Kesäpäiviä Tyynelässä

Kuva täältä

Juhani Aho: Papin rouva (1893)

Kuten aiemminkin on saattanut käydä selväksi, suhteeni kotimaiseen kirjallisuuteen ei ole ollut kovin hyvä saati syvällinen. Olen lukenut vuosittain ehkä muutaman kotimaisen kirjan, mikä on kovin vähän ottaen huomioon, että ulkomaisia olen saattanut lukea yli sata. Vaikka ne muutamat kirjat ovat jatkuvasti osoittaneet vääräksi kuvan suomalaisen kirjallisuuden tylsyydestä, ajatus elämäänsä kyllästyneistä, surkeista miehistä tekemässä ei-mitään on pitkään pysynyt mielikuvanani etenkin vanhemmasta kirjallisuudesta.

No, ihmiselle tekee hyvää huomata ennakkoluulonsa vääriksi. Se on silmiä avaavaa, ja mikä parasta, voi löytää uusia suosikkeja. Juhani Ahon Papin rouva nousi yhdeksi klassikkolistani ehdottomista suosikeista.

On vaikea määritellä, mikä Papin rouvassa oli niin hyvää, koska tuntuu että pidin kaikesta! Päähenkilöt Elli ja Olavi ovat niin hirveän inhimillisiä ja moniulotteisia. Ellissä unelmointi ja realismi, ihanteet ja todellinen elämä sekoittuvat kiinnostavalla tavalla. Olen kuullut Elliä luonnehdittavan haaveilijaksi ja Olavia realistiksi, mutta mielestäni asia ei ole niin yksinkertainen. Toki Elli haaveilee siitä, millaista hänen elämänsä olisi voinut olla, mutta hän myös tiedostaa todellisuuden. Elli tietää ettei hänen ja Olavin välillä voi koskaan olla muuta kuin rakkaus tunteena, fyysistä suhdetta siitä ei voi muodostua. Hänelle riittää, että hän saa olla Olavin lähellä. Olavi sen sijaan on oman todellisuutensa vanki ja siinä suhteessa elää täydellisessä satumaailmassa suhteessa Elliin. Hän kuvittelee, että Ellillä on samanlaiset mahdollisuudet toimia kuin hänellä itselläänkin. Hän ei tunnista edes omia tunteitaan, vaan ajautuu niidenkin kanssa haavemaailmaan siitä, mitä hänen mielestään tulisi tuntea.

Kiinnostavaa Papin rouvassa on myös se, että vaikka Olavi on täydellinen narsisti ja kusipää, ei häntä voi vihata. Hänet on kuvattu niin aidosti, ihmisenä, ei pahana viettelijänä. Tavallaan hän myös haluaisi voida rakastaa Elliä samalla tavalla kuin tämä häntä, mutta ei pysty siihen. Elliä käy sääliksi, mutta hän on hankkiutunut tilanteeseensa ihan itse. Hänen kannaltaan ehkä traagisinta on, että vaikka hän kokee itsensä Mikon kanssa onnettomaksi, Olavin kanssa hänestä olisi tullut vielä onnettomampi ja katkerampi. Mikko sentään rakastaa häntä vilpittömästi, Olavin (kuvitellut) tunteet eivät olisi kestäneet hetkeä pidempään.

Yleensä en myöskään välitä maisemakuvauksesta tuon taivaallista, mutta pappilan ympäristöä ja kävelyretkien maisemia suorastaan ahmin. Ne eivät ole irrallinen osa kokonaisuutta, vaan kietoutuvat jatkuvasti mukaan henkilöiden mielentiloihin ja tarinan tapahtumiin. Ihastumisessani pappilan maisemiin saattoi olla myös kaupungissa asuvan maalaistytön koti-ikävää…

Kesälukemisten kasvavaan pinoon meni saman tien myös Papin tytär. Ellistä, Olavista ja sympaattisesta Mikosta haluan ehdottomasti lukea lisää. Omasta kirjahyllystä pilkistelee myös Ahon Rautatie, pitänee tarkistaa onko viehtymyksessäni kyse vain näistä tietyistä hahmoista vaiko Juhani Ahon taitavasta kirjoittamisesta.