Kuva Otavan sivuilta |
David Nicholls:
Sinä päivänä (Alkuteos: One Day 2009) Suomentanut Sauli Santikko. Otava 2011.
Tiedän, kaikki ovat lukeneet tämän kirjan ajat
sitten. Olin seurannut välillä lähes hurmioituneita arvioita kirjasta,
odotellut että kirja sattuisi omiin käsiini. Arvioiden perusteella olin
ajatellut, että tämä on juuri minun kirjani. Fiksuista nuorista (ja sittemmin vanhemmista)
kertova ihana rakkaustarina. Myös rakenne vaikutti kiinnostavalta: tarinaahan
kerrotaan kahdenkymmenen vuoden ajan, kerran vuodessa heinäkuun 15. päivänä.
Ainoa pelkoni kohdistui siihen, että yleensä kirjojen henkilöistä tulee
vanhemmiten tylsiä. (Miettikää vaikka Montgomeryn Anna-sarjaa. Kuka oikeasti
haluaa lukea hänestä tylsänä, tavallisena keski-ikäisenä perheenäitinä niiden
ihanien nuoruusseikkailuiden jälkeen?)
No, tavallaan pelkoni
osoittautui turhaksi. Suurinta osaa ajasta en voinut sietää kirjan
päähenkilöitä, Emmaa ja Dexteriä. Dexter on rikas kusipää ja Emma itsesäälissä
rypevä nahjus. Minusta myös tuntuu että joku joskus on saattanut kertoa
rikkaasta hulttiopojasta ja köyhästä älykkötytöstä… Ei kauhean omaperäinen
parivaljakko. Kummallekin vanheneminen teki hyvää, ja loppupuolella kirjaa heistä
oli mahdollista jopa välittää.
Vaikea sanoa
kirjasta mitään järkevää. Sen ainoa kysymys on saavatko Emma ja Dexter
toisensa, ja jos ei pidä kummastakaan, ei ole lopputuloksesta ihan kauhean
kiinnostunut. Kirjan rakenne on kiinnostava, mutta minusta aukkoja olisi voitu
jättää enemmänkin. Tarinaa varsinaisesti seurataan kerran vuodessa, mutta lähes
aina kuluneen vuoden tapahtumat selitetään aivan liian auki. Ehkä jännitettäkin
olisi enemmän, jos ei koko aikaa tietäisi niin tarkkaa, mitä päähenkilöiden
elämässä on meneillään?
Varsinaisesti se
asia, mistä haluaisin avautua, on kirjan loppuratkaisu. En kuitenkaan tee niin,
sillä se olisi hieman epäreilua niitä kohtaan, jotka eivät ole kirjaa vielä lukeneet.
Kerrottakoon kuitenkin tämä: kirjan luettuani pidättelin itkua (ei, minun ei
tarvitse pitää kirjasta itkeäkseni ja nauraakseni sen kanssa) ja kiukuttelin
miten tyhmä kirja olikaan. Tavallaan kirja imaisi mukaansa, sillä luin sen
enimmäkseen yhden illan aikana. Vaikka aina ei ole tarpeen rakastaa tai edes
pitää kirjan hahmoista, luulen että rakkaustarinoissa se on aika oleellista.
Perustuuhan niiden imu melko pitkälle päähenkilöiden karismaan.
Ärtymys on
oikeastaan vain kasvanut sitä mukaa, kun kirjan lukemisesta kulunut aika on
lisääntynyt. Pitäisi varmaan lukea Ylpeys ja ennakkoluulo (taas!), ei nykyään
selvästikään osata kirjoittaa oikeita rakkaustarinoita.
Kirjasta ovat kirjoittaneet todella monet joten suosittelen googlea - myös sen takia, että tuo bloggerin linkitysnäppäin tekee tällä hetkellä jotain outoa, ja yrittää linkittää kaiken samaan paikkaan.
Minulla oli aika samanlaisia fiiliksiä, vaikka koska suuria ennakko-odotuksia ei ollut, en voi sanoa pettyneeni. Mutta luin kirjan nopeasti, se imaisi hyvin mukaansa, mutta minäkään en yhtään pitänyt näistä henkilöistä. Ja järjetöntä vetkuttamista kirja täynnä. Vaikka kai siinä on jotain aidon elämän tuntua, mutta silti rasitti lukea, kun kaikki olivat niin saamattomia.
VastaaPoistaOlisi varmaan ollut parempi, jos minäkin olisin tarttunut ilman ennakko-odotuksia... Ehkä ärtymys ei olisi ollut niin suuri.
PoistaMinäkään en oikein tiennyt mitä odottaa, kun tähän tartuin, joten osin siksi stoori vei mennessään. Minä kyllä pidin Emmasta, ehkä tunnistin hänessä jotain piirteitä, joita itsessänikin on :D
VastaaPoistaEi tämä tosiaan mikään vuosisadan kirja ole, mutta pidin kerrontaratkaisusta ja viihdyin.
Saatoin kyllä minäkin tunnistaa Emmasta joitakin omia piirteitäni, mutta ne eivät missän nimessä olleet niitä, mistä itsessäni pitäisin :D Ja kerrontaratkaisu tosiaan on kiinnostava, mutta mielestäni sen kanssa olisi voinut mennä pidemmälle. Vähän tuli sellainen olo, että kirjoittaja on jänistänyt hyvän ajatuksen kanssa.
PoistaMinullekin tämä oli pettymys - kuten sanoit, jos ei pidä henkilöistä eikä toivokaan heidän saavan toisiaan, niin jokin olennainen pointti puuttuu...
VastaaPoistaSamankaltainen asetelma on mielestäni ollut Alkulukujen yksinäisyydessä, jossa siinäkään en ollut kiinnostunut kummastakaan henkilöstä... En tiedä että pyritäänkö nykyään näissä rakkaustarinoissakin niin aidonoloisiin ihmisiin että sitten ne on kuolettavan tylsiä. Eihän kukaan kirjaakaan kirjoita siitä millaista elämä on vaan siitä millaista se voisi olla!
PoistaHello, I'm back!
VastaaPoistaHienosti muokattu ylätunnistetta, pidän. :)
Mä pidin tästä kirjasta. Tämä oli toinen tänä vuonna luettu kirja, ja luin sen suurimmaksi osaksi junassa - mun mielestä matkalukemisen pitää olla sopivan kevyttä. Mutta mutta, löytyy myös mutta. A) Ehkä mäkin odotin enemmän kaiken hehkutuksen jäljiltä. B) Loppuratkaisu, minulle myös. Mun mielestä tän genren kirjat voisivat päättyä onnellisesti, eikä se tuntuisi yhtään kornilta. (Mikä sitten on "tämä genre"? Mun oma määritelmä olisi "kevyt lomalukeminen".)
Olen siis aika pitkälti samoilla linjoilla sun kanssa, tosin taisin pitää aika paljon enemmän. Kujerruksia-blogissa oli vähän aikaa sitten tästä kirjasta kanssa juttu ja pitkä keskustelu, ja molemmissa ihasteltiin kirjan brittiläisyyttä, sitä miten se ilmenee niin vahvasti Nichollsin tavassa kirjoittaa. Luulen, että myös minulle selkeästi brittiläiseksi tunnistettava tyyli oli iso syy pitää kirjasta. Luin tämän alkukielellä, ehkä sekin vaikutti.
Mietin kyllä, että jos olisi lukenut englanniksi, olisinko pitänyt enemmän vaikka siksi, että kieli olisi tuntunut toimivammalta... En tiedä.
VastaaPoistaHenkilöistä tykkäämisen kanssa mulla on ollut viime aikoina enemmänkin ongelmia. Luin Eugenideksen Naimapuuhia tän jälkeen ja siinä meni tosi pitkään, ennen kuin aloin pitää hahmoista. Pitäisi lukea ehkä vain nuortenkirjoja. Niissä henkilöt on aina vaan ihania!