Teuvo Pakkala: Elsa. 1894.
Perinteisestä asioiden viime tippaan jättämisestä johtuen yhdelle viikolle kasaantui luettavaksi kasa suomalaisia realismin ja naturalismin klassikoita. En ehkä hihkunut alkujaan onnesta, sillä mitään kovasti odotettua ei lukulistalta löytynyt. Alkuun tämän lajin klassikot myös tuntuivat puuduttavan samanlaisilta epäoikeudenmukaisuuksineen ja onnettomine loppuineen. Ajattelin, että jo kirjaan tarttuessa tiedän, miten kirja loppuu: päähenkilö kuolee/joutuu vankilaan/joutuu jonkin sortin kadotukseen. Mutta jotenkin tämäkin aihe tempaisi mukanaan. Mitä enemmän kirjoja luin ja mitä enemmän luin teoreettista tekstiä näistä kirjoista ja aikakaudesta, sitä innokkaammin kirjoja kahlasin läpi. Vaikka loppuratkaisukin olisi ollut ennalta tiedossani, saattoi tarina silti yllättää. Ja ainakin minuun nämä romaanit ja draama taisivat toimia tarkoitetulla tavalla, sillä niin vihainen henkilöiden kohtaamasta epäoikeudenmukaisuudesta välillä olin.
Perinteisestä asioiden viime tippaan jättämisestä johtuen yhdelle viikolle kasaantui luettavaksi kasa suomalaisia realismin ja naturalismin klassikoita. En ehkä hihkunut alkujaan onnesta, sillä mitään kovasti odotettua ei lukulistalta löytynyt. Alkuun tämän lajin klassikot myös tuntuivat puuduttavan samanlaisilta epäoikeudenmukaisuuksineen ja onnettomine loppuineen. Ajattelin, että jo kirjaan tarttuessa tiedän, miten kirja loppuu: päähenkilö kuolee/joutuu vankilaan/joutuu jonkin sortin kadotukseen. Mutta jotenkin tämäkin aihe tempaisi mukanaan. Mitä enemmän kirjoja luin ja mitä enemmän luin teoreettista tekstiä näistä kirjoista ja aikakaudesta, sitä innokkaammin kirjoja kahlasin läpi. Vaikka loppuratkaisukin olisi ollut ennalta tiedossani, saattoi tarina silti yllättää. Ja ainakin minuun nämä romaanit ja draama taisivat toimia tarkoitetulla tavalla, sillä niin vihainen henkilöiden kohtaamasta epäoikeudenmukaisuudesta välillä olin.
Omaksi
suosikikseni lukulistalta muodostui lopulta Teuvo Pakkalan Elsa. Teos on
jatko-osa Pakkalan aiemmalle kirjalle Vaaralla, mutta sen kyllä saattoi lukea
myös itsenäisenä teoksena. Molemmat kirjat sijoittuvat juuri sinne Vaaralle,
Ouluun. Vaaralla kuvaa usean työläiskaupunginosan ihmisen elämää ja esimerkiksi
Elsan lapsuutta. Elsassa nimensäkin mukaisesti keskitytään Elsan myöhempiin
vaiheisiin sekä sivussa myös hänen kahden lapsuudentoverinsa, Marin ja Liisan
kohtaloihin.
Ei liene kovin
suuri juonipaljastus, että Elsalle käy huonosti. Elsa ei kuitenkaan romaanina ole
läheskään niin pessimistinen ja kurja kuin voisi olla. Onnettomien
ihmiskohtaloiden lisäksi se myös sisältää toisista välittämistä ja
huolehtimista, ennakkoluulottomia läheisiä, omien puutteiden huomaamista (ja
myös niiden korjaamista), valoa ja tulevaisuudentoivoa. Kaikki ihmiset - edes
miehet - eivät ole pahoja, vaan erityisesti merimiehet kuvataan
suurisydämisiksi ja uskollisiksi. Roistot löytyvät (tietenkin) yläluokan
parista. Kaikkein pahin on kuitenkin köyhästä perheestä ottolapseksi otettu
Aappo, joka ei välitä pätkääkään perheensä kohtalosta ja joka käyttää köyhiä
tyttöjä surutta hyväkseen.
Teoksessa
nostetaan esiin erityisesti ihmisten ennakkoluulot ja tuomitsevuus. Toisten
onnettomuuksista iloitaan, ainakin jos ne sattuvat sellaisille ihmisille, joita
on pidetty nuhteettomina. Kaikkein kauheinta on tietää, että näitä tällaisia
ihmisiä on aina olemassa. Niitä, jotka kääntävät selkänsä heti ensimmäisten
vaikeuksien ilmaannuttua, niitä jotka nauttivat toisten surusta.
Onneksi
kaikkialta löytyy taatusti myös niitä Liisoja, jotka tekevät kaikkensa
pitääkseen toisista huolta.
Elsaa voin
vilpittömästi suositella kelle tahansa. Vaikka tarina ehkä käynnistyykin vähän
hitaasti, vauhtiin päästyään sitä on vaikea laskea käsistään. Elsaan ihastumisen
myötä myös Vaaralla pääsi minun lukulistalleni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti