 |
| kuva: WSOY |
Mikäpä olisi parempaa kuin aloittaa bloggaaminen kirjalla, jota voi sydämestään suositella kenelle tahansa. Ihastuin täysin! Kirja vastaa lähes täysin sitä mitä vaadin kirjalta, jotta voisin viihtyä sen parissa - jännittävä päähenkilö, jonka sielunelämää valotetaan kiinnostavalla tavalla, mutta ei kuitenkaan liikaa, jotta itse tarinakin pääsee elämään.
Hyvän kirjan lukemisen jälkeen minulle tulee usein pelko siitä, miten puhua kirjasta antaen sille oikeutta, eli siis siten, että saisi kirjan todella kuulostamaan juuri niin hyvältä kuin se on. Tämän kirjan kohdalla pelkään erityisesti, sillä epäilen sortuvani pelkkiin ylisanojen viljelyyn. (Sivumennen täytyy sanoa, että inhoan sitä kuinka usein brittiläisten ja pohjois-amerikkalaisten kirjojen kannet ovat täynnä adjektiiveja, joita milloin kukakin kriitikko tai julkkis on sattunut käyttämään kirjaa kuvaillessaan. Yksittäiset adjektiivit eivät kerro kirjasta mitään. Näin on.) Jotakin kertonee kuitenkin se, että Maasto ja kartta on saanut Prix Goncourtin, joten joku muukin on ilmeisesti tykännyt kirjasta yhtä paljon kuin minä. (Wikipedian sivuilla on mainittu palkinnon saamisvuodeksi 2010, WSOY:n sivuilla taas 2011. Joka tapauksessa ja kuitenkin palkinto on saatu.) Kyseisen palkinnon on saanut myös Simone de Beauvoir lempparistani Mandariineista. Koska nämä kaksi kirjaa ovat olleet minun makuuni täysosumia, pitänee minun tutustua muihinkin kirjoihin, joita on tunnustuksella tyrkätty vuosien saatossa.
Tämän suunniteltua pidemmän alkuhorinan jälkeen voinen siirtyä itse asiaan, eli teokseen. Kirjan päähenkilönä seikkailee taiteilija Jed Martin. Tarinan aikana Jed saavuttaa suuren menestyksen taiteilijana ja melkoisen heikon menestyksen sosiaalisissa suhteissaan. Vaatimattomuudessaan ja ehkä jonkinasteisessa kyynisyydessään (ainakin piittaamattomuudessaan) Jed on riemukas hahmo, josta on ilo lukea. (Enpä tiedä kuinka ilo olisi tuntea Jedin kaltaista ihmistä todellisessa maailmassa, mutta varsin rakastettava hän henkilöhahmona on.) Alunperin en halunnut spoilata kertomalla juonesta liikaa, mutta koska sen tekee jo WSOY esittelytekstissään voinen kertoa, että jossain vaiheessa kirja siirtyy dekkarimaisiin maisemiin ja kirjailija Michel Houellebecqin paloittelumurhaa tutkivan rikoskomisarion mielenliikkeisiin. Käänne yllätti minut, mutta totesin ratkaisun myös toimivaksi.
Olen viime aikoina pohdiskellut mikä ranskalaisessa kirjallisuudessa minuun vetoaa. Olen päätynyt siihen tulokseen, että ranskalaisissa kirjoissa käytetään usein tyylikeinoa, joka viehättää minua, mutta jolle minulla ei ole nimeä. Itse puhun siitä assosiatiivisuutena, mutta koska se ei tietääkseni ole mikään oikea (kirjallisuustieteen) termi, pitänee avata hiukan mitä tällä tarkoitan. Pidän siitä, että pienestä tehdään suurta, sivulause muuttuu kappaleeksi, kenties kokonaiseksi luvuksi. Esimerkiksi Houellebecqin kirjassa puhutaan sveitsiläisestä eutanasiaklinikasta, mutta päädytään kuvailemaan krematoriotuhkan ympäristövaikutuksista läheiseen järveen. Minulla on tällä hetkellä kesken Georges Perecin mainio Elämä Käyttöohje, joka tähän mennessä luetun perusteella tuntuu perustuvan lähes yksinomaan tuohon "assosiatiivisuuteen". (Perecin kirjan on näköjään niinikään suomentanut Ville Keynäs, kuten Maaston ja kartankin. Mikäpä jottei, mainioita suomennoksia mielestäni molemmat.) Käsittääkseni jotkut kokevat Perecin tai Houellebecqin käyttämän tyylikeinon poukkoilevana ja rasittavana, mutta minua se viehättää. Toivon, että kirja löytää lukijoita, ja että tyyli ei ainakaan ketään karkottaisi Maaston ja kartan ääreltä, sillä itse tarinakin on vetävä, ei pelkästään tapa jolla se on kerrottu.
Maasto ja kartta on ensimmäinen luettu Houellebecqini. Aihepiiriltään kyseinen teos on myös itseäni kiinnostavin. Käsittääkseni Houellebecqillä on jonkinlainen provosoijan ja pahan pojan maine. Takakansien tekstien perusteella muut kirjailijan suomennetut tuntuvat minulle ehkä inasen turhan rankoilta jutuilta, mutta koska pidin niin kovasti tästä uusimmasta, pitänee minun myös tutustua tarkemmin muihin.
Nopealla googlailulla löysin Erjan lukupäiväkirjasta myös Maastoa ja karttaa käsittelevän kirjoituksen, joka pitääkin lukea nyt, kun omani sain näpyteltyä!
Olipas ylistävä kirjoitus! Tämä hieman laimensi pelkoa jota tunnen Houellebecqiä kohtaan... Ehkä minäkin siis uskallan joskus lähitulevaisuudessa kokeilla. Tähän asti ovat pelottaneet kaikki kyseistä kirjailijaa koskevat jutut, joissa on mainittu että häntä pidetään vaikeana ja viisaana. Olen pelännyt että en ymmärrä mitään ja tunnen itseni tyhmäksi! Mutta pitänee antaa mahdollisuus.
VastaaPoistaOho, nopeeta toimintaa, kommentointi siis! Tosin tämä bloggerin (vai koneen?) kello taitaa olla jotenkin pielessä, hmm...?
VastaaPoistaJos olet vielä kirjautuneena huomaat varmaan että kikkailin tuon taustaväri-hommelin kanssa. Tykkään tosi paljon tuosta keltaisesta, jonka olit valinnut blogin nimen taustaksi. Yritin hakea jotain siihen sopivaa reunusväriä, mutta niin kuin sä aiemmin mainitsit, noi rajat on jotenkin ärsyttävät. Saa siis muokata, jos ei miellytä.
Ja tämä kirja tosiaan ansaitsi hehkutuksen. Mä voisin hyvin kuvitella, että monet ei välttämättä täysin ihastu M.H.:n tyyliin, mutta minä tykkään tietystä lakonisuudesta, mustasta huumorista ja etenkin tuosta kielestä, josta jotain yritin puhua.
Kokeilin nyt tuohon vielä tollasta tositosi haaleaa sävyä, siitä jotenkin tuntuu hämärtyvän noi rajat mut en oo vielä aivan varma, mitä mieltä olen :)
VastaaPoistaAnna, ei Houellebecq ole vaikeatajuinen ollenkaan. Hänen tapansa katsoa maailmaa on vaan erilainen ja se välillä puistattaa lukijoita - etenkin naisia.
VastaaPoistaKannattaa ilman muuta tutustua muuhunkin H:n tuotantoon. Tämä kirja on jatkoa hänen uralleen, mutta myös uusi lehti.