J.D. Salinger: Sieppari ruispellossa (uudempi suomennos)

Salinger, J.D.: Sieppari ruispellossa, Tammi, 2004 (The Catcer in the Rye, 1951). Suomennos: Arto Schroderus.

No niin, kirja jonka ilmeisesti kutakuinkin jokainen pohjoisamerikkalainen teini joutuu lukemaan ja analysoimaan puhki koulussa. Vaihteeksi tartuin suomennokseen alunperin englanniksi julkaistusta teoksesta - jo toisen kerran peräjälkeen muuten. Vanhempi, Pentti Saarikosken kiistelty suomennos ilmestyi 1961. Jälleen kerran mietin, menetänkö jotain, kun luen kirjan suomeksi enkä englanniksi, mutta yleisesti ottaen nautin Arto Schroderuksen uudesta suomennoksesta.

Kirjan päähenkilö, 16-vuotias Holden Caulfield saa syyslukukauden päätteeksi kenkää koulustaan reputettuaan äidinkieltä lukuunottamatta kaikki aineet. Lukukautta ja koulussa hengailua olisi tiedossa vielä muutama päivä, mutta Holden päättää ottaa hatkat. Hän päätyy harhailemaan kotikaupunkiinsa New Yorkiin. Kotiin hän ei kuitenkaan halua - vanhemmat eivät vielä tiedä Holdenin lähtöpasseista, kolmansista sellaisista. Teinipojan järkevyydellä ja kohtuudella Holden kimpoilee niin suurkaupungin sykkeessä kuin omissa vaihtelevissa mielialoissaan.

Pohdin lukiessani paljon sitä, miksi juuri tämä kirja on noussut pohjoisamerikkalaisten koulujen klassikkolukemiseksi. En luettuanikaan keksi ainakaan mitään yksiselitteistä syytä asialle. Yksi selitys voisi kuitenkin olla aidonoloinen murrosikäisen ajatusmaailman kuvaaminen. Holden käyttäytyy monin paikoin itse kuin pahainen kakara, mutta pitää silti suurinta osaa muita ihmisiä älykääpiöinä, dorkina ja vätyksinä. Hän on kyyninen ja angstinen, mutta seuraavassa hetkessä yltiöempaattinen ja säälii ihmisiä, joiden tuntee kokeneen jonkinlaista (kaukaa haettua) vääryyttä tai onnettomuutta. Hän voi olla päämäärätön ja pinnallinen haihattelija, joka kuitenkin käy välillä pohdinnoissaan myös syvissä vesissä. Kaikkein tärkeintä Holdenille on aitous. Hän vihaa "falskiutta", mikä sopiikin kuvaan, kun kyseessä on teini-ikäinen. Teininä, vielä omaa itseä etsiessä, on hankala sopeutua ajatukseen siitä, että voi olla "aito" itsensä huolimatta erilaisista puolistaan. Muistan itsekin kipuilleeni tämän aitousasian kanssa joskus viitisentoista vuotta sitten...

Pidin ja en pitänyt kirjasta samasta syystä. Teini-iän kuvauksena kirja on osuva. Onneksi omastani on jo sen verran aikaa, että joillekin asioille voi jo nauraa. (Jokaikinen teini saa minulta kaikki mahdolliset empatiapisteet, ei ole helppoa aikaa se.) Toisaalta taas minua rasitti aika kovasti päähenkilön käytös ja puhe. Alkupuolella kirjaa pohdin jo ihan vakavissani, että kenties minusta ei sittenkään ole koskaan äidiksi, kerta teinit ovat ihan hirveitä. (Kaikkien teinien vanhemmat saavat minulta myös kaikki mahdolliset empatiapisteet. Samoin teinien opettajat ja sisarukset sekä sukulaiset. Ylipäätään kaikki, joita teini-ikä koskettaa.) Hokemat "ihan tosi" ja "hervoton juttu" olivat rasittavia, mutta tavallaan asiaan kuuluvia. Välillä teki mieli ravistella Holdenia, välillä taas halata ja paijata. Pitkin kirjaa mietin myös, onko Holdenilla mielenterveysongelmia, mutta päädyin tulokseen, että Holdenia ei vaivaa mikään muu kuin korkeintaan luotettavan keskustelukumppanin puute. Ihan todellinen ongelma valitettavan monelle aikuisellekin.

Yksi isohko miinus suurimmaksi osaksi positiivisesta lukukokemuksesta kuitenkin jäi. Kyseessä on periaatteessa yksityiskohta, mutta yksityiskohta, joka aiheutti minussa kirjan alkupuolella jatkuvaa pahoinvointia, ja johon olen törmännyt aivan liian monessa nuortenkirjassa. Miksi ihmeessä nuortenkirjoissa, mukaan lukien Sieppari ruispellossa, pitää antaa yksityiskohtaisia kuvauksia finnien puristelusta ja muusta henkilökohtaiseen hygieniaan kuuluvasta? En ole ikinä käsittänyt tätä, en edes ollessani nuortenkirjojen kohderyhmää. Finnit, hiki ja töhkä hampaissa ovat toki karuja elämän tosiasioita, jotka eivät kieltämällä katoa, mutta minä olen aika herkkänahkainen näistä lukiessani. En ole kokenut yhtä hurjaa pahoinvointia lukiessani edes väkivaltajuttuja kuin lukiessani poikien sisäoppilaitoksen eritteistä ja ruumiintoiminnoista.

Tämän klassikon ovat lukeneet varmasti tosi monet, mutta tällä kertaa linkitän vain yhden jutun. Sanna on lukenut kirjan jo hyvän aikaa sitten, mutta on ollut kirjasta melko eri mieltä kuin minä. Varoituksen sanana tosin, että teksti sisältää juonipaljastuksia. Ei kenties hurjan pahoja, mutta yhtä kaikki.

Tämä kirja livahtaisi So American -haasteen määritelmien mukaan luultavasti ainakin kategorioihin Post Wold War II Classics ja Jewish-American Experience. Pohdin vielä, laitanko kirjan ensin mainitun lisäksi mukaan vielä jälkimmäiseenkin kategoriaan, jonka olen jo aloittanut, sillä vaikka kirjailija oli ilmeisesti juutalainen, ei kirja käsittele millään tavalla amerikanjuutalaisuutta. Tämä on tietysti nyt vain omaa pilkunviilaamistani, ja saatan hyvinkin taipua laittamaan kirjan myös jälkimmäiseen kategoriaan. (Varsinkin jos loppuvuodesta näyttää siltä, että en saa kategoriaa muuten täyteen, he.)

P.S. Kirja sai minut myös laskemaan kuinka monta kirjaa olen lukenut Tammen Keltaisesta kirjastosta. Tulos oli hivenen yllättävä, sillä reilusti yli neljästäsadasta kirjasta olen lukenut vain seitsemän ja puoli! (Puolikas tulee Huxleyn Uljaasta uudesta maailmasta, joka unohtui poikaystävän veljen autoon juuri kun olin lähdössä neljäksi kuukaudeksi ulkomaille. Neljän kuukauden aikana lankokokelaan auto vaihtui ja kirja joutui kirjoja imevään mustaan aukkoon.) Joka tapauksessa kuvittelin, että olisin lukenut useamman...