Lauren Oliver: Requiem (Alkuteos samanniminen,
2013). Suom. Marja Helanen. Wsoy 2013.
(Lisäksi sivuan aiempia osia Delirium ja
Pandemonium.)
Luin kaksi ensimmäistä osaa kesällä,
osana lukumaratonia. Silloin tykkäsin niistä kovastikin,
ja kaipailin kovasti viimeistä osaa. Jostain syystä sain hankittua sen käsiini
vasta nyt. Luultavasti kuvani sarjasta olisi positiivisempi, jos olisin lukenut
kaikki kolme osaa samaan putkeen ja kirjoittanut niistä heti. Nyt kahden
ensimmäisen osan muisto on hieman haalistunut ja tähän viimeiseen oli vaikea
päästä mukaan.
Kerrataanpa tarina (tässä ei ole tulossa
isoja juonipaljastuksia, mutta jotain minun on jokaisesta kirjasta sanottava):
rakkaus on luokiteltu vaaralliseksi sairaudeksi. Ennen aikuistumista jokaiselle
ihmiselle tehdään leikkaus, joka poistaa kyvyn rakastua (jonkinlaiselta
lobotomialta tämä ainakin minusta kuulostaa). Lena on kirjan päähenkilö, ihan
tavallinen, maailmansa sääntöjä noudattava tyttö, kunnes tapaa Alexin. Alex
elää yhteiskunnan rajojen toisella puolella, jossa ihmiset rakastuvat ja
rakastavat ihan niin kuin ennenkin. Ensimmäisessä osassa on siis kyse näiden
kahden rakkaustarinasta ja siitä, miten Lena samalla kasvaa havaitsemaan yhteiskuntansa
epäkohdat. Lenan ja Alexin rakkaustarinaa on kritisoitu epärealistiseksi, mutta minusta siinä on
tavoitettu sitä hulluutta ja antaumuksellisuutta, jolla ensirakkauteen
heittäydytään. Se vie mukanaan kaiken.
Toisessa osassa Lena on paennut
yhteiskunnan ulkopuolelle. Hän kasvaa
pikkuhiljaa kapinalliseksi, ja tarinaa kerrotaan kahdella aikatasolla. On entinen,
jossa kerrotaan Lenan selviytymisestä heti sen jälkeen, kun hän on päätynyt
yhteiskunnan ulkopuolelle ja on nykyinen, jossa Lena elää kapinallisen elämää.
Kolmannessa osassa suunnitellaan koko
maan mittakaavassa isoa kapinaa, ja keskiössä on Lenan entinen kotikaupunki, jota hän ei uskonut enää näkevänsä. Kirjassa saa puheenvuoron myös Lenan entinen
paras ystävä Hana, joka henkilökohtaisten kokemustensa kautta alkaa herätä yhteiskuntansa
epäoikeudenmukaisuuteen. Lopulta näiden kahden tytön kohtalot kietoutuvat
jälleen yhteen.
Valitettavinta mielestäni näissä
kahdessa jälkimmäisessä osassa on se, että rakkaustarina, koko tämän tarinan
liikkeelle paneva voima, on unohdettu melkein kokonaan. Kakkososassa ollaan trilogioille tutun ongelman ääressä: miten ylläpidetään jännitettä
rakastavaisten välillä keskimmäisessä kirjassa? No, tässä sarjassa on tehty
monista muistakin tuttu ratkaisu, joka mielestäni on aina huono. Lue itse ja
kerro, mitä mieltä olet.
Minulle tämä tarina siis oli ensisijaisesti rakkaustarina (eikä kasvukertomus,
jona tämän kyllä voisi myös nähdä), joten odotin että lopun kliimaksi liittyisi
jotenkin siihen rakkaustarinaan. Mutta se olikin jossain muualla, ihan niin
kuin tässä kirjan rakkaudettomassa maailmassa rakkaus ei olisikaan ollut
kaikkein mullistavin, kaikkein tärkein asia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti