Olemme kahlanneet loppuun Galsworthyn Forsytein tarun. Viimeisellä pätkällä kirjan päähenkilöt ovat ehtineet jo korkeaan ikään, Jolyonin vanhimmat lapsetkin jo keski-ikäisiksi. Viimeisen etapin hallitseva juonikuvio on Jonin ja Fleurin tapaaminen ja rakastuminen, sekä lyhyeksi jäävä rakkaus. Lasten tuttavuus tuo esiin tietenkin vuosikausia vanhat kaunat lasten vanhempien väliltä...
Saiko kirja mielestäsi ansaitsemansa päätöksen?
Sonja: Todellakin. Minusta oli hyvä ratkaisu, että Jon ja Fleur eivät päätyneet yhteen. Mietin, mitä Galsworthy tällä halusi sanoa... Ehkä jotain sellaista, että ihmisen tekemillä teoilla ja päätöksillä on kauaskantoiset seuraukset? Tavallaan on hirveän traagista, että lapset joutuivat vanhempiensa tekojen uhreiksi, mutta samalla tarinassa kuitenkin annettiin ymmärtää, että Jonin ja Fleurin liitosta ei välttämättä kuitenkaan olisi tullut onnellinen. En myöskään ole ihan varma, onko minusta niin kamalaa, että serkukset eivät päässeet keskenään naimisiin. :D (No juu juu, serkukset alenevassa polvessa toki.) Minusta oli myös hyvin kuvattu Soamesin ja Irenen viimeinen kohtaaminen. Irenellä ei todellakaan ollut enää mitään sanottavaa Soamesille ja Soames myös oli viimein tajunnut, että mikään mitä hän voisi sanoa, ei muuttaisi asioita mihinkään.
Anna: Kyllä todella sai! Irenen ja Soamesin tarina on koko kirjan läpi kulkeva punainen lanka, ja etenkin tässä viimeisessä osassa
Galsworthy on mielestäni kuvannut hienolla tavalla kahta erilaista
näkökantaa. Sekä Irene että Soames ajattelee, että toinen se, joka on
tehnyt syvästi vääryyttä (tosin Irene myöntää myös omien tekojensa
vääryyden, Soames ei niinkään). Kuten Sonja totesi, tämä kykenemättömyys yhteisymmärrykseen tuhoaa myös heidän lastensa suhteen. Varmuutta senkään onnistumisesta ei tietenkään ole, mutta vanhempien takia Fleur ja Jon eivät saa edes mahdollisuutta onneen.
Kirjan loppupuolella on kohtaus, jossa Irene ja Soames tapaavat toiseksi viimeistä kertaa. Soames kysyy
Ireneltä, uskooko tämä nemesikseen (eikös tämä kirjaimellisesti ole
kosto, mutta minä tulkitsin tekstissä enemmänkin sovitukseksi tms.) ja
tarkoittaa sitä mahdollisuutta, että heidän lapsena päätyisivät yhteen
ja olisivat onnellisia. Kohtalon julma oikku onkin sitten Fleurin ja
Montin liitto, joka ainakin lähtökohdiltaan muistuttaa kovasti Irenen ja
Soamesin liittoa... Tämä juonikuvio on minusta ihan hirveän hienosti
rakennettua, vaikka lähtökohtaisesti aina toivoisinkin kaikille
onnellista loppua.
Sonja: Hyvä pointti tuo, että Fleurin ja Montin liitto muistuttaa Irenen ja Soamesin liittoa! Fleur menee naimisiin ajatuksella, että ei ole väliä mitä tapahtuu, jos hän ei kerta saa Jonia. Irenen ratkaisua naida Soames ei mielestäni ikinä selitetty kauhean tarkasti, mutta jotain samantyyppistä "ihan sama" -ajattelua käsittääkseni oli Irenelläkin. Eikä sellainen uhma ole kovin hyvä lähtökohta...
Miten kirja vastasi ennakko-odotuksiin ja lukemisen aikana syntyneisiin odotuksiin?
Anna:
Forsytein taru on mielestäni todella hieno ajankuva, ja sitä kirjalta
ehkä eniten odotin ennakkoon. Edellisen etapin jälkeen ennustin, että
kirja loppuu Timothyn kuolemaan ja Fleur ja Jon päätyvät yhteen. No,
Timothysta olin aivan oikeassa, ja Fleur ja Jon tietenkin viettivät
aikansa yhdessä. Kirja loppui mielestäni hienosti, osittain kokosi ne
langat kuten saattoi arvata, mutta toi kuitenkin
ennalta-arvaamattomuutta tarinaan mukaan.
Sonja: Muistelisin joskus alussa sanoneeni, että odotan eeppistä, koukuttavaa tarinaa ja 1800-1900-lukujen vaihteen Lontoon kuvausta. Ennakko-odotukset ainakin täyttyivät. Lukemisen aikana muistin pikku hiljaa enemmän tarinan juonesta tv-sarjan perusteella, mutta onneksi tuli yllätyksiäkin.
Mikä mielestäsi tekee kirjasta klassikon, vai tekeekö mikään?
Sonja: Ihmiskuvaus. Ajankuvaus toki myös. Osa henkilöhahmoista ongelmineen on kuvattu niin tarkkanäköisesti, että klassikkostatus on varmaan ansaittu jo sillä.
Anna: Ihmiskuvaus kyllä minustakin nousee ykköseksi. Etenkin Soames on rakennettu ihan uskomattoman taitavasti: epämiellyttävä, täysin oman ajatusmaailman vastainen henkilö, jota on silti pakko ymmärtää. Ei sellaiseen kuka tahansa pysty!
Millainen kokemus kimppaluku ylipäätään oli?
Anna: Hieman raskas.
Yleensä luen innostuen ja koukuttuen, välillä koko päivän ja välillä
vähän taukoa pitäen, ja jotenkin tällainen aikataulutettu lukeminen
tuntui sotivan koko lukutapaani vastaan. Vaikka välillä olinkin koukussa kirjaan, välillä jopa inhosin kirjaa siksi, että tiesin että sitä pitäisi lukea.
Näinä kimppaluvun kuutena viikkona myös melkein kaikki muu
kaunokirjallisuuden lukeminen jäi kuvioista. Iloinen olen kuitenkin
siitä, että kirja tuli luettua - pidin siitä kovasti, mutta en olisi
luultavasti aloittanut/päässyt loppuun ilman tätä projektia. Ehkä
osallistun joskus tulevaisuudessa vielä johonkin toiseen kimppalukuun,
mutta en kovin pian.
Sonja: Harmi kuulla. Minulle itse kimppaluku ei ollut vaikeaa - päinvastoin tiiliskiveen oli mielestäni helpompi tarttua, kun tiesin, että en lue yksin ja että on joku "deadline". Välillä ahdistuin vähän näistä päivityksistä, kun tuntui, että en keksi mitään järkeviä kysymyksiä tai aloituksia keskustelulle, vaikka luettu sinänsä ajatuksia herättikin. Mutta bloggaamisen kannalta minusta tämä oli kuitenkin kiva kokeilu. Jotenkin minulle bloggaus pysyy tuoreempana ja mielekkäämpänä, kun on jotain uusia juttuja, joita kokeilla.
Anna: Ei tämä siis ihan pelkästään kamalaa ollut! Ja osittain aiheutin stressiä ihan itse unohtelemalla kirjaa kotiin viikonloppureissujen ajaksi, jolloin olisin mielelläni lukenut sitä. Luulen että aikataulutetun lukemisen ikävyys johtui myös siitä, että luin koko kevään aikataulutetusti kirjoja tenttiin...
Mutta bloggaamisen kannalta oli kyllä kiva kokeilla uutta, ja pitää ideoida lisää kokeiluja!
Kiitos kaikille mukana lukeneille ja lukemista seuranneille! Toivomme vielä kommenttejanne kirjan viimeisestä osasta ja kirjasta kokonaisuudessaan.
En ole lukenut tätä kirjana, mutta televisiosta seurasin, kun tämä taannoin tui sarjana. En osaa sanoa, miten kirjan lukeminen mielipiteeseen vaikuttaisi, mutta televisiosarjasta minulle jäi sellainen mielipide, että soames, vaikka olikin aika kuivakka ja ällökin tyyppi ikään kuin kasvoi ja löysi rauhan, kun taas Irene jäi kärsimään, eli roolit näiden kahden hahmon välillä ikään kuin kääntyivät nurinniskoin. I
VastaaPoistaHmmm, voi olla, en muista kovin tarkkaan, vaikka minäkin olen sitä uudempaa tv-sarjaa katsellut. En tohtisi spoilata, jos luet jossain välissä kirjankin, mutta totean vain, että ihan näin kirjassa ei tapahdu.
PoistaLuin kirjan loppuun jo yli viikko sitten, mutta en mökkilomalta päässyt kommentoimaan. Onneksi tekin olitte aikatauluista hiukan perässä, joten en tunne olevani kommenttieni kanssa niin myöhässä. :)
VastaaPoistaLoppuosassa tosiaan on vahvasti esillä vanhempien tekojen vaikutus lasten elämään ja valintoihin. Paitsi menneisyys, myös nykyiset valinnat vaikuttavat. Jonin ja Fleurin tarinakin olisi varmaan kulkenut eri tavalla, jos kummatkin sukuhaarat eivät olisi niin päättäväisesti salanneet menneisyyttä niin pitkään kuin vain pystyivät. Nuorille rakastavaisille ei olisi syntynyt samanlaista "me vastaan muut" -henkeä, eikä heillä olisi ollut syytä kiirehtiä sitoutumisen kanssa. Aika selvästihän annettiin ymmärtää, että Fleurin ja Jonin arvot ja ajatusmaailmat olivat aika erilaisia, ja ihastus olisi kenties hiipunut itsestään, jos he olisivat rauhassa tutustuneet toisiinsa.
Täytyy sanoa, että myötätuntoni siirtyy tässä viimeisessä osassa usein Soamesin puolelle, kun taas Joloynin ja Irenen passiivinen vastarinta alkaa ärsyttää. Vaikka Soamesin ja Irenen syyt vastustaa lastensa liittoa ovat erilaiset, Soames on kuitenkin valmis asettamaan omat tunteensa syrjään tyttärensä vuoksi. Irenekin toki sanoo Jonille, ettei tämän pidä välittää hänen tunteistaan, mutta sanoissa on sellainen itsesäälivän syyllistävä sävy, ettei ole ihme, että Jon valitsee äitinsä Fleurin sijaan. Valinta on kenties oikea, mutta Irene kuitenkin minusta vaikuttaa passiiviseen tyyliinsä poikansa valintaan. Minua myös ärsyttää, että Joloyn ja Irene määrittelevät Fleurin "ottajaksi" antamatta Jonin muodostaa omaa mielipidettä tytöstä.
Edellisen jakson kommenteissa oli puhetta kirjan naiskuvasta. On totta, että kirjan monisyisimmät henkilöhahmot ovat miehiä, mutta on naisissakin minusta hyviä hahmoja. Irene kuvataan varmaan tarkoituksella aina ulkopuolisin silmin. Hän on sellainen nainen, johon erityisesti miehet suhtautuvat enemmän taideteoksena ja jumalattarena kuin ihmisenä, mutta toiset miehet pystyvät näkemään ihmisen jumalatteren takana, toiset eivät. Olen aina pitänyt Junesta, vaikka hänessä on paljon ärsyttäviä piirteitä, mutta June on kuitenkin hauskan eksentirinen hahmo. Vähän sellainen lievästi hassahtanut sukulaistäti. :) Ja tietysti Fleur on mielenkiintoinen henkilö. Irene saattaa olla oikeassa määritellessään hänet Soamesin kaltaiseksi ottajaksi, mutta Fleuria kohtaan on kuitenkin helpompi tuntea myötätuntoa, koska hän on isäänsä avoimempi ja eloisampi. Soamesin ja Fleurin suhde on myös kiinnostava. Soames on varma, ettei tytär välitä hänestä juurikaan, mutta lukija tietää, että Fleur on hyvin kiintynyt isäänsä.
Olen samaa mieltä siitä, että nimenomaan henkilöhahmot ja heidän suhteensa ovat tämän kirjan ehdoton vahvuus. Ja myös syy siihen, että kirja on säilyttänyt asemansa, koska ihmisluontohan ei muutu. Kokemuksesta voin myös sanoa, että kirja kestää hyvin uudelleenlukemista. :)
Kimppalukeminen on minusta aina hauskaa, niin myös nyt. Itsekin yhden kimppaluvun vetäneenä ymmärrän hyvin nuo paineet alustusten ja kysymysten kirjoittamisesta. On paljon helpompaa olla mukana vain peruskeskustelijana. :D Mutta teillä oli kyllä tosi hyvät alustukset, ja keskustelu oli erittäin antoisaa. Kiitos Sonja ja Anna!
Ja edelleen suosittelen myös sen Nykyaikaisen komedian lukemista, jos henkilöiden tarinat jäivät kiinnostamaan.
Kiitos itsellesi mukanaolosta ja perusteellisista kommenteista!
PoistaMinä mietin myös tuota, että mikäli vanhemmat olisivat vain olleet puuttumatta, Fleurin ja Jonin ihastus olisi voinut kuolla itsestään. Toisaalta näen salailun myös tapana suojella ja ehkä myös olla puuttumatta asioiden kulkuun. Siinä vaiheessa, kun Fleur kuuli Soamesin ja Irenen menneisyydestä, kaikki alkoi mennä pieleen. Silloin Fleurille tuli kiire. Niin kauan, kun Fleur ja Jon kuvittelivat menneisyydessä olevan vain jotain pientä kiistaa, ei yhdessäolo vaikuttanut niin mahdottomalta. Ehkä suhteen luonnollisen kulun kannalta salaaminen olisi voinutkin siis olla hyvä juttu.
Soames sai minutkin puolelleen, kun hän yritti auttaa Fleuria tehtävän vastenmielisyydestä huolimatta. Mutta kuten aina, Soamesin yritys parantaa tilannetta vain pahensi kaikkea. Traaginen hahmo siis. Toisaalta taas ei Irene eikä Jolyon onnistunut ärsyttää minua. Jolyonin kirje Jonille tavallaan selitti mielestäni tyhjentävästi Irenen ja Jolyonin asenteen. Jotkin asiat ovat vain liian painavia painettavaksi villaisella, edes vuosien päästä. Avioliitossa tapahtunut raiskaus kuuluu hyvinkin sellaisiin. Ymmärrän myös Irenen passiivisuutta. Vuosienkaan jälkeen Irenellä ei ole mitään muuta asetta Soamesia vastaan kuin hiljainen halveksunta. Toisaalta sekä Irene että Jolyon ymmärtävät, että Irenessä itsessään on ollut myös vikaa - ei ollut Soamesin syy, että Irene suostui kosintaan, johon hänen alunperinkään ei olisi pitänyt suostua. Sikäli hiljaisuus, passiivisuua ja yritys jatkaa elämää miettimättä menneisyyttä tuntuvat suunnilleen ainoilta mahdollisilta (arvokkuuden säilyttäviltä) ratkaisuilta.
Mielestäni Irenen hahmon traagisuus liittyy juuri tuohon, mitä sanot miesten suhtautumisesta Ireneen. Irenen näkökulman kuvaamisen olemattomuus korostaa tämän asemaa jonkinlaisena ajopuuna ja kohteena, ei tekijänä. Sikäli on aika sattuvaa, että Irene löytää onnen vasta Jolyonin kanssa. Jolyon on nähnyt elämää ja kokenut rakkautta ja onnetontakin avioliittoa, eikä sikäli odota mitään ylimaallista. Toisaalta myöskään Irene ei odota Jolyonilta juuri muuta kuin turvaa ja rauhaa.
Nyt kun miettii, niin tämä kirjahan on suunnilleen täysmittainen tragedia. :D Myös June ja Fleur ovat hirvittävän traagisia hahmoja. June rakasti nuorena saamatta vastarakkautta, ja sitten kovetti itsensä ja tosiaan hänestä tuli hiukan eksentrinen, kuten sanot. Fleurin kohtalo on ilmiselvistä syistä traaginen, mutta eniten juuri syistä, joita mainitset - Fleur on niin eloisa ja rakastava, että hänelle toivoisi parempaa. Fleurin kipinä ikään kuin sammuu tämän suostuessa Montin vaimoksi.
Nykyaikainen komedia kiinnostaa kyllä. Kiinnostaa kovasti esimerkiksi Fleur-parka, tuleeko tästä yhtään onnellinen...
Totta, Forsytein tarussa on klassisen tragedian aineksia. Ei kirjan alussa turhaan ole lainattu Romeota ja Juliaa.
PoistaTragedian luonteeseen sopii myös se, että onnettomuus voitaisiin välttää, jos ihmiset olisivat toimineet hiukan toisin ja hiukan eri hetkellä. Jos Jonille ja Fleurille olisi kerrottu perheiden tarina jo aikaisemmin, tai viimeistään kun vanhemmat huomasivat että lapset olivat ihastuneet. Jos Joloyn ei olisi kuollut. Jos Fleur ei olisi valehdellut Jonille...
Enpäs muistanutkaan tuota R & J -lainausta ennen kuin asiasta mainitsit.
PoistaMitenkäs se Aristoteleen määritelmä traagisesta hahmosta menikään... Että tunnemme sääliä ja pelkoa sellaisen tyypin puolesta, joka joutuu onnettomuuteen erehdyksen takia, ei luonteensa huonouden. Tässä tarinassa kieltämättä on monta jos-paikkaa, joissa erilainen toimintatapa tai päätös olisi voinut tuoda erilaisen lopputuloksen.
Sain minäkin tämän viimein viikonloppuna luettua.
VastaaPoistaEhdottomasti päätös oli onnistunut. Koko kirja punoutuu mielestäni hyvin punaisen lankansa ympärille, ja silti siinä riittää myös paljon mielenkiintoisia sivujuonteita. Minua lohdutti tässä viimeisessä osassa kovasti Hollyn ja Valin avioliitto, se kun tuntui olevan kirjassa niitä harvoja aidosti onnellisia ja onnistuneita. Kummatkin ovat hahmoina myös mielestäni sympaattisia, vaikka jäävätkin aika lailla sivuun.
Minullekin kirjan parasta antia oli ihmis- ja ajankuvaus. Pidin myös kovasti tästä kirjan hieman "saippuasarjamaisesta" rakenteesta - en yhtään ihmettele, että tästä on tehty tv-sarja, tämähän oli melkein käsikirjoitus sellaiseen. Paljon mielenkiintoisia hahmoja ja juonenkehittelyjä, mutta silti myös selkeä pääjuoni, punainen lanka. Hahmot ovat mielestä nimenomaan mielenkiintoisia - suurin osa herättää minussa sekä sympatioita että vastenmielisyyttä, vähän niin kuin oikeat ihmiset.
Kirjassa kuvataan luonnollisesti paljon kuolemaa, kun on kyse tällaisesta pitkää ajanjaksoa kuvavasta sukuromaanista. Yksityiskohdat ovat myös kohdallaan. Forsytein juorupörssiä kaipasin viimeisessä osassa. Timothy oli mielestäni myös uskomattoman hieno hahmo, jatkuvasti taustalla, mutta silti merkittävä, suorastaan symbolinen varovaisuudessaan. Timothy eli vanhoista Forsyteista vanhimmaksi, mutta kuinka paljon hän noista vuosistaan oikeastaan eli? Hänhän sulkeutui jo varhain huoneeseensa varomaan elämää, ettei vain sairastuisi tai kuolisi, vaikka ainakin ensimmäisessä osassa häntä kuvattiin varsin hyvävointiseksi.
Kimppaluku oli kiva kokemus, vaikka jäinkin ensimmäisen osan luettuani jatkuvasti jälkeen aikatauluista. Kyse ei ollut edes siitä, että kirja olisi ollut jotenkin vaikealukuinen tai vastenmielinen, päinvastoin, mutta jotenkin lukeminen vain ei viimeisen kuukauden aikana edistynyt. Forsytein taru kesti mielestäni hienosti myös hitaampaa lukutahtia, tarinaan oli helppo palata aina taukojenkin jälkeen.
Forsytein juorupörssin luonnollisessa poistumassa oli jotain todella melankolista... Kaikki päättyy aikanaan, myös Forsytein suvun loisto. Ja Soames oli entistä yksinäisempi, kun ei ollut enää edes tätejä, joiden luona vierailla.
PoistaMinulle Holly ja Val jäivät tosiaan vähän etäisiksi, mutta kieltämättä kaunis ajatus, että aivan kaikki Forsytein liitot eivät olleet onnettomia. Tosin kaiketi myös Irenen ja Jolyonin liitto oli onnellinen, ainoastaan solmittu eri elämänvaiheessa kuin Hollyn ja Valin, ja siten myös sisältäen erilaisia odotuksia kuin nuoren parin.
Kiva kun pääsit loppuun asti ja kiitos kommenteistasi ja mukanaolosta! :) Olen muuten samaa mieltä kanssasi tuosta, että tämä kirja kesti hyvin hidastakin lukutahtia.