakaan pitänyt olla minun kirjani. Mutta jostakin syystä tässä kirjassa
mikään noista yleensä ärsyttävistä piirteistä ei haitannut. Syvennyin niin Ella
Rubinsteinin kuin Rumin ja Shamin tarinaankin. Opetukset olivat selvästi osa
Shamia, joten ne olivat myös itsestään selvästi osa tarinaa. Vaikka tavallaan
kyse on uskonnollisesta kokemuksesta, sitä ei kuvata uskonnon näkökulmasta,
vaan rakkauden. Koko kirjan sanomahan on, että rakkaus voittaa kaiken ja
ainoastaan rakkauden kautta ihmiset voivat olla rauhassa ja onnellisia.
Pidin myös
tarinan rakenteesta. 1200-luvulla liikuttaessa tarinaa kerrotaan usean henkilön
näkökulmasta ja kaikki tarinat ja näkökulmat lomittuvat yhdeksi
kokonaisuudeksi. Välillä joidenkin sivuhenkilöiden näkökulmat tuntuivat
kiinnostavuudesta huolimatta turhilta, mutta lopulta niidenkin merkitys
selvisi. Tässä kirjassa monta näkökulmaa toimi jotenkin tavallistakin paremmin.
Minulle tuli sellainen olo, että se oli ainoa tapa, jolla tarinan ylipäätään
voisi kertoa. Lisäksi kirjassa kirjan sisällä on mielestäni aina jotakin
vastustamattoman lumoavaa (vähän kuin yllättäen saisi lahjan tai pääsisi
käsiksi johonkin salaperäiseen). Ärsyttävää on se, jos kirja pyörii jonkin
kuvitteellisen kirjan ympärillä, mutta minun ei anneta lukea siitä sanaakaan!
Rakkauden
aikakirjassa minua häiritsi ainoastaan se, miten kieli välillä tuntui tökkivän.
En tiedä onko kyse suomennoksesta vai alkuperäisestä tarinasta, koska en osaa
määritellä mikä kielessä oli se häiritsevä
tekijä. Toisaalta töksähtelevyyttäkään en huomannut kuin tarinan alussa -
sitten tarina tai oikeastaan tarinat veivät mukanaan.
Aion
tulevaisuudessa lukea myös Shafakin toisen suomennetun teoksen, Kirotun
Istanbulin, joka on ollut kevään mittaan paljon esillä kirjablogeissakin. En tiedä, miten paljon
kirja varsinaisesti sijoittuu Istanbuliin (lopulta on aika kiva alkaa lukea
kirjoja tietämättä niistä kovinkaan paljoa) tai että ehdinkö lukea kirjaa ennen,
kuin matkaan sinne itse (toivon niin). Lisäksi toivoisin suosituksia niin
Istanbul-aiheisista kirjoista kuin teoksista, jotka sijoittuvat Budapestiin,
Bukarestiin, Prahaan tai Wieniin - tai jonnekin niiden tienoille.
Oho ja hups, julkastiin melkein samaan aikaan...
VastaaPoistaKiinnostusta herättävä teksti! Joskus on kiva tarttua johonkin täysin jokeri-kirjaan - siis sellaiseen, josta ei oikein tiedä hirveästi ja joka voi olla melkein mitä vaan.
Vähän hätkähdyttää, että mulla ei tule mieleen yhtäkään, siis yhtäkään(!) kirjaa mainitsemistasi maista. Ehkä mäkin siis vilkaisen suosituksia, kun sellaisia saat.
Mun mielestä kaikkein kivointa on lainata just sellasia kirjoja joita ei oo etsimässä ja joista ei ehkä tiedä muuta kuin että on kuullut nimen. Välillä meen kirjastoon kirjalistan kanssa, mutta parasta on se ettei hae mitään tiettyä. Niinpä usein päätän jonkun tietyn kirjaimen ja käyn sitten ne hyllyt tarkkaan läpi, lainaan silmiin sattuvat ja kiinnostavan oloiset. Tosin ongelmaksi yleensä tulee etten pääse puoleenväliinkään hyllyä kun syli on jo täynnä :D
Poista