Kultahattu

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu (Alkuteos The Great Gatsby 1925) Suomentanut Marja Niiniluoto. Otava 2004 (5. painos).

Kultahattu ei ollut sitä mitä odotin, ja toisaalta jos joku olisi kysynyt mitä odotan, en olisi osannut vastata. Takakannessa kirjaa kuvataan ”romaaniksi 20-luvun levottomasta jazz-sukupolvesta”, joten ehkä odotin kasapäin hämyisiä jazzklubeja. Ehkä odotin jotakin sellaista elämäniloa, jota Fitzgeraldeissa esitetään olleen elokuvassa Midnight in Paris. (Loogista kyllä, perustin käsitykseni 20-luvun amerikkalaisesta klassikosta Woody Allenin vuonna 2011 ohjaamaan elokuvaan, jossa ei kyseistä teosta edes käsitellä. Ihmisen mieli toimii välillä jännittävästi.)

Minulla oli kuitenkin tunne, että pidän tästä kirjasta kovasti. Kyseinen tunne on kyllä ollut viime aikoina väärässäkin, mutta täytyihän sen välillä osua oikeaan, vähintään sattumakin sen jo määrää!

Jotta muut ehkä säästyisivät epämääräisiin mielikuviin perustuvilta ennakko-oletuksilta, kerrataanpa lyhyesti mistä on kyse: kirjassa Nick aloittelee uraansa osakekauppiaana ja tutustuu vuokraamansa kesäasunnon naapurissa majailevaan satumaisen rikkaaseen herra Gatsbyyn. Gatsby on melko salaperäinen hahmo, mutta koska Nick sattuu tuntemaan Gatsbyn nuoruudenrakastetun Daisyn, miehistä tulee ajan mittaan ystäviä. Nick on kirjan kertoja, tapahtumia sivusta seuraava tarkkailija. Tosin hänkään ei ehkä pysty pysyttelemään niin tasapuolisena ja kaikkia kohtaan yhtä hyväntahtoisena kuin toivoisi, mutta tiettyyn ulkopuolisuuteen hän koko ajan pyrkii. Ehkä siksi muut uskovat hänelle helposti salaisuuksiaan.

Tarina on kaunis mutta surullinen. Joitakin henkilöitä käy sääliksi, joitakin ei tippaakaan vaikka ehkä pitäisi. Kenenkään ei voi oikein väittää toimivan ihmissuhteiden saralla oikein, paitsi ehkä kertoja-Nickin. Hän tosin paneutuu omaan elämäänsä melko vähän ja lienee muutenkin epäluotettava taho arvostelemaan omaa toimintaansa. Toisaalta Nick ei arvostele kenenkään muunkaan toimia. Hän vain kertoo niistä ja antaa niiden sitten olla sellaisenaan.

Pidän kertojarakenteesta todella paljon. Nick selostaa tapahtumia lukijalle koko tapahtumaketjun päätyttyä, mutta pysyttelee enimmäkseen kronologiassa. Kertojanäänessä on jotakin hurmaavan vanhanaikaista, sellaista mikä saa uppoutumaan syvälle lukemaansa maailmaan ja toivomaan, että kaikki kirjat kirjoitettaisiin yhtä ihanalla tavalla. Nickissä kertojana on jotakin hyvin lähelle tulevaa, sillä tarinasta syntyy pikkuhiljaa vaikutelma, että Nick kertoo tarinaa vain minulle, että minä lukijana olen tarkkaan valittu uskottu. Tällainen läheisyyden tunne aiheuttaa ainakin minussa ihanan lämpimän tunteen!

Kultahattu päätyi myös omaan hyllyyn tultuaan sopivasti kirpparikierroksella vastaan. Tämän kirjan aion varmasti lukea uudelleen, ja katsoa myös tulevan elokuvan. Carey Mulligan on yksi ehdottomia suosikkinäyttelijöitäni eikä Leonardo DiCapriossakaan näin vanhemmilla päivillä mitään vikaa ole!