Ystäväni Owen Meany, eli kuinka lukijan ennakkoluulot saavat kyytiä

Irving, John: Ystäväni Owen Meany
Lukemani painos 1990, Otava, 528 sivua
Suomennos Kristiina Rikman
(A Prayer for Owen Meany 1989)

Onnistuin elämään 28-vuotiaaksi koskemattta yhteenkään John Irvingin teokseen. Älkää kysykö miksi, mutta minä olin siinä käsityksessä, että Irvingin teokset edustavat jotakin maagiseen realismiin, ehkä jopa fantasiaan vivahtavaa äijäkirjallisuutta. Minkälainen tämä yhdistelmä sitten olisi, ei aavistustakaan. Voisihan maaginen realismi-fantasia-äijäkirjallisuus olla vaikka kuinka viihdyttävää, mutta tuskin kuitenkaan minun lukumakuuni osuvaa. Lopulta uteliaisuus voitti, ja saatan ilokseni todeta, että olin ennakkoluuloineni väärässä.

Ystäväni Owen Meany on yhtäältä kasvutarina sekä tarina ystävyydestä. Toisaalta kirja on myös yhteiskuntakriittinen ajankuva, joka kattaa Yhdysvaltain lähihistoriaa 50-luvusta 80-luvulle, mutta lisäksi vielä himpun verran myös uskonnollinen kirja. No niin, jos minä lukisin tätä tekstiä, kuvaus "uskonnollinen kirja" saisi minut luultavasti epäkiinnostumaan aika tehokkaasti. Mutta kun tässä kirjassa uskonto ja uskonnollisuus sattuvat olemaan olennainen osa kirjan juonta, joten tällainenkin teema tarvitsee käsittelyä. Johnny Wheelwright, tarinan kertoja, kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan parhaan ystävänsä Owen Meanyn rinnalla. Ja Owen Meany sattuu uskomaan olevansa Jumalan työkalu, jonka elämän kulku on ennalta määrätty. Ja vaikka lukija nyt ei sattuisi olemaan erityisen uskonnollinen (kuten minä), on kuitenkin myönnettävä, että romaanihenkilölle kuvatunkaltainen fatalistisuus on vähintään jännittävä ominaisuus. Eri asia on kuinka mielelläni haluaisin tutustua Owen Meanyn kaltaiseen tallaajaan tosielämässä.

Kiireellä napattu epäselvä räiskäys, mutta sellaisiahan minun otokseni yleensä ovat.:)

Jokin aika sitten Katjan Jeffrey Eugenideksen Middlesexista  kertovan tekstin kautta sain muistutuksen siitä, että Eugenidesta on verrattu kirjailijana Irvingiin. Minä en muistanut tätä vertausta aloittaessani Ystäväni Owen Meanyn lukemista, mikä on oikeastaan ihan hyvä, sillä minulle lukemani Eugenidekset ovat olleet vähän sellaisia kolmen tähden "ihan hyvä" -teoksia. Ystäväni Owen Meany taas kohosi jonnekin aivan eri ulottuvuuksiin; ehdottomasti viiden tähden kirja ja luultavasti top kympissä "parhaimmat ikinä" -luettujen listalla.

Ensinnäkin mielestäni Ystäväni Owen Meany oli hauska. Ei ehkä nauran vedet silmissä -hauska, mutta sitä paljon hauska kuitenkin, että useammankin kerran hymähdin ääneen. Lisäksi kirjassa oli sellaista hienovireisempää huumoria, joka sai ihailemaan Irvingin kertojantaitoja. Eugenideksen kirjat ovat mielestäni olleet paljon vakavahenkisempiä. Toisaalta myönnän, että kerrontatyyleissä on jotakin samaa. Molemmat kirjailijat kasvattavat tarinaa runsaasti ja tuovat lukijalle yksityiskohtia ja henkilöitä, jotka vievät kenties melko kauaskin ydintarinasta. Mutta mielestäni Irving (tämän yhden luetun perusteella) tekee sen jotenkin... luontevammin.

No mutta, ei tämän tekstin ollut tarkoitus olla vertailu Eugenideksen ja Irvingin välillä, eikä varsinkaan mikään Eugenideksen dissausteksti, sillä kyllä minä hänenkin kirjoistaan olen nauttinut monellakin tasolla. Enemmänkin oli tarkoitus sanoa, että olen ihan hirmuisen iloinen, että löysin viimein John Irvingin, koska innostuin tästä valtavasti, enkä varmasti jätä hänen kirjojensa lukemista tähän. Luin tätä kirjaa melko kauan, mutta en siitä syystä, että kirja olisi ollut jotenkin eritysen vaikea ja hidaslukuinen, vaan siksi, että halusin lukea tämän huolella paneutuen. Myönnetään kuitenkin sen verran, että vaikka tämä kirja olikin minulle kutakuinkin täydellinen, loppupuolella koin olevan hetkiä, joissa mentiin melko korkealle. Aivan loppu tuntui ehkä liian kohotetulta, mikäli kohotetulla tarkoitetaan sitä mitä luulen sillä tarkoitettavan, eli että kirja tuntui ottavan itsensä ja tarinansa hiukan tarpeettoman vakavasti. Mutta tämä on vain pienen pieni miinus, ja tietyllä tapaa lopetus oli odotettava kirjan tyyliin nähden.

Jos tässä kirjassa olikin jotain ennakkoluulojeni mukaista, niin korkeintaan maagisuutta. Mutta maagisuus ei tosiaankaan ollut mitään maagista realismia, vaan maagisuus tuli minulle enemmänkin tämän kirjan sisäänsä imaisevasta maailmasta. Parhaimmillaan kirjaa lukiessa sen maailma tuntuu aivan todelliselta, ikään kuin itse eläisi kirjan maisemissa. Minulle Gravesendin pikkukaupunki kaikkine tyyppeineen tuntui idylliseltä, suorastaan maagiselta paikalta. En ihmettele, että Johnny Wheelwrightilla ei aikuistuttuaan ollut onnea rakkaudessa, kun hän on nähnyt kaiken onnen ja rakkauden jo lapsuudessaan.

Siihen nähden, että tämä on vanha kirja, löysin yllättävän monta blogitekstiä tästä. Ystäväni Owen Meanyn ovat blogeihinsa tuoneet ainakin: Aletheia, Indigo, Marile, Jokke, Kirjakko, Maria, Raisa ja varmasti vaikka kuka muukin.