Junamatka Mika Waltarin seurassa

Kesän interrailia odotellessa lonelyplanetkasa nurkissa kasvaa tasaista tahtia. Kirjastossa matkaopashyllyn lisäksi matkakertomushylly on alkanut huudella kuuluvasti. Sieltä mukaan tarttuikin Mika Waltarin Yksinäisen miehen juna vuodelta 1929, joka päätyi (tietenkin!) junalukemiseksi. Parempaa paikkaa kirjan lukemiseen ei olisi voinut kuvitellakaan, vaikka nykyiset InterCityt eivät ehkä kolisekaan ihan saman tapaan kuin 20-luvun lopun itäeurooppalaiset junat.

Suhtaudun Waltariin vähän varauksella, vaikka en osaa aivan perustella syytä. Suuriin historiallisiin romaaneihin en tähän mennessä ole koskenut, olen lukenut pienoisromaaneja (nuorempana Fine van Brooklynin useaan kertaan, koska nimessä oli jotain kiehtovaa) ja joulutarinoita. Jonakin päivänä Sinuheen täytyy varmaankin tarttua, ihan jo oman yleissivistyksen vuoksi.

Yksinäisen miehen juna on nuoren miehen matkakertomus. Kirjassa ei suoraan sanota, että kyseessä olisi omaelämänkerrallinen teksti, mutta on helppo päätellä, että omiin kokemuksiin kertomus pohjautuu. Nuori, maailmannälkäinen vastavalmistunut kandidaatti jahtaa unelmiaan Helsingistä Istanbuliin. Matkalla hän pohtii omaa kirjoittamistaan, johon hän aina viittaa vaatimattomasti ”työnä”. Hän on nuoruuden ja aikuisuuden rajamailla: hänellä on vielä nuoren ihmisen haaveet ja odotukset, mutta hän alkaa nähdä maailmaa aikuisen tavoin, ilman sitä innostusta ja mystiikkaa mitä nuoruuteen usein liittyy. Myöhemmin luin Wikipediasta, ettei kirjan tarina juuri poikkea matkalta lähetetyistä artikkeleista ja kirjeistä.

Sen lisäksi, että rakastan junamatkustamista, oli kertomuksen matkareitti suurimpia syitä, miksi kirjaa aloin lukea. Wien, Budapest, Belgrad, Sofia ja Istanbul: ne ovat omankin kesäisen reittini varrella. Toivon kuitenkin, että minulle käy eri tavoin kuin kertomuksen nuorelle matkaajalle. Hänelle suuri osa kaupungeista on lopulta pettymyksiä, odotukset ovat olleet liian suuria, kaupungit eivät olekaan niin outoja ja ihmeellisiä kuin matkaaja on kuvitellut. Koko kertomusta sävyttääkin surumielinen, alakuloinen tunnelma. Matkaaja on tyytyväinen vain matkalla ollessaan.

Eteenpäin! Mitä oikeastaan teen Wienissä. Tunnen kuitenkin, etten koskaan voisi oppia todella rakastamaan sitä. Ikävöin jälleen kiskojen jyskettä, eteenpäinsyöksymisen hurmausta. Haluan elää itsessäni uuden kaupungin, - haluan nähdä satatuhatta uutta ihmistä. Budapestiin on vain viiden tunnin matka.

Nykylukijan näkökulmasta matkaajan tekemät huomiot esimerkiksi tietyistä ihmisryhmistä ovat hieman hämmentäviä. Se, että tietyn kansallisryhmän kaikki edustajat luokitellaan samanlaisiksi, särähtänee nykyään jokaisen korvaan. Saksalaiset turistit ovat kaiken pahan alku ja juuri, mustat ovat eläimiä, italialaiset varkaita. Kirjoittaja ei säästele sanojaan.

Kirjan luettua jää sellainen olo, että kyse on kertojan yrityksestä etsiä jotakin, mitä ei voi saavuttaa. Hän kaipaa nuoruuttaan ja sen viattomuutta, innostunutta suhtautumista kaikkeen. Hän kiirehtii kaupungista seuraavaan toivoen löytävänsä sieltä ”sen jonkin”. Vaikka etsintä osoittautuu turhaksi, kaipuu muualle, pois, ei katoa minnekään.

Minä kirjoitan keskellä syksyä ja kuolemaa, ja teidän, että turha ikävä tulee kuitenkin taas kerran tulvahtamaan ylitseni. Polttava haave pauhaavista junista, valtamerilaivoista, vieraista kaupungeista ja suuresta yksinäisyydestä.

Tunnistan kertojan kaukokaipuun. Jossakin takaraivossa polttelee aina ajatus uusista kaupungeista, matkoista, uusista rautateistä ja maisemista. Toisaalta tunnistan myös sen, miten aina todellisuus ei vastaa kuvitelmia. Onneksi olen oppinut myös sen, että vaikka uusi kaupunki ei kohdatessa esittelisikään parhaita puoliaan, seuraava päivä voi olla ihan erilainen (terveisiä vain, Firenze!). 

Mika Waltari: Yksinäisen miehen juna (1929) WSOY