Lukemiseni tunnusmerkkejä

Vaikka en muista miten opin lukemaan tai mitä ensimmäisenä luin, minun on vaikea hahmottaa aikaa, jolloin en olisi lukenut koko ajan. En koskaan kaivannut muita harrastuksia kuin kirjallisuuden. Kannoin kirjastoautosta ja välillä kaupunginkirjastostakin kasseittain kirjoja kotiin, varastoksi ja valinnanvaraksi (yli 50 kirjaa oli vakio).

Olen aina inhonnut sitä, että kirjat loppuvat liian aikaisin. Teini-iässä upposin fantasiaan, jossa tarinat usein laajenivat pitkiin sarjoihin. Rakkaiden henkilöiden seikkailuja sai seurata pitkään, ja lopulta nuo hahmot ja heidän maailmansa kävivät tutummiksi kuin monet todellisen maailman ilmiöt ja ihmiset.

Monta vuotta vuotuinen lukutahtini pyöri 150:n paikkeilla. Nykyään puhutaan muutamista kymmenistä, ja vähenemisen syy lienee opiskelu. Toisinaan elättelen toiveita siitä, että joskus tulevaisuudessa voisin lukea entiseen malliin. Se lienee kuitenkin epätodennäköistä: niin tiivis lukutahti vaati melkoista epäsosiaalisuutta, ja pidän ihmisistä elämässäni. Luettujen kirjojen määrän vähennyttyä on täytynyt opetella jättämään huonot kirjat kesken. Se on taito, josta olen ylpeä.

Minun on vaikea määritellä, mitä luen. Minä en lue dekkareita enkä runoja. Harvoin novelleja. Vähän kotimaista kirjallisuutta. Ja silti, pyrin tekemään muutosta. Viime aikoina olen yrittänyt opetella sekä runoja että novelleja. Opinnot ohjaavat kotimaisten klassikoiden pariin, ja toivon, että ne johdattavat myös uudemman kotimaisen kirjallisuuden jäljille. Ulkomainen kaunokirjallisuus pysynee silti tulevaisuudessakin tärkeässä osassa lukemisiani. Genreistä sydäntä lähinnä ovat fantasia ja sen jäljillä maaginen realismi, spekulatiivinen fiktio ja uuskumma. Usein uskomaton on lopulta uskottavinta, ja fantasiaan uppoutuessaan tavoittaa häivähdyksen siitä pienestä tytöstä, joka joskus oli.

Useimmiten lukupaikaksi valikoituu sohvannurkka tai oma sänky. Iltalukeminen on lapsesta saakka ollut osa päiväjärjestystäni, mutta luen myös päivisin, odotustilanteissa ja muita asioita väistellessäni, välillä puhtaan omantunnonkin kera. Ilman kirjaa ei voi lähteä alakerran kauppaa pidemmälle, ja siksi käsilaukun tärkein ominaisuus onkin tilavuus.

Yleinen lukutapani on kuitenkin (edelleen!) ahmiminen. Kahlaan kirjan hetkessä läpi ja unohdan kaiken ennen seuraavan puoltaväliä. Tämän blogin, kirjoitusten ja keskustelujen kautta toivon oppivani myös ajattelemaan lukemaani. Kirjoista ei voi koskaan puhua liikaa.