Ole niin kiltti, älä rakasta häntä

Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä. (Alkuteos The Last Letter From Your Lover. 2010) Suom. Heli Naski. Gummerus 2014.

Päädyin lukemaan Jojo Moyesin romaania Ole niin kiltti, älä rakasta häntä siihen tavalliseen tapaan: seilasin kirjaston käytäviä ihan liian painavan kirjakassin kanssa malttamatta kuitenkaan lähteä ihan vielä pois. Koskaanhan ei tiedä, minkä hyllyn kulman takaa löytyy joku uusi lempikirja - tämä saattaa selittää sen, miksi minun on lähes mahdoton vain käväistä kirjastossa. No, törmäsin siis Moyesin romaaniin, joka oli nostettu ikkunalaudalle esille uutuutena. En ollut kuullut kirjasta mitään, vaikka nyt jälkikäteen googlaamalla näytti tulevan kirjablogeista aika paljon osumia. Takakansi kuulosti tarpeeksi hyvältä: 60-luvun Lontoolla ja rakkauskirjeillä ei voi mennä täysin metsään.

Lyhyesti kyse on siis kahdella aikatasolla (tai tavallaan kolmella) etenevästä tarinasta: Ellie on nykypäivässä elävä toimittaja, joka on rakastunut varattuun mieheen. 60-luvulla on Jennifer, joka menettää onnettomuuden jälkeen muistinsa ja huomaa elävänsä elämää, joka ei tunnu omalta. Hän löytää itselleen osoitetun palavan rakkauskirjeen, ja ryhtyy selvittämään, kuka tuo kirjeen kirjoittaja on. Jenniferin tarinaa kerrotaan kahdella tasolla, ennen ja jälkeen muistinmenetyksen.

Kuten aina tälläisissa tarinoissa, myös Ellien ja Jenniferin tarinat liittyvät toisiinsa. Kirjan rakenteessa tosin hieman hämmästyttää se, miten pitkäksi aikaa Ellie kirjan alun jälkeen unohdetaan. Hänen elämäänsä pääsemme seuraamaan lähinnä alussa ja lopussa. Toki Jenniferistä kertovat osiot ovat mielenkiintoisempia, mutta luulen että Ellien hahmostakin olisi voinut saada enemmän irti, mikäli hänen tarinalleen olisi suotu vähän lisätilaa.

Lajityyppiin taitaa kuulua, että väärinymmärryksiä ja sattumuksia ja ohipuhumisia riittää enemmän kuin yhteen elämään mitenkään pitäisi pystyä mahduttamaan. Lukija saa jännittää Jenniferin ja hänen rakkaansa puolesta todella pitkään (niin pitkään, että liian siirappiselta lopulta onneksi vältymme). Minua nämä turhat väärinkäsitykset vain alkavat jossain kohtaa ärsyttää: romanttisia tarinoita lukiessa ihan oikeasti haluan, että ihmiset saavat toisensa ja elävät onnellisina elämänsä loppuun saakka.

Mutta älä ymmärrä väärin: kaikista pienistä puutteistaan ja ärsyttävyyksistään huolimatta tämä oli todella viihdyttävä ja herttainen kirja, joka sanoo ettei rakkauden suhteen milloinkaan ole liian myöhäistä. Hyvä käpertyä viilenevänä syysiltana sohvan nurkkaan ja huomata puoli kahdelta yöllä, että vielä on sata sivua jäljellä ja ne on pakko lukea heti.