Christie: And Then There Were None

Christie, Agatha: And Then There Were None

HarperCollins 2007 (1939), 317 sivua

Vaikka paljon olen Christietä lukenutkin, niin tämä hänen tunnetuin teoksensa pääsi vasta nyt ensilukuun. Näin joskus viitisentoista vuotta sitten tästä näytelmäversion, joten juoni oli tuttu ja suunnilleen muistin myös tarinan koukun. Juonen alkuasetelma lienee yleistietoa, mutta sanotaan nyt sen verran, että tarinassa kymmenen toisilleen vierasta henkilöä saa kutsun saarelle Devonin rannikolle. Melko pian käy kuitenkin selväksi, että kutsuja, jonka todellinen henkilöllisyys on arvoitus, on varsin murhanhimoinen. Vieraat alkavat kupsahdella yksitellen.

Tavallaan olen ihan iloinen, että tämä ei ollut ensimmäinen Christieni, sillä en osaa sanoa kuinka innoissani olisin ollut jatkamaan hänen tuotantonsa parissa, mikäli tämä olisi ollut ensikosketus. And Then There Were None on kyllä hyvä, ja monella tapaa ymmärrän miksi juuri tästä on tullut kirjailijan kuuluisin teos, mutta minulle tässä oli monta tekijää, jotka tekivät lukukokemuksesta vähän puutteellisen. Yleisesti ottaen rankkaisin monet Poirotit ja esimerkiksi Christien toisen, ei mihinkään sarjaan kuuluvan kirjan Crooked Housen tämän ohi.

Heti ensialkuun huomasin, että sekoitin henkilöitä keskenään koko ajan. Minun piti vähän väliä palata alkuun tarkistamaan, että kuka nyt olikaan kuka. Tietenkin tämä on väistämätöntä, kun saarelle halutaan samanaikaisesti tuoda kymmenen ihmistä - pakkohan nämä on esitellä välittömästi alussa. Mutta olen iloinen, että en kuunnellut tätä äänikirjana, jolloin palaaminen alkuun olisi ollut vaivalloisempaa kuin fyysistä kirjaa lukiessa.

Lisäksi minun oli hirveän hankala uskoa, että kymmenen ihmistä saadaan houkuteltua yksityiselle saarelle, ilman että he tietävät juuri mitään kutsujasta. Tähän kyllä puututaan ja asiaa selitetään, mutta silti tämä minusta mursi kirjan uskottavuutta jo ihan alkuasetelmasta lähtien. Muutamia muitakin uskottavuusaukkoja koin kirjaa lukiessa, mutta niihin en oikeastaan voi mennä paljastamatta yksityiskohtia juonesta, joten jääkööt nyt mainitsematta.

Toisaalta sitten And Then There Were None on kyllä aidosti hyytävä, jopa vähän pelottava kirja, mikä saa sen poikkeamaan monista muista Agatha Christien kirjoista, joista on löydettävissä ajoittain jopa melko lämmintä tunnelmaa. Minulle tämä jännittävyys oli melkein liikaa, mutta minä olenkin aikamoinen jänishousu. (Samaan aikaan tämän lukemisen kanssa katsoin Heroes-sarjan ensimmäistä tuotantokautta, ja illat vietettynä Heroesin Sylarin ja toisaalta tämän kirjan parissa saivat aikaan melko levottomia unia.)

Tiivistettynä voisi siis sanoa, että tämä kirja on kyllä hyvä, juoneltaan ovela, ja varmasti Christien tuotannon jännittävyysasteikon korkeimmasta päästä, mutta minulle, joka tykkään vähän lempeämmästä menosta, tämä ei noussut suurimpien suosikkien joukkoon.

Ilmoittauduin Hurja Hassu Lukija -blogin melko vastikään lanseerattuun Agatha Christie -lukuhaasteeseen. And Then There Were None menee luonnollisesti mukaan tähän haastesuoritukseen. Sillä tavalla on myös kiva haaste, että myös aiemmin tänä vuonna luetut Christiet, sekä monet välillisesti Christien tuotantoon liittyvät kirjat voi laskea mukaan suorituksiin. Toistaiseksi minulla ei ole tänä vuonna tullut luettua tämän lisäksi kuin yksi Poirot, mutta sen verran usein tulee mieliteko palata Christien tuotantoon, että eiköhän noita tule luettua tänä vuonna vielä lisääkin.

Elämäkertasarjakuva Feynman

Ottaviani, Jim (käsikirj.) & Myrick, Leland (kuv.): Feynman
First Edition 2011, 266 sivua

Feynman kuuluu sarjaan satunnaiset kirjastolöydöt. Jokin taisi kinnata kuitenkin ennakkokäsityksissä, sillä lukeminen viivästyi siihen saakka, että uusimiskerrat tulivat täyteen ja vihoviimeinen eräpäivä lähestyi.

Richard Feynman (1918-1988) oli yhdysvaltalainen fyysikko, joka oli mukana muun muassa ydinpommin kehittämisessä, sekä selvittämässä, miksi Challenger-avaruussukkula tuhoutui 80-luvulla. Nobel-palkinnonkin mies tuli voittaneeksi. Alan piireissä Feynman on kai eniten tunnettu QED-teoriasta. Jotain omasta ymmärryksestäni aiheeseen liittyen kertonee se, että sarjakuvankaan lukemisen jälkeen en osaa sanoa yhtään, mistä QED:ssa on kyse.

Tyyppi on kiinnostava, asiat ovat kiinnostavia, mutta jotenkin tämä sarjakuva ei ihan täysillä napannut. Ja tämä on harvinaista, lähes poikkeuksetta tykkään lukuun valituista sarjakuvista kuin hullu puurosta. Ehkä kyse oli siitä, että kirja käyttää pitkiä pätkiä Feynmanin luentojen kuvaamiseen. Käytännössä tämä on toteutettu siten, että erilaisia kaavoja ja teorioita on esitetty sarjakuvaruutujen muodossa. Oppikirjassa tämä olisi mielestäni ehkä omaperäinen ilmaisutapa, mutta elämäkertasarjakuvaa lukiessa pitkät teoriapätkät tuntuivat puuduttavilta.

Saattaa olla, että kyse on myös stereotyyppisesta luonnontieteet vs. humanistiset tieteet asetelmasta. Monessa kohdin sarjakuvaa käy ilmi, että Feynman itse ei pitänyt humanistisia tieteitä oikeana tieteenä. Lisäksi takakannessa väitetään, että Feynman oli älyttömän hauskaa seuraa juhlissa. Tämä ei oikein välity sarjakuvasta. Monta kertaa Feynman sanoo jotain, jota en olisi tajunnut vitsiksi, ellei ympärilläolijoiden suusta olisi kuvitettu tulemaan valtavankokoisilla kirjaimilla "HAHAHA!". Vitsien hauskuus ei välittynyt minulle ollenkaan, mutta ehkä tämä johtuu humanistitaustastani. Tai mahdollisesti sitten siitä, että väitetyt vitsit eivät oikeasti ole kovin hauskoja.

Leland Myrickin kuvitus ei myöskään ole omaan makuuni mitenkään erityisen kiehtovaa. Enpäs nyt tullut ottaneeksi näytekuvia, mutta ehkä niitä googlailemalla löytyy, mikäli joku asiasta kiinnostuu. Kuvitus on makuuni liian vähän yksityiskohtia sisältävää ja ilmeetöntä. Lisäksi valittu väritys tuntuu kylmältä. Joskus jätän sarjakuvia välistä ihan sillä perusteella, että kuvitus ei näytä omaan silmään hyvältä. Tässä kuvitus ei niin paljon silmiin sattunut, mutta ei ollut myöskään katseen vangitsevaa.

Kirjan lähdeluettelosta käy ilmi, että Feynman on kirjoittanut paljon ja Feynmanista on kirjoitettu paljon. Mahdollisesti kyseessä on jonkinasteinen kansallissankari. Rivien välistä tulee myös ilmi, että Feynman on ollut persoonallinen tyyppi, jonka sanomisista ollaan oltu aikanaan ja ollaan ehkä vieläkin vaikuttuneita ja kiinnostuneita. Sarjakuvan perusteella kuva ihmisestä jäi itselleni valitettavasti vähän hämäräksi, enkä tämän yhden luetun teoksen perusteella osaa sanoa, mikä Feynmanista oikeastaan teki ihmisenä niin kiinnostavan. Urasaavutukset kirja kyllä käy läpi.

Carol Shields: Kivipäiväkirjat

Shields, Carol: Kivipäiväkirjat
Seven-pokkari (Otava) 2010, 395 sivua
Suomennos: Hanna Tarkka
(The Stone Diaries, 1993)

Ajatellessamme menneisyyttä me luulemme helposti, että ennen ihmiset olivat toimissaan yksinkertaisempia ja että heitä muovaavat voimat olivat alkuperäisiä ja muuttumattomia. Pidämme itsestään selvänä, että meidän esi-isiemme elämää innoitti syvempi ja puhtaampi tarkoitus kuin meidän elämäämme ja että heidän mielenlaatunsakin oli jotenkin jämerämpi, esimerkiksi siinä, että entisajan tiedemiehet pyrkivät päämääriinsä katkeamattoman "kutsumuksen" vallassa ja taiteilijat tekivät työtään pysyvän "innoituksen" tilassa. Mikään tästä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Meitä ennen eläneet olivat täsmälleen yhtä oikullisia ja arvaamattomia ja häilyväisiä kuin tämän päivän ihmiset. Pieninkin virike, olipa se seksuaalinen tai psyykkinen - tai jopa oikea tuulenvire, joka tuo mukanaan virkistävää happea ja energiaa - saattaa kääntää meidät sivuun polultamme. (s.110)

Carol Shields kuuluu niihin kirjailijoihin, joihin minun on jo pidemmän aikaa ollut tarkoitus tutustua. Carol Shields kuuluu myös niihin kirjailijoihin, joista en ollut kuullutkaan, ennen kuin aloin seurata kirjablogeja. Sittemmin kun otin asioista selvää, kävi ilmi, että C.S. oli yhdysvaltalais-kanadalainen ja valitettavasti kuollut vuonna 2002. Kovasti oli myös palkittu. Minä päätin kokeilla hänen tuotantoaan Pulitzer-palkitulla, luultavasti hänen tunnetuimmalla romaanillaan, Kivipäiväkirjoilla.

Tykkään lukea kirjoja niin, että en hirveästi tiedä etukäteen juonesta. Tästä seuraa, että toisinaan ennakkokäsitykseni kirjasta poikkeaa rajusti siitä, mitä kirja todellisuudessa on. Joskus kestää aika kauan, että pääsen kärryille siitä, mitä itse asiassa edes olen lukemassa. Olen esimerkiksi lukenut novellikokoelmasta monta novellia, ennen kuin olen tajunnut, että kyseessä ei ole vain eri kertojien näkökulmista kerrottu romaani.

Kivipäiväkirjoissa on alkusivuilla sukupuu Goodwillien ja Flettin suvuista. Lisäksi minun painokseni takakansi sanoo seuraavaa: "Lumoava kivimosaiikki, jossa todellisuudesta, kuvitelmista ja dokumenteista muotoutuu säröinen omaelämäkerta." Tästä seurasi, että pitkään, itse asiassa kirjan loppuun asti kuvittelin lukevani todella Carol Shieldsin omaelämäkertaa. Sellaista tosin, jossa "todellisuudesta, kuvitelmista ja dokumenteista muotoutuu säröinen omaelämäkerta". Eihän faktan ja fiktion sekoittaminen uutta ole. En minä hämääntynyt siitäkään, että pääosaihminen on nimeltään Daisy Goodwill-Flett, eikä Carol Shields, enkä siitäkään, että kirja on omistettu "Sisarelleni Babsille", vaikka sukupuusta ja kirjasta selvästi käy ilmi, että Daisylla ei ollut sisaruksia. Ajattelin, että Babs voisi olla sellainen bestis-sisar, sielunsisko tai jotain.

No, sittemmin kävi ilmi, että Carol Shieldsillä oli sisaruksia (tai sisarukset voivat olla vieläkin, siitä en ole varma), kaksoset Babs ja Bob (Barbara ja Robert), ja peräti viisi lasta eikä kolmea kuten Daisylla. Carol Shieldsin elämä ei muutenkaan näytä menneen oikeastaan sinne päinkään kuin Daisy Goodwill-Flettin.

Mutta ei tämä väärinymmärrys himmentänyt lukukokemusta ollenkaan. Kivipäiväkirjat on hieno kirja. Saattaa olla, että osa vaikuttuneisuudestani johtui siitä, että kuvittelin lukevani oikeiden ihmisten elämästä, mutta toisaalta olen helpottunut, että Carol Shields ei oikeasti ehkä ole ollut sitä mieltä, että hänen vanhin lapsensa on oikeastaan aikamoinen päällepäsmäri ja ikävä ihminen. (Tai en minä muista sanottiinko näin ihan suoraan, mutta sellainen kuva Alicesta muodostui.) Joka tapauksessa hyvä kirja, onneksi tulin lukeneeksi.

Muita lukijoita: Suketus, Marile sekä Leena Lumi.

Pride and Prejudice

Austen, Jane: Pride and Prejudice
Penguin Classics 2008 (1813), 480 sivua

Näköjään jotenkin taas sujahtanut puolitoista kuukautta ilman bloggausta. No, näin voi käydä kun jää tahkoamaan alkukielistä Austenia. Hassu juttu, aikaa ennen blogia alkukielisenä luettu Emma ei tuntunut yhtään niin hankalalta kielensä puolesta kuin tämä. Kyllä tämänkin lukeminen sitten alkoi sujua, kun oli vauhtiin päässyt, mutta ensimmäistä sataa, paria sataa sivua luin ikuisuuden. Liekö sitten kyse siitä, että kirja olisi oikeasti vaikeakielisempi kuin Emma vai onko oma pää ruostunut, veikkaan jälkimmäistä.

Pride and Prejudice on tuttu tarina ihan jo silläkin perusteella, että joka toinen populaarikulttuuripläjäys viittaa siihen. Niin en nyt sitten erityisemmin jaksa varoa juonipaljastuksia. Toisaalta samasta syystä en myöskään jaksa antaa juoniselostusta (vaikka harvemmin jaksan
muutenkaan).

Laiskana en jaksanut ottaa omaa kuvaa, mutta on tämä kansi kyllä kaunis.

Parasta kirjassa on huumori, jolla se suhtautuu aikansa tapakuvaukseen, kaikkiin muodollisuuksiin ja säädyllisyyssääntöihin, joita ajan ihmissuhdevatuloinnissa piti noudattaa. Toisaalta täytyy myös myöntää, että välillä hiukan puudutti, kun sadatta kertaa vieraillaan naapurissa tai naapurit vierailevat Longbournissa ja sitten Elizabeth syvällä sielunsa sopukoissa tulkitsee, että mitähän se Mr. Darcyn katse siinä kohtaa tarkoitti ja voi kun se vielä tykkäis.

Eniten taas häiritsi, että vaikka Elizabethista annetaan kuva omapäisenä, uuden ajan naisena, niin kuitenkin kirjan esittämä ideaali ja tavoite on konservatiivinen avioliitto. Tähän ristiriitaan muuten pureutuu myös Tony Tannerin Penguin Classicsin painokseen kirjoittama esittelyteksti. Tanner myös luo lisävaloa asiaan vertaamalla Pride and Prejudicea ynnä vähän muutakin Austenin tuotantoa esimerkiksi Mary Wollstonecraftin ynnä muiden aikalaisten ajatuksiin naiseudesta ja avioliitosta. Ei ole muuten itselleni kovin usein käynyt niin, että esittelyteksti toisi jotain todella olennaista ja mielenkiintoista lisää itse kirjaan. Nyt kävi, onneksi luin.

No, toisaalta kyllähän Elizabethin ja Mr. Darcyn liitto on sillä tavalla ehkä moderni, että kyseessä on kuitenkin romanttinen rakkaus, eikä järkisyin solmittu liitto. Ja sitten annetaan ymmärtää, että tällainen liitto on parempi, kuin Mr. Collinsin ja Miss Lucasin, joka on puhtaasti rationaalinen liitto. Minun on silti vähän hankala ajatella Elizabethin ja Mr. Darcyn romanssia minään esikuvana tai vuosituhannen rakkaustarinana, kun tyypit kuitenkin kihlautuvat tavattuaan ehkä kymmenkunta kertaa ja vaihdettuaan jonkun kirjeen. Nykynäkökulmasta ajateltuna Elizabeth meni naikkariin tuntemattoman hyypiön kanssa, jota sattui pitämään kuumana.

Minä olen joskus varmaan yli kymmenen vuotta sitten katsonut sen BBC:n minisarjan, joka aikanaan teki kovan vaikutuksen. Kyllä minä muistaakseni myös ihan tykkäsin siitä leffasta, jossa oli Keira Knightley Elizabethina. Kummankaan perusteella en kuitenkaan osannut arvata, miten ankeina ihmisinä osa Elizabethin perheestä kuvataan kirjassa. Sekä minisarjan että leffan katsomisesta on toki jo aikaa, mutta muistelisin, että esimerkiksi Elizabethin äiti olisi ko. filmatisoinneissa lähinnä vähän hössö. Vähän yllätyin, kun kirjassa Mrs. Bennettiä kuvataan vähäisen järjen olentona ja suunnilleen rasittavana imbesillinä. Kiva kai, että joku yllätys oli kirjassa tarjolla, kun juoni oli aika tarkasti tiedossa.

Osallistun kirjalla Maalaismaisemia-lukuhaasteeseen. 1700-luvun lopun/1800-luvun alun Longbourn Hertfordshiressä ei ehkä edusta tyypillistä aikansa maalaiselämää, mutta eipä Pride and Prejudice mitään vilkasta city-elämääkään kuvaa.

Neljäntienristeys äänikirjana

Kinnunen, Tommi: Neljäntienristeys
WSOY 2014
Lukija: Krista Putkonen-Örn

Minä vähän epäilin ja myös pelkäsin, että tässä käy näin. Ei kovin yllättäen Neljäntienristeys jätti minut aika kylmäksi. Kyseessä on viime vuoden kirjatapaus, yhden suvun elämänvaiheita kolmessa polvessa ruotiva romaani, josta on saanut lukea vähän sieltä ja täältä ja enimmäkseen ylistystä. Minusta ei ole yhtään kiva sanoa etten kirjasta välittänyt, sillä kyseessä on kotimainen esikoiskirjailija, ja on ainakin teoreettinen mahdollisuus, että kirjailija itse törmää tekstiini. Ja yleisesti olisi kiva tykätä kaikkien tekemisistä. Tai siis että minusta on paljon kivempi sanoa, että "joo, onpa loistava kirja" kuin että "meh". Mutta nyt tunnelma valitettavasti on enempi meh.

Miksi meh ei päässyt yllättämään? Oksan hyllyltä blogin MarikaOksa tiivisti omassa arviossaan hirveän hyvin minunkin asetelmani tätä kirjaa kohtaan: "Täytyy vain todeta jälleen se, että suomalaisesta maaseudusta ponnistava elämänkokemusten ruodinta harvoin puhuttelee minua kirjoissa."  En olisi itse osannut paremmin muotoilla yhtäältä sitä, että tämä kirja ei herättänyt minussa suuria tunteita, mutta toisaalta sitä, että harvemmin tämäntyyppiseen maailmaan sijoittuvat kirjat herättävät.

Noin niin kuin periaatteessa ei kirjasta tykkäämiselle ole esteenä se, että maailma jossa elän ja omat elämänkokemukseni ovat erilaisia kirjan maailman ja henkilöiden elämien kanssa. Yksi syy ylipäätään lukea kirjoja on päästä erilaisten ihmisten nahkoihin kokemaan sellaisia kokemuksia, joita itse ei osaisi edes kuvitella. Mutta kaipaan minä sen verran kuitenkin samastumispintaa, että saatan ymmärtää henkilöiden motiivit ja ajatusmaailman, silloinkin kun en itse ajattelisi samalla tavalla tai tekisi sellaisia ratkaisuja kuin hahmot tekevät. Neljäntienristeyksessä tuntuu, että kaikki nyt vaan kärsivät niin perkeleesti ja ovat inhottavia toisiaan kohtaan, koska sillä tavalla on totuttu tekemään ja siten ihmiset pysyvät kurissa ja nuhteessa. Ja minusta tuntuu myös, että tämä ei taida olla ensimmäinen lukemani kotimainen kirja, jossa henkilöhahmoilla on tämäntyyppinen asenne elämään.

Neljäntienristeyksestä opittua: älä mene naimisiin sellaisen ihmisen kanssa, jonka seksuaalinen suuntaumus estää häntä haluamasta juuri sinua. Siitä saattaa vaikka katkeroitua. Älä myöskään päädy asumaan anoppisi/äitisi kanssa saman katon alle, kaikkien elämä tulee olemaan täyttä helvettiä vuosikymmeniä. Ja sitten kärsitään ja vihataan.

Olen samaa mieltä sekä aiemmin linkkaamani MarikaOksan että kanssabloggaajani Annan kanssa siitä, että kirjan ehkä mielenkiintoisin hahmo oli Maria, ja että hänen kokemuksistaan uranaisena ja yksinhuoltajana aikana, jolloin uranaisia eikä varsinkaan yksinhuoltajia ollut, olisi mieluusti lukenut enemmänkin. Anna muuten piti kirjasta huomattavasti enemmän kuin minä, hänen arvionsa voi lukea täältä.

Sen verran annan siimaa, että myönnän, että tarina oli taitavasti kudottu, juoni rullasi ja kerrontakin oli ihan sujuvaa. Lukija Krista Putkonen-Örn oli sopivan neutraali, ei herättänyt suurempia tunteita, mikä mielestäni on äänikirjan kohdalla ehdottomasti hyvä juttu. (En kaipaa äänikirjan lukijalta suurta eläytymistä, kuuntelen mieluummin melko neutraalia luentaa.)

Taisin vuoden alussa asettaa itselleni haasteen lukea enemmän kotimaisia kirjoja kuin viime vuonna. Neljäntienristeys edisti ainakin tätä tavoitetta.

Rakkausromaanin resepti

Alkuvuodesta tuli ahmittua pikaiseen vauhtiin useampikin kirja, sittemmin on lukutahti hieman hidastunut ja tökkinyt. Sattumalta kuitenkin huomasin, että silloin tammikuussa on tullut kirjoitettua useampikin julkaisematta jäänyt blogiteksti... Tässä siis ensimmäinen niistä. 

Nicolas Barreau: Rakkausromaanin resepti. Alkuteos  Das lächeln der frauen, 2010. Suomennos Veera Kaski. Tammi 2013.

Nicolas Barreaun Rakkausromaanin resepti löysi tiensä jo viime vuonna (edelleen keskeneräiselle) TBR-listalleni. Se kuulosti mielestäni hurmaavalta ja söpöltä kirjalta. Viime kirjastoreissulla muistin vihdoin etsiä kirjan käsiini (ja etsiä täytyikin, kone kertoi sen löytyvän rakkausromaanien osastolta, mutta ihan tavallisessa romaanihyllyssä se lopulta majaili), kun päätin osallistua Sheferijm-blogin Idän pikajuna -haasteeseen. Lähtöpaikkana toimii tietenkin alkuperäisen Idän pikajunan mukaisesti Pariisi, ja ainakin näin alkuun ajattelin koettaa lukea haasteen läpi ihan oikeassa järjestyksessäkin. Strasbourgiin käy matka seuraavaksi.

Mutta jos palaamme takaisin itse kirjaan: olin oikeassa, Rakkausromaanin resepti on hurmaava kirja. Se kertoo Auréliesta, joka rankan eron jälkeen vahingossa löytää kirjan, jonka naispäähenkilö muistuttaa häntä enemmän kuin sattumalta on mahdollista. Aurélie haluaa tietenkin tavata tuon ihmeellisen kirjailijan, ja ryhtyy päättäväisesti toimeen: hän ottaa yhteyttä kirjailijan kustantamoon, ja lopulta saakin kirjailijaan yhteyden kustannustoimittaja Andrén avulla. Kirjailija ei kuitenkaan ole kovin kiinnostunut lukijoistaan, ja jotakin kummallista koko kuviossa on… Hieman ennalta-arvattavahan tämä juonikuvio on, mutta viihdyttävää lukemista.

Valitettavasti Rakkausromaanin resepti on välillä liian tietoisesti hurmaava kirja: minulle ainakin jäi olo, että tässä on kirja, jonka jokaista sivua kirjoitettaessa on mietitty, että nyt tähän pitää saada sitä ihanaa ameliemaista ranskalaistunnelmaa. Tietenkin tämä tunne hieman jää taka-alalle tarinan edetessä, kun keskittyy seuraamaan tapahtumia ja jännittämään, löytääkö Aurélie unelmiensa kirjailijan. Mutta aina välillä tämä yrittämällä yrittämisen tunne puskee pintaan ja häiritsee. Ehkä olisin lumoutuneempi, jos olisin suurempi Pariisifani? Tai jos en olisi nähnyt teini-ikäisenä Amelieta vähintään kahtakymmentä kertaa.

Minulla on tapana kirjata ylös lukemistani kirjoista mm. kirjailijan kotimaa ja kirjan alkuperäiskieli. Nicolas Barreau aiheutti minulle hetken ongelmia: kansiliepeen luettuani vakuutuin, että ranskalaista kirjailijaa tässä luetaan. Alkuperäisteos on kuitenkin saksankielinen. Mielikuvitus tästä lähti heti liikkeelle, tiettyjä yhdenmukaisuuksia kirjan kirjailijaan tällä ristiriidalla on…

Tähtiin kirjoitettu virhe

Green, John: Tähtiin kirjoitettu virhe
WSOY 2013, 343 sivua
Suomennos: Helene Bützow
(The Fault in Our Stars, 2012)

Kuten tulin jo viime postauksessa sanoneeksi, viime aikoina ei ole maistunut lukeminen juuri muuten kuin sarjakuvien muodossa. Tähtiin kirjoitettu virhe sattui kohdalle siksi tavallaan oivalliseen aikaan: josko nopeasti luettava nuortenkirja palauttaisi innon?

Nuortenkirjat ovat minulle melko vieras maaperä, en lukenut niitä edes ollessani itse kohderyhmää. En siksi osaa arvioida tätä kirjaa ollenkaan suhteessa genreensä. Toisaalta olen antanut itseni ymmärtää tämän olevan joka tapauksessa niitä silloin tällöin ilmiöksi nousevia kirjoja, joita lukevat kaikki ikään katsomatta. Ja olen minäkin melkein kaikki Harry Potterit lukenut, joten saattaapi olla, että minä olen hyvinkin keskiverto tähän kirjaan tarttuva lukija.

Juoni lyhyesti: Syöpäsairas teinityttö Hazel tapaa vertaistukiryhmässä komean Augustuksen ja ihastuu.

Tykkäsin kirjan realistisesta ja kaunistelemattomasta asenteesta sairauteen ja kuolemaan. Syöpä on epäreilu ja kammottava sairaus, mutta sairastunut ei ole sama asia kuin sairautensa. On epäreilua ja etäännyttävää asettaa sairastunut jalustalle, jossa tämä on urhea taistelija ja esimerkki muille, eikä enää omaa elämäänsä elävä ihminen ollenkaan. Ja niin edelleen.

Kirja oli myös viihdyttävä ja koukuttava ja tepsi lukujumiin. Saattaa olla kuvitelmaakin, mutta tuntuu että muut kesken olevat kirjat ovat edenneet hiukan rivakammin tämän lukemisen jälkeen. Ainoa asia, joka minua häiritsi, oli mielestäni epäuskottava dialogi, joka nuorten suuhun oli laitettu. Pointti kai olikin, että Hazel, Augustus ja Isaac ovat sarkastisia ja nopeita suustaan, mutta en minä silti ihan ostanut (anteeksi anglismi) heitä realistisina teini-ikäisinä puheensa perusteella. Siitäkin huolimatta, että minä jos kuka olen nokkelan höpinän ystävä, Woody Allenin elokuvien, Gilmore Girlsin ja Girlsin fani. Tässä kirjassa kuitenkin tuntui, että vuoropuhelu oli paikoitellen pakotettua, eikä luontevaa, kuten edellä mainituilla esimerkeillä.

Jälkimaininkeina jäi haikea ja hyvä mieli. Voisin hyvinkin kuvitella lukevani muitakin John Greenen kirjoja, sekä katsovani The Fault in Our Stars -elokuvan. Minun kirjapainokseni kannessa on juuri tuon mainitun elokuvan juliste, mutta kirjan kantena se on kyllä niin kammottava, että en halua ottaa siitä valokuvaa. Tämä postaus siis kuvitta.

Muita kirjan lukeneita: Linnea, joka kirjoittaa myös leffasta, Jonna, joka on jaksanut linkata enemmän muita lukijoita kuin minä nyt (anteeksi), sekä Marile, jonka arvio on melko tuore. Löysin minä muitakin, tietenkin, mutta tosiaan en nyt ehdi enkä jaksa kaikkia teitä linkata, koska tiskit ja koulutehtävät odottavat. Mainiota huhtikuuta ynnä pääsiäistä itse kullekin!