Gummerus 2012, 411 sivua
Suomennos: Maija Westerlund
(To Kill a Mockingbird 1960)
Sain toissakesänä mieluisan kirjalahjan Täällä toisen tähden alla -blogin Jaanalta. Hän lähetti minulle pokkaripainoksen tästä Harper Leen klassikosta, joka on ollut lukulistallani pitkään. Kuten usein käy, kun kirja saapui kotihyllyyn, sen lukeminen hiukkasen viivästyi, mutta hyvää kannattaa odottaa, vai mitenkä se meni...
Minulla oli jostain syystä todella erilainen ennakkokäsitys Kuin surmaisi satakielestä, kuin mitä kirja todellisuudessa oli. Ensinnäkin kuvittelin kirjan tapahtumapaikaksi suurkaupungin, New Yorkin tai kenties jonkin toisen itärannikon jättiläisen. Toisekseen kuvittelin kirjan olevan kerronnaltaan synkkä ja kenties jopa ahdistava. Ehkä siksi lukeminen vähän lykkääntyi, minä kun en lukijana jaksa kovin usein lukea erityisen tummissa vesissä liikkuvaa fiktiota. Todellisuudessa kirja sijoittuu pikkukaupunkiin Alabamassa. Vaikka kirjan sanoma oikeudenmukaisuudesta kerrotaan melko synkän tarinan kautta, lapsikertoja, poikatyttö Scout tuo tarinaan sellaista vilpittömyyttä ja kauneutta, että en kokenut tarinaa ollenkaan niin raskaana lukea, kuin olisin voinut odottaa. Lyhykäisyydessään selitettynä kirjan juonen voisi tiivistää kutakuinkin niin, että tummaihoista Tom Robinsonia syytetään valkoihoisen tytön raiskauksesta. Tätä ei 1930-luvun pikkukaupungissa hyvällä katsota, ja kyläläiset ovat mielessään tuominneet Tomin jo ennen oikeudenkäyntiä. Hyvällä ei myöskään katsota sitä, että Atticus Finch, Scoutin isä, ryhtyy puolustamaan Tomia. Tarinassa on toki synkkiä sävyjä, väkivaltaa ja sen uhkaa, mutta koska kaikki kerrotaan pikkutytön näkökulmasta, monet asiat jäävät viittauksen tasolle.
Olen kuullut monen tutun tai hiukan tuntemattomammankin suusta, että lapsikertojat eivät usein ole heidän mieleensä. Onpa itsellänikin hiukan ennakkoluuloja lapsikertojia kohtaan, vaikka totta puhuen en ihan tiedä miksi. Äkkiseltään muistan tykänneeni kovastikin muutamasta kirjasta, joissa on lapsikertoja (siis Kuin surmaisi satakielen lisäksi). Yksi kotimaisia suosikkejani on Olli Jalosen Poikakirja. Tällä hetkellä luen Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan kolmatta osaa, joka keskittyy Karl Oven lapsuuteen. Molemmissa näissä, kuin myös Kuin surmaisi satakielessä, tavoitetaan mielestäni jotain olennaista lapsuuden tuntemuksista, siitä kuinka vahvana epäoikeudenmukaisuus tuntuu lapselle ja kuinka avuttomaksi itsensä sen kohdalle osuessa tuntee. Nyt kun mietin asiaa, niin luultavasti juuri lapsikertojan kautta kerrottuna Kuin surmaisi satakielen sanoma koskettaa niin syvältä kuin se tekee.
Kiitos vielä Jaanalle, että tämä upea kirja osui lukureitilleni, tämä oli minulle oikea viiden tähden kirja. Ahmaisin kirjan muutamassa päivässä, sillä tämä todella vetäisi mukaansa. Myös Marile on lukenut kirjan vastikään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti