Gummerus 2007, 652 sivua
Suomennos: Paula Korhonen
(The Time Traveler's Wife, 2003)
Aikamatkustajan vaimo on ollut suosittu kirja ilmestyttyään ja olen törmännyt siihen jatkuvasti erilaisilla listoilla, joissa rankataan 2000-luvun parhaita kirjoja. Olen toki ollut tietoinen kirjasta jo pitkään, mutta olen vierastanut sitä sen aiheen vuoksi. Aikamatkustaminen haiskahtaa uhkaavasti sci-filtä tai fantasialta tai joltain muulta, joka tapauksessa joltain sellaiselta, josta ihan lähtökohtaisesti en ole erityisen kiinnostunut kirjallisuudessa. Toisaalta melkein aina kiinnostaa ottaa itse selvää, miksi suositusta kirjasta on tullut suosittu. Ja kuten Anna huomautti minulle aiemmassa keskustelussa, tässä teoksessa ilmenevä yliluonnollisuus ei tunnu yliluonnolliselta.
Aikamatkustaminen ei tosiaan muodostunut minulle minkäänlaiseksi ongelmaksi tämän kirjan kanssa, vaikka hetken kestikin, ennen kun aloin ymmärtää Henryn aikamatkustamisen logiikkaa. Mutta vaikka Henryn aikasiirtymähäiriö on tämän kirjan juju, on tarina kuitenkin lopulta melko perinteinen rakkaustarina, joka enimmän osan aikaa on kuvattu sillä lailla kivan realistisesti, että kamalan kauas en joutunut omalta mukavuusalueeltani.Sen sijaan vierastin hiukan tämän kirjan rakkauskäsitystä. Jotenkin rivien välistä tuli sellainen omaan makuuni vähän siirappinen kuva, että päähenkilöt Henry ja Clare ovat "luodut toisilleen" ja heidän kohtaamisensa ja rakkautensa on tähtiin kirjoitettu kohtalon sanelema juttu ja muuta sellaista. Itse uskon enemmän sattumaan ihmissuhteissa(kin). Tosin kirjassa ei oikeasti puhuta kohtalosta missään kohtaa, joten voi olla, että olen vähän epäreilu rivien-väli tulkinnoissani...
Minulle kirjasta ei tullut The Kirjaa, mutta ymmärrän kyllä niitä, joille tämä on tärkeä teos. Claren ja Henryn materiaalista maailmaa, taloja ja sisustusta ja muuta kuvaillaan hienosti, kirjassa on paljon kauniita yksityiskohtia. Ja Claren ja Henryn tarina on myös kaunis ja mutkikas, hieno rakkaussuhteen kuvaus. Ehkä kirja olisi vienyt minut enemmän mukaansa, mikäli olisin samastunut enemmän jompaankumpaan kirjan päähenkilöistä. Molemmat jäivät minulle hiukan etäisiksi, eikä asiaa välttämättä auttanut, että jostain kumman syystä kuvittelin päässäni Henryn Gilmore Girlsin Kirkin näköiseksi. Jotenkin minä en sitten ihan osannut ajatella Henryä minään uskomattoman puoleensavetävänä tyyppinä. Joka tapauksessa pidin kirjasta tarpeeksi, että voin sanoa viihtyneeni sen parissa ja että kyseessä on mielestäni hyvä kirja.
Itse luin tämän muistaakseni aika lähellä suomennoksen julkaisua ja tykästyin kirjaan kovasti. Jotenkin se siihen hetkeen ja elämäntilanteeseen nasahti aika kovaa ja korkealta. :) Sen vuoksi en ole myöskään uskaltanut katsoa kirjasta tehtyä elokuvaa, koska pelkään sen pilaavan koko homman.
VastaaPoistaHenry Kirkinä on kyllä aika villi mielikuva ja ymmärrän hyvin miksi puoleensavetävyys ei tällöin tullut ensimmäisenä mieleen. Vaikka näyttelijä toki onkin roolissaan todella mainio. ;)
Minä haluaisin nähdä leffan, vaikka olenkin kuullut sellaista, että se olisi todella huono... Mutta kiinnostaa silti, tai ehkä juuri siksi. :)
PoistaIhan totta, Kirkin näyttelijä tekee hienon roolin ja Kirk hahmona on myös todella loistava. Mutta Kirkin ja Henryn ristiriita päässäni ei tosiaan ollut ihan ristiriidaton. ;)
Hih, Kirk :) Tosiaan mäkin kyllä ymmärrän että on vaikea kuvitella unelmien prinssiksi Kirkiä muistuttavaa henkilöä :)
VastaaPoistaMutta oli todella kiva kuulla sun näkemys tästä ja oon ilahtunut, ettei yliluonnollisuus tosiaan sustakaan saanut mitään suurta osaa tässä. Musta tuo Henryn ja Claren tarina ei ollut kohtalonomainen jostain kohtalosta johtuen, vaan siitä, että ensin Clare kasvoi aikuiseksi niin, että Henry oli hänen elämänsä suurin salaisuus ja tärkein asia, eikä sillä sen takia ollut kauheasti vaihtoehtoja rakastua kehenkään muuhun, ja sitten Henry tapasi Claren, joka tunsi hänet jo paremmin kuin kukaan muu - niin ei silläkään niitä vaihtoehtoja ollut. Jos tajuat mitä tarkoitan :D
Jep, kuvittelisin ymmärtäväni täysin mitä tarkoitat. Mun on ehkä vähän hankala sanallistaa mitä tarkoitan tuolla kohtalonomaisuudella - osittain toki juuri tuota, mitä sanot, mutta sitten jotain sellaista epämääräistä kuvaa, mikä tuli tosiaan hiukkasen rivien välistä... Jotain sellaista, että kirjailija antoi kuvan, että Claren ja Henryn rakkaus olisi jotain suurempaa kuin "pelkkä" rakkaustarina, jotain kaikin puolin ravistelevampaa ja täysin normaalille kuolevaiselle tavoittamatonta... Mikä sitten jäi itselleni vähän vieraaksi ja jossain määrin oli mielestäni jopa hitusen ärsyttävä kuva. Äh, todella hankala selittää, mitä yritän hakea, mutta siis juu kokonaisuutena kuitenkin pidin kirjasta. :)
Poista