Kahden haasteen liettualainen nykydraama

Ivaskevicius, Marius: Naapuri. Kirja kerrallaan, 2005. (Kaimynas, 1998)

Lyönpä kaksi haastekärpästä yhdellä luvulla: liettualaisen Marius Ivaskeviciuksen Naapuri sopii mainiosti lukemistoksi sekä Ikkunat auki Eurooppaan että Hyppää lavalle -haasteeseen.

Kerrostalossa on tapahtunut murha. Epäilyksen alaiseksi joutuu Leonas, "työtä tekemätön idiootti". Leonasin seinänaapurina asustaa Silvia, näyttelijän urasta haaveileva strippari. Silvia puhutaan ympäri ottamaan selvää Leonasista. Murhan tutkijoiden ja naapureiden harmiksi Silvia ja Leonas kuitenkin rakastuvat...

Naapuruus on näytelmän kantava teema. Voi olla, että lukutapani on kyyninen, mutta luin näytelmän niin, että naapuruus tulkitaan kaiken pahan aluksi. Naapuruudesta ei seuraa mitään hyvää, naapureitaan on vain pakko sietää. Johdannossa näytelmäkirjailija sanoo naapuruus-teeman esiintyvän kolmella tasolla: naapuruus tarkoittaa ihmisiä, joiden lähellä asuu, kansoja, jotka sijaitsevat maantieteellisesti lähekkäin, sekä lopulta vielä jumalan ja ihmiskunnan välistä suhdetta. Tämä naapureista kertova näytelmä on osa Lähimmäinen-näytelmätrilogiaa. Olisikin hauska lukea muut sarjan osat, jotta saisin tietää luenko kaikki Ivaskeviciuksen kuvaamat lähimmäissuhteet yhtä synkiksi.

Kerrostalon meno näyttäytyy melko absurdina. Suuren osan aikaa en ollut laisinkaan varma, onko mitään murhaa lopulta edes tapahtunut, mutta se ei oikeastaan ollut teeman kannalta tärkeää. Oikeastaan kuvaan jopa sopisi, jos murha olisi keksitty - naapurit, nuo juoruilevat pikku pirulaiset keksivät kaikkensa Leonasin pään menoksi.

Näytelmän tyyli on asioita toistava ja, kuten jo mainittua, absurdi. Jankkaaminen ja omituiset keskustelut, joissa ei näyttänyt välillä olevan mitään mieltä, tekivät lukukokemuksesta hiukan raskaan. Luulen, että näytelmä avautuisi esitettynä toisella tavalla, kenties kevyempänä. Aikahypyt toimivat minulle hyvin - yhdeksi kiinnostavimmaksi hahmoksi nousi Silvian ja Leonasin tytär, joka vuosia myöhemmin Australiassa pohtii juuriaan. Sen sijaan niin ikään näytelmässä esiintyvät unijaksot olivat minulle puuduttavia. Mikähän siinä on, että minusta unien kuvaaminen missä tahansa fiktiivisessä teoksessa on maailman tylsin ratkaisu? Ainakin, jos kuvaukset venyvät pitkiksi.

Tämän näytelmän lukemisesta on jo aikaa, mutta huomasin, että en voinut kirjoittaa siitä mitään saman tien. Luin nyt näytelmän toiseen kertaan hiukan harppoen, ja luulen, että toinen lukukerta teki näytelmälle oikeutta. Rakenne ja tapahtumat avautuivat aivan uudella tavalla. Taisinkin jo ensimmäisessa Hyppää lavalle -haastepostauksessani mainita, että useimmiten näytelmät vaativat useamman lukukerran.

Naapuria on esitetty Suomessakin, linkitän tähän Hesarin arvion KokoTeatterin esityksestä seitsemän vuoden takaa.