Sarasvatin hiekkaa äänikirjana

Isomäki, Risto: Sarasvatin hiekkaa
Kustannusosakeyhtiö Tammi 2006 (2005)
Lukija: Jarmo Mäkinen

Minun on hankala lähestyä tätä kirjaa samalla tavalla kuin moni muita proosateoksia. Ensinnäkin luen hyvin vähän tämäntyyppistä kirjallisuutta - jos tällä nyt mitään tyyppiä on, sillä toisaalta tämä on mielestäni dystopiakirjallisuutta ja toisaalta taas hyvinkin suoraviivaista realismia. (Äänikirjan kotelo määrittelee tämän ekologiseksi trilleriksi, lajityyppi, jonka edustajia en ainakaan ole lukenut muita.) En siis osaa ollenkaan sanoa, onko tämä lajityypissään tyypillinen tai epätyypillinen.

Ja tästä päästäänkin toiseen pulmaan, mikä minulla on tämän kirjan kanssa. Minä en osaa sanoa, onko tämä mielestäni hyvin kirjoitettu kaunokirjallisena teoksena. Paikoitellen kirjassa, varsinkin dialogeissa, on ärsyttävää toistoa sekä liiallista selittämistä. Toisaalta kirjan rakenne on mielestäni toimiva siirryttäessä päähenkilöstä toiseen. Siirtymät kriittisissä paikoissa rakentavat jännitystä ja luovat odotuksia, mikä, saattaa olla, vain korostuu kun kirjaa kuuntelee äänikirjana, eikä lue, jolloin olisi mahdollisuus kurkata sivuja eteenpäin ja tarkistaa milloin kulloisiinkin hahmoihin palataan seuraavan kerran.

Samalla kuitenkin tästä kirjasta kirjoittaessa tuntuu täysin turhalta nillittää jostain toistosta, kun kirjan sanoma on niin painava ja painokkaasti perusteltu. Sivilisaatioita on tuhoutunut ennenkin ja ei ole mitään syytä olettaa, etteikö voisi tuhoutua vastakin. Tällä hetkellä yhteisesti nopeutamme omaa tuhoamme sillä, että emme ota ilmastonmuutosta ja arktisten jäätiköiden suojelua tarpeeksi vakavasti.

Mieltäisin kirjan päähenkilöiksi venäläisen Sergejn ja intialaisen Amritan, mutta ilahduttavan paljon taustoitetaan myös suomalaisen Karin ja filippiiniläisen Susanin hahmoja. Kaikkia yhdistää huoli planeetasta ja kiiinnostus luonnonilmiöihin. Jotenkin tuntuu, että Isomäki tahtoo erilaisten etnisten taustojen päähenkilöillä korostaa sitä, kuinka ilmasto on meidän aivan kaikkien yhteinen huoli, ja tiukassa tilanteessa me kaikki myös jaamme katastrofien seuraukset. Lisäksi kaikkien maailman valtioiden olisi sitouduttava tekemään töitä ilmastonlämpenemisen pysäyttämiseksi, sillä kukaan ei pääse mahdollisen katastrofin seurauksilta karkuun.

Olen lukenut Risto Isomäen kirjoituksia aiemmin Pandan polku -lehdestä, jossa hän on jo onnistunut vakuuttamaan minut asiantuntemuksestaan. Tämän kirjan ehdottomasti parasta antia onkin läpi paistava asioihin perehtyminen. Ilmastokatastrofi ei ole mitään science fictionia vaan hyytävän kylmää realismia.

Knausgårdin Kolmas kirja ja muuta höpinää

Knausgård, Karl Ove: Taisteluni - Kolmas kirja
Like 2013, (lukemani painos Miki-painos 2014, 931 sivua)
Suomennos: Katriina Huttunen
(Min Kamp. Tredje bok, 2009)

Tykkäsin kovasti Knausgårdin muisteloiden kahdesta ensimmäisestä osasta, joista tosin onnistuin bloggaamaan vain ensimmäisestä. Kahdesta ensimmäisestä osasta Toinen kirja, jossa Karl Ove on aikuinen ja päässyt eroon isänsä ahdistavasta läsnäolosta, nousi suosikikseni, vaikka Ensimmäinen kirja oli myös loistava. Innostustani Kolmannen kirjan lukemiseen kuitenkin madalsi inan verran se, kun kuulin kirjan käsittelevän Karl Oven lapsuutta. Kolmas kirja taitaa lopulta jäädä minun Knausgård-paremmuusrankkauksessani kahden ensimmäisen jalkoihin, mutta siitäkin huolimatta kirja on loistava. Tietenkin.

Typerä blogger lataa kuvan pystysuunnassa, vaikka se on tallennettu vaakana. Olen liian kärsimätön pohtimaan, miten asian voisi korjata...

Kirja on samanaikaisesti lämminhenkinen ja nostalginen, sekä hyytävä ja vähän (mutta onneksi vain vähän) jopa inhorealistinen. Hyytävyys johtuu Karl Oven arvaamattomasta isästä, jonka askelten ääniä rappusissa aloin jo itsekin lukijana pelätä. Luin jostain Knausgårdin haastattelusta, että hänellä on ollut itse isäksi tultuaan päämääränä lähinnä yksi asia - se että hänen omat lapsensa eivät koskaan pelkäisi häntä. (Valitettavasti en voi nyt linkittää haastattelua, sillä en yhtään muista mikä haastattelu monista lukemistani tämä kyseinen mahtoi olla. :( ) Tämä on helppo ymmärtää. Ei liene mitään pahempaa vanhempi-lapsi suhteessa, kuin jos lapsi pelkää vanhempaansa.

Neljäs kirja on jo ilmestynyt tänä syksynä, mutta minä luultavammin luen sen vasta ensi vuoden puolella. Minulla on taas jotenkin päässyt ryöpsähtämään kirjastokirjojen pino luvattoman korkeaksi, ja jotenkin eilen satuin "vahingossa" tilaamaan aivan tolkuttomat määrät kirjoja parista eri nettikaupasta. Kirjojen tilaaminen lähti aivan viattomasta syystä - päätin ostaa itselleni seminaarityössäni tarvitsemani kirjan, sillä sitä ei löydy oman yliopistoni kirjastosta ja kaukolaina tulisi maksamaan lähes saman verran, kuin kirja uutena itselle hankittuna. No, tilasin sitten tuon opiskelukirjan lisäksi kolme neljä pokkaria, yhden kovakantisen uutuuden ja neljä sarjakuvaa... Hups. Toisaalta jokaikinen kirjoista on sellainen, että olen tiennyt jo pidemmän aikaa haluavani ne omaan hyllyyni. Olen lopulta aika maltillinen kuluttaja myös kirjojen suhteen.

Marraskuun bloggailut ovat olleet mainitun seminaarityön takia aika vähissä, mutta tällä hetkellä minulla on bloggausjonossa yksi äänikirja ja kaksi sarjakuvaa. Lisäksi minulla on kesken kaksi tiiliskiveä, joista toivoisin saavani luettua edes toisen loppuun tämän viikon aikana. Kokonaisuutena tämä vuosi vaikuttaa jäävän lukemisten suhteen jopa vielä vaatimattomammaksi kuin viime vuosi, mutta toisaalta ei se määrä vaan se laatu. Näppituntumalta sanoisin, että olen tänä vuonna lukenut vähemmän "ihan ok" -kirjoja kuin viime vuonna, ja lisäksi löysin tänä vuonna sellaiset upeat kirjailijat kuin John Irving, Iris Murdoch ja Arthur Conan Doyle... Olen aika iloinen myös lähestyvästä joulukuusta, joka on loman odotuksen takia yksi lempivuodenaikojani, ja tulee toivottavasti olemaan myös hyvä lukukuukausi.

Tiistaiklassikko

Lee, Harper: Kuin surmaisi satakielen
Gummerus 2012, 411 sivua
Suomennos: Maija Westerlund
(To Kill a Mockingbird 1960)

Sain toissakesänä mieluisan kirjalahjan Täällä toisen tähden alla -blogin Jaanalta. Hän lähetti minulle pokkaripainoksen tästä Harper Leen klassikosta, joka on ollut lukulistallani pitkään. Kuten usein käy, kun kirja saapui kotihyllyyn, sen lukeminen hiukkasen viivästyi, mutta hyvää kannattaa odottaa, vai mitenkä se meni...

Minulla oli jostain syystä todella erilainen ennakkokäsitys Kuin surmaisi satakielestä, kuin mitä kirja todellisuudessa oli. Ensinnäkin kuvittelin kirjan tapahtumapaikaksi suurkaupungin, New Yorkin tai kenties jonkin toisen itärannikon jättiläisen. Toisekseen kuvittelin kirjan olevan kerronnaltaan synkkä ja kenties jopa ahdistava. Ehkä siksi lukeminen vähän lykkääntyi, minä kun en lukijana jaksa kovin usein lukea erityisen tummissa vesissä liikkuvaa fiktiota. Todellisuudessa kirja sijoittuu pikkukaupunkiin Alabamassa. Vaikka kirjan sanoma oikeudenmukaisuudesta kerrotaan melko synkän tarinan kautta, lapsikertoja, poikatyttö Scout tuo tarinaan sellaista vilpittömyyttä ja kauneutta, että en kokenut tarinaa ollenkaan niin raskaana lukea, kuin olisin voinut odottaa. Lyhykäisyydessään selitettynä kirjan juonen voisi tiivistää kutakuinkin niin, että tummaihoista Tom Robinsonia syytetään valkoihoisen tytön raiskauksesta. Tätä ei 1930-luvun pikkukaupungissa hyvällä katsota, ja kyläläiset ovat mielessään tuominneet Tomin jo ennen oikeudenkäyntiä. Hyvällä ei myöskään katsota sitä, että Atticus Finch, Scoutin isä, ryhtyy puolustamaan Tomia. Tarinassa on toki synkkiä sävyjä, väkivaltaa ja sen uhkaa, mutta koska kaikki kerrotaan pikkutytön näkökulmasta, monet asiat jäävät viittauksen tasolle.

Olen kuullut monen tutun tai hiukan tuntemattomammankin suusta, että lapsikertojat eivät usein ole heidän mieleensä. Onpa itsellänikin hiukan ennakkoluuloja lapsikertojia kohtaan, vaikka totta puhuen en ihan tiedä miksi. Äkkiseltään muistan tykänneeni kovastikin muutamasta kirjasta, joissa on lapsikertoja (siis Kuin surmaisi satakielen lisäksi). Yksi kotimaisia suosikkejani on Olli Jalosen Poikakirja. Tällä hetkellä luen Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan kolmatta osaa, joka keskittyy Karl Oven lapsuuteen. Molemmissa näissä, kuin myös Kuin surmaisi satakielessä, tavoitetaan mielestäni jotain olennaista lapsuuden tuntemuksista, siitä kuinka vahvana epäoikeudenmukaisuus tuntuu lapselle ja kuinka avuttomaksi itsensä sen kohdalle osuessa tuntee. Nyt kun mietin asiaa, niin luultavasti juuri lapsikertojan kautta kerrottuna Kuin surmaisi satakielen sanoma koskettaa niin syvältä kuin se tekee.

Kiitos vielä Jaanalle, että tämä upea kirja osui lukureitilleni, tämä oli minulle oikea viiden tähden kirja. Ahmaisin kirjan muutamassa päivässä, sillä tämä todella vetäisi mukaansa. Myös Marile on lukenut kirjan vastikään.

Jeannette Walls: Lasilinna

Walls, Jeannette: Lasilinna
Bazar 2014, 361 sivua
Suomennos: Raija Rintamäki
(The Glass Castle 2005)

"Muutama kuukausi Maureenin syntymän jälkeen poliisiauto yritti pysäyttää meidät, koska Vihreän vaunun jarruvalot eivät toimineet. Isä kiihdytti vauhtia. Hän sanoi, että jos meidät pysäytettäisiin, poliisit saisivat selville, ettei auto ollut rekisterissä eikä vakuutettu ja että rekisterikilpi oli otettu toisesta autosta, ja meidät kaikki pidätettäisiin. Kaahattuaan jonkin matkaa valtatietä pitkin hän teki u-käännöksen jarrut kirskuen niin että me lapset pelkäsimme auton kaatuvan kyljelleen, mutta poliisiauto kääntyi perään. Isä hurjasteli sataakuuttakymppiä Blythen halki, ajoi päin punaisia ja sitten yksisuuntaista väärään suuntaan niin että muut autot tööttäsivät ja väistivät sivuun. Vielä muutaman käännöksen jälkeen hän huomasi kujan varrella tyhjän autotallin ja kurvasi sinne piiloon. Kuulimme sireenin ujelluksen parin korttelin päässä, sitten se vaimeni. Isä sanoi, että koska gestapo kyttäisi Vihreää vaunua. meidän täytyisi jättää se talliin ja kävellä kotiin. Seuraavana päivänä hän ilmoitti, että Blythe oli käynyt vähän liian kuumaksi paikaksi ja jatkaisimme taas matkaa." (s. 66)

Luen loppujen lopuksi aika vähän elämäkertoja, ja vielä vähemmän luen lapsuuskuvauksia, joissa perusajatuksena on jollain tavalla erikoislaatuisen/kummallisen/onnettoman lapsuuden kuvaus. Lasilinna on kuitenkin käsittääkseni ollut melko puhuttu kirja ilmestyttyään Yhdysvalloissa kymmenisen vuotta sitten. Ainakin kirja esiintyy useilla "nämä nykykirjat kannattaa lukea" -listoilla, joita välillä netin kätköistä kyttäilen. Viimeistään mielenkiintoni heräsi, kun bongasin kirjan yhdestä uudesta lempisarjastani, Orange is the New Blackista. (Ei, minä en ihan tiedä millä perusteella kirjasta tekee mielenkiintoisen se, että fiktiivinen televisiohahmo on laitettu sitä lukemaan, mutta näin minun pääni nyt näköjään toimii.)

No niin, kyseessä on siis lapsuuskuvaus. Jeannette on nelilapsisen Wallsin perheen toisiksi vanhin tytär. Wallsin vanhemmat ovat jonkinlaisia elämäntapanomadeja, joille raha ja se miltä asiat näyttävät ulospäin, ei merkitse juuri mitään. Tämä tarkoittaa sitä, että Wallsin huushollin lapset kulkevat ryysyissä koulussa (silloin kun ylipäätään kouluun pääsevät), väistelevät rappusten mätäneviä lankkuja ja toisinaan näkevät suoranaista nälkää. Toisaalta perhe pitää myös yhtä, viettää aikaa yhdessä, keskustelee, leikkii ja rakastaa. Saapa lapsista jokainen joululahjaksi myös ikioman tähden, mikä on ehdottomasti hienompi juttu kuin yhdenkään luokkatoverin rikkoutumiselle altis muovilelu. Puute ja onni vuorottelevat, mutta enemmän kuin mitään materiaa, nuori Jeannette toivoisi, että isä jaksaisi pysyä raittiina. Nimensä kirja saa Jeannetten isän haaveista rakentaa perheelleen lasilinna, kokonaan lasinen talo. Piirrustukset ovat, mutta Rexillä on paha tapa puhua enemmän kuin toimia.

Minä pidin Lasilinnasta paljon. Vaistoni hyvästä kirjasta toimi, ja hyppäys mukavuus-genrejen alueelta kauemmas osoittautui onnistuneeksi. Walls kirjoittaa mukaansatempaavasti. Kirjan lyhyet luvut ovat kuin pienoisnovelleja Wallsin perheen sattumuksista yllättävine loppuineen. Yhdessä luvuista muodostuu eheä kuvaus Jeannetten ja tämän perheen elämästä. Wallsin tapa kertoa on intiimi, kuin lukijalle uskoutuva, mutta ei vähääkään katkera. Toisaalta ei myöskään kaunisteleva. Ei kirjaa kai olisi suomennettukaan, jos kyseessä olisi kaikkein siirappisin ryysyistä rikkauksiin amerikkalainen unelma. (Minulla on uskoa suomalaisten kustantamoiden käännöskirjallisuuden portinvartijoihin.) En osaa sanoa, onko tänä keväänä suomeksi ilmestynyt kirja löytänyt lukijoita Suomessa, mutta soisin kyllä, että tämän kirjan löytäisi mahdollisimman moni.

Muualla tästä on kirjoittanut ainakin Susa.

Casino Royale ja Books about Town -hyväntekeväisyystempaus

Fleming, Ian: Casino Royale
Gummerus 2012, 247 sivua
Suomennos: Risto Raitio
(Casino Royale 1953)

Casino Royale oli viimeinen kirja, jonka luin ajatellen Oksan hyllyltä -blogin Rikoksen jäljillä -haastetta, joka päättyi syyskuun lopulla. Noh, kirja jäi sitten bloggaamatta ajallaan, kun ensin iski ajan puute ja sitten nettiongelmat, mutta olen iloinen, että haasteesta kuitenkin tuli kimmoke lukea tämä klassikko. Olen suuri Bond-elokuvien ystävä ja kirjat ovat olleet iäisyyden siinä "sitten joskus" -lokerossa kiinnostavien kirjojen listallani.

Kirjasta on tehty kaksikin elokuvaa, ensimmäinen jo 60-luvulla. Toinen elokuva taas on vuodelta 2006 Daniel Craigin tähdittämänä, kuten varmasti kaikki, jotka eivät ole eläneet laatikossa, tietävät. Olen nähnyt elokuvista vain uudemman, mutta ainakin tämä uudempi elokuva seuraa aika uskollisesti kirjan tapahtumia. Vain loppu on jokseenkin poikkeava. Suuri juonikuvio liittyy Bondin yritykseen voittaa venäläinen agentti Le Chiffre baccarat-pöydässä Ranskan rivieran kasinolla. Le Chiffre on neuvostopuolen agentti, joka koettaa paikata rahavahingot, jotka syntyivät hänen laittaessaan yhdistyksensä rahoja pieleen menneeseen bordelliyritykseen. Le Chiffre on epätoivoisessa tilanteessa - henki on vaarassa, mikäli hän ei saa voitettua miljooniaan takaisin. M lähettää Bondin varmistamaan, että Le Chiffre epäonnistuu.

Kuten uudemmassa elokuvassa, myös kirjassa kasinolla vietetään merkittävä aika. Mielestäni Fleming onnistuu luomaan hyvin korttipelin jännityksen. Olin myös kiitollinen siitä, että kirjassa selvitetään baccarat-pelin säännöt, sillä itse en ollut ainakaan pelistä aiemmin edes kuullut. (Jos en väärin muista, elokuvassa pelataan tutummin pokeria?) Pelin sääntöjen ymmärtäminen teki lukemisesta paremman kokemuksen.

Kirjassa tulee myös selväksi Bondin sovinistinen ja kurinalainen luonne, johon kaunis Vesper Lynd pääsee tekemään särön. Bondin machossa maailmassa rakastuminen on ennenkuulumatonta.

Täytyy myöntää, että minulla kesti hetki päästä kirjan imuun. En tiedä onko tietynlainen kökköys ja kielellinen kömpelyys ihan harkittu tyylikeino, mutta alkuun minua vähän huvitti kirjan tyyli, joka ensivaikutelmalta oli suorastaan tökerö. Kirjassa tapahtumat ja jännittävien tilanteiden luominen ovat selkeästi ensisijalla, ei niinkään kielelliset hienoudet. Dekkarissa tällainen voi kai olla ihan hyväkin piirre, en osaa sanoa. Koska tämä on toistaiseksi ainoa Flemingin kirja, jonka olen lukenut (ja ensimmäinen häneltä julkaistu), en osaa sanoa kehittyikö kirjailijan tyyli myöhemmissä kirjoissa. Olen kyllä ihan utelias ottamaan selvää.

***

Tähän arvion loppuun liitän vielä pari kuvaa James Bond -kirjoille omistetusta penkistä, jonka kuvasin kesällä Lontoossa. Penkki (kuten myös toisessa kuvassa taustalla pilkistävä Agatha Christie -penkki), oli osa Books about Town -varainkeruutempausta, jossa eri taiteilijat kuvittivat 50 avatun kirjan muotoon tehtyä penkkiä eri kirjailijoiden kirjojen inspiroimina. Kirjojen yhdistävänä tekijänä on Britannia. 50 penkkiä oli ripoteltu neljälle "reitille" eri puolille Lontoota, ja Books about Townin nettisivuilta pystyi lataamaan itselleen neljä karttaa, joihin kirjapenkkien sijainnit olivat merkitty. Vietin itse muutaman yllättävänkin hauskan iltapäivän kirjapenkkejä etsimällä. Tein kokonaisuudessaan Greenwich Trailin sekä Riverside Trailin, sekä osia kahdesta muustakin. Idea on mielestäni valtavan hauska ja minulla oli hauskaa kirjoja bongaillessa ja kuvatessa. Kirjapenkit olivat bongattavana kaupungilla kymmenen viikon ajan ja ne huutokaupattiin viimein toissailtana. Huutokauppa keräsi huimat 251 500 puntaa ja varat ohjataan National Literacy Trustille, Iso-Britannian lukutaitoa edistävälle järjestölle.

Tämä kuvaamani James Bond-penkki oli huutokaupan toiseksi kalleimmalla myyty penkki. Se lähti omistajalleen yhdeksällä tuhannella punnalla. Kaikkein eniten maksettiin Jeeves and Wooster -penkistä, 9500 puntaa. Ihan puhtaasti taideteoksena minusta tämä James Bond -penkki oli yksi hienoimmista, muitakin suosikkeja toki oli. Voi olla, että päädyn vielä myöhemmin tässä blogissa esittelemään muitakin kuvaamiani penkkejä, mutta olkoon tämä nyt tällainen maistiainen.

Kirjan ystävälle tämä tällainen "aarteenmetsästys" oli aivan mahtavaa puuhaa, ja suunnitellut reitit toimivat minulle myös todella kivana tapana kiertää tarkemmin kesäkaupunkiani. Voi olla, että en olisi monille paikoille päätynyt spontaanisti itsekseni. Käsittääkseni Britanniassa harrastetaan enemmänkin tällaista "Trail" -toimintaa. Törmäsin kirjoja bongaillessani perheeseen, joka oli tehnyt aiempana vuonna myös Wallace ja Gromit -Trailin Bristolissa. Itse päädyin tekemään Yorkin Cat Trailin, jota voin lämpimästi suositella Yorkiin suuntaaville. Käsittääkseni Cat Trail on ainakin toistaiseksi pysyvä reitti, koska kyseessä ei ymmärtääkseni ole minkään sortin hyväntekeväisyystempaus. Myöhemmin tänä vuonna Lontooseen on tulossa myös Paddington Trail juhlistamaan kuuluisaa karhua. Ihan harmittaa, että en ole nyt loppuvuodesta menossa enää takaisin Lontooseen, olisi hauska päästä etsimään karhupatsaita...

Olisi kiva, jos tällaiset hauskat projektit rantautuisivat myös Suomeen. En ole ainakaan törmännyt tällaisiin Suomessa, oletteko te?

Avioliittosimulaattori

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori. Tammi 2013.

Taisin lukea kesällä lähinnä hyviä kirjoja, koska nyt jälkikäteen mietin mitä tahansa, mieleen nousee että se oli yksi kesän parhaista kirjoista (tosin tunnustettakoon, etten lukenut järin montaa kirjaa). Puhtaasti tunteella mietittynä Veera Niemisen Avioliittosimulaattori oli lempparini. Ihastuin kirjaan ja sen henkilöihin todella kovasti, ja kirjan loppuessa olin kauhuissani: minun oli hylättävä Aino ja Jussi perheineen pärjäämään ihan keskenään!

Toisin sanoen parasta tässä kirjassa oli juuri henkilöt. Tuntuu edelleen siltä, että Aino olisi toisinaan hieman rasittava mutta silti aivan ihana ystäväni. Jussi kaikessa rauhallisuudessaan ja luotettavuudessaan muistuttaa jokseenkin kaikkia niitä maalaismiehiä, joiden parissa ja naapureissa olen kasvanut. Kun tekee kaiken niin hyvin kuin mahdollista, ei tarvitse kauheasti niillä tekemisillä kehuskella.

Tässä kohtaa täytyy tunnustaa, että olen myös aika otollinen lukija juuri tälle kirjalle. Minäkin aion naida varsinaissuomalaisen maatalon pojan. Tietyistä tilanteista paistoi siis tuttuus. Välillä hihittelen ihan tosissaan joillekin miehen ilmaisuille, ja tunnistan kyllä heti kun hän puhuu sukunsa kanssa puhelimessa - murteesta tulee ensimmäisestä sanasta alkaen paksumpaa.

Mutta palataan kirjaan. Tällainen rakkauden kuvas oli minusta ihanaa: kumpikin oli varma, heti alusta asti. Rakkautta ensisilmäyksellä, ja sitten jätettiin se vatvominen välistä, päätettiin että tämä on tässä. Totta kai rakkaustarinassa on muutama ryppy siellä täällä, mutta ne nyt on aika pieniä, oiottavissa helposti. (Ja koska ne molemmat haluaa oikoa ne! Miten ihanaa on lukea kirjaa, joka on hirveän romanttinen ja ihana ja silti siinä tiedostetaan myös se, että rakkaudessa on tunteen lisäksi kyse myös päätöksistä!)

Ei minulla varmaan mitään muuta järkevää sanottavaa ole. Ihastuin tähän kirjaan ihan täysillä, ja löysin sieltä täältä tuttuja tilanteita ja ajatuksia (kuten sen, miten Ainoa ärsyttää, kun Jussi ei kerro miten hänen pitäisi toimia Jussin kotona).

Jäi sellainen fiilis, että koko ajan odottelen että koskas se Aino nyt soittaa ja kertoo mitä niille kuuluu. Minulla on näitä kaikkia henkilöitä ikävä.

Käen kutsu

Galbraith, Robert: Käen kutsu
Otava 2013, 463 sivua
Suomennos: Ilkka Rekiaro
(The Cuckoo's Calling 2013, Sphere)

Voi pahuksen pahus, kun piti viivytellä tämänkin kirjan bloggaamisessa. Luin tämän kirjan nimittäin osana Oksan hyllyltä -blogin Rikoksen jäljillä -haastetta, johon innosta pinkeänä keväällä osallistuin. Haaste loppui eilen, johon mennessä oli tarkoitus tehdä bloggaukset ynnä haastekoonti. Viime tingan ihmisenä olin jättänyt parin viimeisen kirjan blogautukset ynnä haastekoonnin tekemisen syyskuun
viimeisille päiville. Kuinka ollakaan, universumilla (tai tarkemmin sanoen Soneralla), oli toisenlaiset suunnitelmat, kun nettiyhteytemme napsahti poikki typerän rekisteröintivirheen takia. Olen nyt sitten elellyt muutaman päivän vailla tiedon valtatietä ja tätäkin tekstiä naputtelen yliopiston kirjastossa.

Joka tapauksessa ajattelin jäljellä olevista kirjoista jotakin kirjoittaa, molemmat nimittäin ovat omalla tavallaan erityisiä tapauksia. Käen kutsu on, kuten varmaan jokaikinen yhtään kirjamaailmaa seuraava tietää, J.K. Rowlingin salanimellä kirjoittama dekkari, jolle on ehtinyt tänä vuonna ilmestyä jatko-osa The Silkworm, suomeksi Silkkiäistoukka. Käen kutsu ei olisi välttämättä päätynyt luettavakseni näin pian (eikä välttämättä suomeksi) ellen olisi saanut kirjaa lahjaksi.

Kirjan sankari on alityöllistetty yksityisetsivä Cormoran Strike. Miehellä ei ole mennyt viime aikoina erityisen hyvin, rahat on loppu, bisnes heikoilla ja välit poikki kihlattuun. Kaiken lisäksi toimistolle (jota Strike käyttää väliaikaisena majapaikkanaan) pölähtää tilapäinen sihteeri Robin, jonka tulon Strike on unohtanut peruuttaa ja jonka palkkaan hänellä ei ole varaa. Työtilanne saa kuitenkin pienen käänteen parempaan, kun Cormoran päätyy selvittelemään lapsuudenystävänsä pikkuveljen pyynnöstä kuuluisan mallin Lula Landryn hämärää kuolemaa. Poliisi on jo julistanut kuoleman itsemurhaksi, mutta onko tapaus kuitenkaan aivan niin selvä?

Tuntuu jotenkin aika luontevalta, että J.K.Rowling kirjoittaa myös dekkareita, onhan Pottereissakin monia dekkareille tyypillisiä elementtejä - jännitystä, kaksinkamppailua ja arvoituksia, jotka saavat ratkaisunsa kirjan lopussa. Minulle Käen kutsu oli koukuttava lukukokemus, jonka ahmaisin parissa päivässä. Juonellisesti kirja on aika tavallinen nykypäivän dekkari - teemoina muun muassa kuuluisuus, raha ja valta. Voisi sanoa, että tarina kulkee ja on perushyvä ja varma. Toisaalta Rowling, anteeksi Galbraith, osaa luoda niin herkullisia hahmoja, että vähän puolivillaisempaakin tarinaa jaksaisi lukea. Cormoran Strike on karheana sankarina yksinkertaisesti loistava ja toivon että hänen tutkimustensa sarja jatkuu vielä pidempään kuin kahden kirjan verran. Minulle tämä oli nykydekkareita parhaasta päästä erityisesti juuri erinomaisten hahmojensa takia.

Kirjasta on kirjoittanut myös muun muassa Amma.