Papin tyttären kasvutarina

Kuva Wsoy

Juhani Aho: Papin tytär. 1885.

Ihastuin keväällä kovasti Papin rouvaan ja laitoin sen seurauksena myös Papin tyttären lukulistalle. Minua varoitettiin, ettei se ehkä ole yhtä hyvä kuin Papin rouva. Tällainen varoitus oli hyvä saada: odotukset eivät olleet ihan hirveän korkealla, ja loppujen lopuksi Papin tytärkin osoittautui positiiviseksi yllätykseksi. Ei se silti rouvan tasolle yllä, mutta Juhani Aho kyllä on vahva ehdokas suosikiksi kotimaisista klassikoista.

Papin tytär suurin ongelma on se, ettei se ole kovin jäsennelty kokonaisuus. Kuvittelin sen keskittyvän Ellin ja Olavin ensimmäiseen tapaamiseen, mutta tämä Papin rouvan kannalta keskeinen kohtaaminen onkin vain kirjan lyhyehkö loppukohtaus. Suurin osa kirjasta keskittyy kuvaamaan Ellin lapsuutta ja varttumista. Kirjassa annetaan myös melko paljon tilaa Ellin äidin ajatuksille, kun hän yrittää tasapainotella aviomiehensä kasvatusnäkemysten ja omien sisäisten tuntojensa välillä.

Ellin lapsuus ei ole mukava. Hän on yksinäinen, jostakin suuremmasta haaveileva lapsi, johon kukaan ei kiinnitä huomiota. Kukaan ei ole kiinnostunut siitä, mitä hänen mielessään liikkuu, kukaan ei yritä ymmärtää tai tukea häntä millään tavalla. Isä paheksuu sitä, miten huonosti lapsi käyttäytyy ymmärtämättä, että itse on syypää moneen epäkohtaan lapsensa käytöksessä. Äidistä tuntuu, että jotenkin toisin tämä kasvatus pitäisi hoitaa, mutta sen pidemmälle hän ei ajatuksissaan pääse.

Tavallaan suuri osa kirjasta on pohjustusta sille, miksi Elli kiintyy Olaviin niin nopeasti lyhyen tapaamisen perusteella, miksi hän koko Papin rouvan käyttäytyy niin kuin käyttäytyy. Olavi on ensimmäinen ihminen, joka puhuu hänelle kuin vertaiselleen. Olavi pukee sanoiksi tunteet, joita Elli itse ei osaa muovata puheeksi. Ensimmäistä kertaa elämässään Elli tuntee, että joku on kiinnostunut hänestä, joku pitää häntä jonkin arvoisena. Siinä sitä sitten mennään, eikä paluuta ole. Olavin vierailun lyhyys on myös omiaan säilyttämään Ellin mielessä tahrattoman kuvan nuoresta ylioppilaasta: kun toista ei opi tuntemaan juuri lainkaan, on vaikea huomata hänen huonoja puoliaan. Ellille jää epärealistisen kaunis ja puhdas kuva nuoresta kulkurista, ja sitä hän hellii itsekseen.

Pitkin kirjaa olisin halunnut huutaa milloin kenellekin henkilölle että älä tee noin! Isä, älä pilkkaa lastasi, äiti, älä luovuta noin helposti, Elli, pidä puoliasi! Mutta valitettavasti henkilöt eivät näitä ohjeitani kuulleet, ja Elli päätyy naimisiin Mikon kanssa vain, koska tuntee ettei hän kuitenkaan saa elämältään sitä mitä haluaa. Luovuttaminen on helppoa.

Parasta kirjassa on Ellin sielunmaiseman kuvaus, ja sekin kehittyy huippuunsa vasta Papin rouvassa. Yritin miettiä, kumpi näille olisi parempi lukujärjestys. Papin rouvan jälkeen tämä saattaa tuntua vähän heppoiselta, mutta toisaalta kirjaa on kiinnostavaa lukea, kun tietää, mihin kaikki johtaa. Ehkä kuitenkin kannattaisi lukea tytär ensin ja rouva sitten, jolloin juonikin etenee kronologisesti, ja lukemisen saa lopettaa siihen parempaan!