Kirjastossa harhaillessa käy joskus satumainen tuuri (useimmiten ei). Muistelin hämärästi lukeneeni Karoliinan tykkäilevän oloisen jutun Taisteluni-kirjasta, kun törmäsin K-hyllyvälissä Taisteluni II -kirjaan. Silloin harmitti, koska en viitsinyt lainata kakkososaa ennen ykkösen lukemista. Haikein mielin jätin kirjan sikseen ja ajattelin, että saan varmaan odottaa monta vuotta, ennen kuin pääsen lukemaan ykköstä. Mutta sitten seuraavalla viikolla kirjastoreissulla kävelin hyllypäätyyn, jossa oli näitä uusia mikejä, eli mini-kirjoja ja TRALALAA, siinä se minua tuijotti, ykkösosa. Tosin ei kauaa, sillä poimin sen saman tien mukaani. Tuntui myös, että viereeni kävellyt tyttö katsoi perääni vähän harmistuneena, mutta ei voi minkään, toisinaan käy niinkin kummallisesti, että minä ehdin ensin.
No, itse asiaan. Taisteluni I on erikoinen kirja. Se on omaelämäkerta, mutta lukiessa tuntuu kuin lukisi fiktiota, sillä kaikki on kuvattu niin yksityiskohtaisesti, että kenenkään ei ole mahdollista muistaa asioita sellaisella tarkkuudella kuin tässä tarinassa ne näyttäytyvät. Kirja lähtee Karl-Oven lapsuudesta ja päättyy kolmenkymmenen ikävuoden tienoille. Kantavina teemoina ovat muun muassa isän painostava ja ahdistava läsnäolo, joka asettaa varjon koko Karl-Oven elämään, sekä lisäksi kirjoittaminen, jota Karl-Ove ruotii paljonkin. Kirja eksyy toisinaan kauaskin sivupoluille, mutta se juuri tekee lukemisesta koukuttavaa - pakko lukea vielä vähän lisää, että saa tietää mitä alkuperäisessä tarinassa tapahtuu. Sivupoluille eksyminen ei kuitenkaan ärsytä pätkääkään, sillä joka ikinen sivu tässä kirjassa on vain kertakaikkisen kiinnostava. Karl-Ove ruotii omaa ja läheistensä elämää tarkasti ja asioita kaunistelematta.En viitsi tässä purkaa auki kaikkea haloota, mitä tämä kirja on herättänyt muun muassa kirjailijan suvussa a) siksi, että itse en ole asiaan tutustunut kuin parin lehtijutun verran ja b) siksi,että kukin löytää nopealla googlailulla rutosti tarinaa aiheesta itsekin, mikäli kiinnostaa, mutta ei vielä tiedä mistä on kyse. Enemmän siis omasta lukukokemuksestani, sillä tämä kirja todella tuli iholle.
Olin jo muutaman sivun jälkeen varma, että pitäisin tästä kirjasta. Samastuin aika paljon kirjan Karl-Oveen, vaikka elämämme eivät muistuta toisiaan lainkaan. Tämä samaistuminen, jota muuten varmaan moni muukin kokee lukiessa, aiheutti toisaalta myös ristiriitaisia tuntemuksia. Karl-Ove on synkkyyteen taipuvainen, asioiden pahimpia puolia päässään pyörittelevä neurootikko. Nämä ovat piirteitä, jotka tunnistan itsessäni, mutta en pidä kaikkein parhaimpinani. Tavallaan samaistuminen siis teki lukukokemuksesta ravisuttavan (kuinka joku osaakin kuvailla näin tarkasti omaa päänsisäistä maailmaansa), toisaalta taas vaikean (kuinka tutulta tämä kaikki tuntuukaan ja enkö koe tätä jo tarpeeksi omassa elämässäni).
Sivuja käännellessä kirja tuntui välillä tahallisen provokatiiviselta. Ihan jo nimeen liittyy ikäviä konnotaatioita. Kirjan lukemisen jälkeen oli kuitenkin olo, että kärjistetyn oloisesti sanotut asiat ja vaikeista asioista puhuminen eivät ehkä kuitenkaan ole tarkoituksellista ärsyttämistä, vaan liittyvät taiteelliseen tinkimättömyyteen ja täydelliseen itsensä likoon laittamiseen. Ja eihän tällaisia piirteitä voi kuin ihailla.
En muuten aio, anteeksi vain, linkittää nyt muita kirjasta kirjoittaneita, sillä alkuun jo linkitetyn Karoliinan tekstin lopussa on aika kattava lista linkkejä, ja tuntuisi vähän typerältä linkittää samat, jotka löysin Karoliinan kautta. Olen lukenut teksteistä toistaiseksi vasta vain pari, mutta vilkuilemalla näyttäisi, että tähtiä antavat ovat antaneet kirjalle neljää puolta ja viittä tähteä. Aika vakuuttavaa. Minulla ei ole ollut tapana antaa tähtiä, mutta tälle antaisin todennäköisesti neljä puoli. Puolikas lähtisi pois liiallisesta omien neuroosieni herättelyistä (sinänsä vaikuttavan kirjan merkki, mutta sai oloni ajoittain hiukan epämukavaksi) sekä loppupuolen joistain inhorealistisista elementeistä, joiden funktion kyllä ymmärrän, ja joiden mainitsemisen en toivo pelottavan ketään potentiaalista lukijaa pois tämän upean, mutta ehkä hitusen hämmentävän teoksen ääreltä.
Tämä juttu uhkaa paisua jo turhan pitkäksi, mutta vielä sananen miki-formaatista. Olin aika epäileväinen sen suhteen, että mikit sopisivat juuri minulle. Epäileväisyyteni johtui siitä, että jostakin syystä motoriikkani tai mikä lie on viime vuosina heikentynyt niin, että huonoina päivinä en saa kunnolla otetta esimerkiksi papereista. Mikin sivut ovat ohuita kuin virsikirjassa, ja ajattelin, että turhautuisin sivujen kääntelyyn oikein kunnolla. Mutta epäilykseni osoittautuivat vääriksi, mielestäni mikiä oli varsin miellyttävä lukea, sillä kirja on suuresta sivumäärästä huolimatta kevyt, eivätkä sivut tuntuneet ollenkaan niin ongelmallisilta kuin alunperin olin aavistellut. Tai ehkä minulla kävi vain hyvä tuuri ja lukupäivät olivat hyviä päiviä myös käsilleni. Miten vain, mutta en ainakaan tyrmää mikejä.
Mä en tajua, mikä tässä kirjassa mulla takkuaa. Olen nyt aloittanut kirjan kolme kertaa alusta, ja vasta nyt, kolmannella kerralla, tuntuu että kirja on lähtenyt jollain tasolla vetäämään, mutta vieläkään mitään suurta ahaa-elämystä ei ole tullut. Kummallista, sillä olenhan kuitenkin melkoinen (oma)elämäkerta-friikki. En kuitenkaan aio antaa periksi, sillä tämä kiinnostaa sen verran paljon jo ilmiönä.
VastaaPoistaVoisin kuvitella, että joillekin kirjan todella tarkkoihin yksityiskohtiin menevä kerrontatapa näyttäytyy turhanaikaisena jaaritteluna. Ja onhan tämä muutenkin vähän erikoinen kirja - välillä tuntuu, että kirjassa ei ole mitään mietittyä rakennetta, vaan mennään eteenpäin täyttä tajunnanvirtaa. Mutta silti kaikki toimii, ainakin minulle ja ilmeisesti aika monelle muullekin.
PoistaNyt kyllä lisään Taisteluni virallisesti lukulistalleni. Mielessä on ollut tämä lukea mutta aina jotenkin unohtunut.
VastaaPoistaMikeistä minullakin on ollut ennakkoluuloja. Itse pelkäsin että teksti on niissä kamalan pientä (pienti präntti vaivuttaa minut heti uneen). Olen kuitenkin huomannut eri postauksista että teksti on ihan luettavaa kokoa.
Juu, teksti on tosiaan ihan inhimillisen kokoista. Ja itse ainakin huomasin pitäväni kirjaa usein aika lähellä kasvoja ihan siksi, että kirja oli niin kevyt ja pienikokoinen, että sitä saattoi mukavasti pidellä yhdellä kädellä. Silmämääräisesti arvioituna fontti näyttäisi olevan samaa kokoa tai peräti vähän suurempaa kuin toisen uuden, tavallisen kirjan, johon tätä vertasin (Worthin Hakekaa kätilö!). Omat ennakkoluuloni liittyivät tosiaan enemmän tuohon sivujen käänneltävyyteen, mutta sekään ei tuntunut mitenkään vaikealta. Eikä ohut paperi edes repeillyt, vaikka sitäkin olin vähän epäillyt.
PoistaKiva, jos luet tämän. :)
Miten en ole tullut ajatelleeksi että Mikejä saa kirjastostakin? Ja miksi ei saisi.
VastaaPoistaMinulle on vielä Taisteluni korkkaamatta, vaikka se kovasti kiinnostaakin. Tuosta itsensä likoon pistämisestä tuli mieleen kuinka Merete Mazzarella kirjoitti, että silloinkin kun kirjailijat kirjoittavat rehellisesti kaikkein epämiellyttävimmistä piirteistään, he samalla ihailevat itseään. Tyyliin, voi kuinka olenkaan rehellinen ja avoin. :D
:D Varmaan MM on ainakin aika lähellä totuutta. Ja pistäähän tämäkin sarja miettimään, että on tässä kirjailijassa varmaan pientä narsistin vikaa, kun nelikymppisenä kirjoittaa ei yhtä tai kahta vaan KUUSI erittäin tunnustuksellista omaelämäkerrallista teosta. Että eikö vähempi olisi riittänyt? Mutta samalla tämä osa (ja olen antanut itseni ymmärtää, että myös seuraavat osat) liikkuu(vat) elämäkerran ja fiktiivisen kaunokirjallisuuden rajapinnalla. Jotenkin minä jaksan ja haluan uskoa, että kerronta ja tarinat jaksavat kantaa kaikki kuusi osaa.
PoistaMazzarella on muuten myös sellainen kirjailija, jonka tuotantoon haluaisin tutustua.
Niin ja omassa kirjastossani mikit ovat ainakin tällä hetkellä tosiaan ihan omassa teemahyllyssään, varmaan monessa muussakin.:)