Mifongin aika

J. S. Meresmaa: Mifongin aika. Karisto 2013.

Kirjasarjan jälkimmäisistä osista on aina ikävä kirjoittaa, kun ei oikeastaan voi kommentoida juonta ja tapahtumia lainkaan. Yritän silti saada sanottua jotakin. Sarjan ensimmäisestä osasta kirjoitan täällä, ja vaikka periaatteessa pidinkin kirjasta, en ihastunut siihen täysin sydämin. Sama tilanne on tämän toisen osan kanssa. Jos aloitetaan siitä, mistä pidin, ja jatketaan sitten niihin asioihin, joista pidin vähemmän?

Hyvät asiat:

1. Päähenkilöiden kehitys. Ardis ja Dante ovat kumpikin kasvaneet ja aikuistuneet tahoillaan. En usko, että pilaan kenenkään lukukokemuksen paljastamalla, etteivät he vieläkään päädy  oikeasti yhteen - tätä nykyä kyse ei ole kuitenkaan pelkästä itsepäisyydestä, kuten aiemmin. Hyvä juttu.

2. Sivuhenkilöt, etenkin uudet mutta myös vanhat. Useasta aiemmin esiintyneestä henkilöstä nähdään uusia puolia, mikä tekee heistä inhimillisempiä (esimerkkinä tällaisesta henkilöstä Ardisin isä, kuningas Amargo). Uusista olen kaikkein kiinnostunein Moharista, poika on ihan huipputyyppi! Luulen, että Moharista tulee lempihenkilöni seuraavissa osissa.

3. Tunteet. Kirjan tapahtumien myötä minä niin surin, riemuitsin, pelkäsin kuin ärsyynnyin. Hyvä tarina herättää taatusti tunteita. Välillä mietin myös ”miksi tuo tyyppi toimii noin”, mutta siis hyvällä tavalla - kyse ei ollut epäuskottavasta toiminnasta vaan yleensä siitä, että se ”tyyppi” uhkasi lempihenkilöideni hyvinvointia. Haluan kaikille onnellisen lopun, kiitos!

Ja sitten ne asiat mistä en tykännyt

1. Tapahtumien tahti. Olen selvästi vanhentunut, koska muistan ajan jolloin ohitin kaikki kuvaukset. Nyt (kuten ensimmäisen osankin kanssa) kaipaisin taustoja ja luontevaa asioiden selittelyä. Tosin täytyy sanoa, että se pantterikansan maa oli mielestäni poikkeus - jotenkin siitä sai selkeän kuvan.

2. No se Ardisin ja Danten suhde, haluan että ne saa toisensa! (Tosin myönnän ymmärtäväni, että kirjasarjan tässä vaiheessa olisi huono idea antaa niiden olla onnellisia. Tapahtumat voisivat jäädä köyhänlaisiksi.)

3. Linn, joka ensimmäisessä osassa oli lempihenkilöni ja joka tässä osassa alkoi käydä hermoille. Linn-hyvä, joskus voi antaa periksi. Siihen ei kuole.

Näin jälkikäteen katsottuna siis tässä on ainoastaan yksi oikea”vika”, eli minä kaipaan hiukan selitystä ja rauhoittumista juonenkäänteiden keskellä. Täytyy myös tunnustaa, että kahdelta istumalta taisin kirjan lukaista.

Voisiko seuraavan saada luettavakseen aika äkkiä, kiitos?