maanantai 29. heinäkuuta 2013

Forsytein taru - toinen etappi

Forsytein tarusta on nyt reilut kaksi kolmasosaa luettuna. Jäljellä on enää viimeinen osa, Vuokrattavana. Tässä toisessa etapissa siirrytään ajassa kymmenkunta vuotta eteenpäin. Soames ja Irene ovat edelleen naimisissa, vaikka eivät olekaan nähneet toisiaan vuosiin. Soames ymmärtää haluavansa jatkajan suvulleen, ja yrittää voittaa Irenen takaisin. Irene kuitenkin löytää sielunkumppanin leskeksi jääneestä (nuoresta) Jolyonista.  Winifred ja Monty ajautuvat avioeron partaalle, ja kolmannen polven Forsytet lähestyvät aikuisikää lisäten oman panoksensa suvun sekavaan ihmissuhdevyyhtiin.

Käsittelemme edellisen etapin tapaan tätäkin osaa muutamien kysymysten kautta, ja toivomme muidenkin kirjaa lukevien (tai aiemmin lukeneiden) pohtivan sekä näitä kysymyksiä sekä mahdollisesti herättelevän uusia. 

Miten lukeminen on sujunut? Miten ennakko-odotukset ovat täyttyneet tähän mennessä?

Anna: Olen ihan koukussa. Nyt, kun henkilöt ovat tuttuja, heidän kohtalostaan haluaa tietää kaiken. Odotin, että tässä osassa olisi keskitytty huomattavasti enemmän jo seuraavan (kolmannen) polven Forsyteihin, mutta tarinassa pysyteltiinkin pitkälti Soamesin, Irenen, Jolyonin ja Winifredin parissa. Irenen ja Jolyonin suhdetta aavistelin jo edellisessä osassa, ja olen ilahtunut, että he löysivät toisensa. 

Sonja: Tästä osiosta muistin tosi paljon juonenkäänteitä minisarjan perusteella. Muistin, että Irene ja Jolyon päätyvät yhteen, muistin että Jolly kuolee sodassa ja Holly päätyy yhteen jonkun "vihollisleirin" henkilön kanssa. (Tosin muistin väärin, että kyseessä olisi ollut Soamesin poika, mutta joka tapauksessa.) Koska juonen puolesta ei juuri tullut yllätyksiä, nautin eniten kuvailusta ja tunnelmapaloista. Pidin kovasti lyhyestä pätkästä osion loppupuolella, jossa kuvataan kuningatar Victorian kuolemaa ja hautajaissaattueta. James kokee kuningattaren kuoleman aikakauden loppuna, sen aikakauden, jota hän itsekin edustaa. Minusta tämä oli kauhean kiinnostavaa ajankuvan luomista. Kuningatar Victoria oli kauan vallassa, ja jotenkin tuntuu, että Galsworthy kuvaa aikalaistodistajana ihan aitoja tunnelmia, joita kansakunnalla (tai ainakin osalla sitä) on ollut kuningattaren kuoltua. No niin, kaiken kaikkiaan nautin kovasti tästä toisesta pätkästä, erityisesti tunnelmasta. Minäkin kuvittelin, että kolmannen polven Forsyteit olisivat saaneet vielä enemmän tilaa, mutta oikeastaan olen iloinen, että keskityttiin eniten samoihin tyyppeihin kuin ykkösosassa. Jotenkin nuoret eivät tunnu ihan yhtä kiehtovilta kuin Jolyon, Soames ja muut.

Jolyon ja Soames näyttäytyvät jossain määrin toistensa vastinpareina, vaikka molemmat edustavat samaa sukua. Samalla Galsworthy tuntuu kuitenkin maalaavan kuvaa tietynlaisesta ihmistyypistä, forsytelaisesta ihmisestä. Jolyon vaikuttaa enimmäkseen melko sympaattiselta tyypiltä, Soames taas vähän säälittävältä omistushalunsa riivaamalta ilkimykseltä. Mitään ajatuksia tästä?

Sonja: Jolyon kai jo vuosia aiemmin teki ihan selkeän irtioton omistushaluun ja muihin perheensä arvoihin ja paheisiin, samalla kun teki ihan konkreettisenkin irtioton ja katkaisi välinsä Forsyteihin. Jotenkin näyttäisi, että Jolyon taistelee omistamisen halua ja rahalle omistettua elämää vastaan. Jolyon pohti jotain sen suuntaista, että ei haluaisi, että hänestä tulee samalla tavalla pakkomielteen riivaama Irenen suhteen, kuten Soamesista. Ja siinä kai ero sitten onkin: Jolyon ei halua omistaa Ireneä (tai ainakin tiedostaa halunsa ja taistelee sitä vastaan) ja siksi Irenen on mahdollista elää tämän kanssa.
Soames tosiaan näyttää aika säälittävältä, mutta on todella hieno "pahis" siinä mielessä, että hänen ratkaisunsa ovat melko loogisia kuitenkin hänen omassa maailmassaan. Ja Soames on selkeästi kateellinen Jolyonille, eikä näe, että jos hän päästäisi irti omasta omistamisen ja menestymisen halustaan, saattaisi hänkin olla onnellinen. Ehkä.

Anna: Nämä ovat mielestäni molemmat vähän hämmentäviä tyyppejä, vaikka Jolyon onkin ehdottomasti miellyttävämpi. Hän suhtautuu kaikkeen hirveän tyynesti ja välillä tuntuu, että lähes vailla tunteita. Esimerkiksi Jollyn sotaan lähtö ja kuolema eivät kumpikaan saaneet hänessä esille hirveästi tunteita - ehkä kyse on siitä, että Jolyon pyrkii niin kovasti olemaan omistamatta mitään, että hän näkee liialliset tunteetkin osoituksena omistamisenhalusta?
Kuten Sonja totesikin, Soames on kyllä henkilönä todella hieno toimiessaan omasta näkökulmastaan koko ajan täysin oikein ja loogisesti. Imogen toteaa kirjassakin, miten Soames ei ikinä ole tyytyväinen siihen mitä hänellä on, ja luulisin, että tämä on kytköksissä  hänen omistamisenhaluunsa. Jollakin kun on aina enemmän jotakin.


Kirjasta on jäljellä enää viimeinen osa. Millaisia odotuksia se herättää?

Anna: Kuvittelisin, että tavallaan yhteenvetona kirjan lopussa pitäisi olla jonkinlainen "aikakauden loppu" -fiilis. Ehkä Timothy kuolee kirjan lopussa viimeisenä vanhan polven Forsytenä eikä mikään ole enää ennallaan? Olen myös ihan varma, että Jolyonin ja Irenen Jon ja Soamesin ja Annetten Fleur (?) päätyvät tekemisiin keskenään. Ehkä he sovittavat näiden kahden suvun haaran erimielisyydet päätymällä naimisiin?

Sonja: Juu, kyllä tämäntyyppiseltä kirjalta odottaa kunnollista langanpätkien yhteen solmimista, eli sitä että juoni laitetaan lopulta kasaan, eikä mitään jätetä epäselväksi. Muistan jotakin tulevasta, mutta toivon että yllätyksiäkin tulee. Toivon kauheasti, että Soames saavuttaa tyyneyden ja mielenrauhan. Vaikka Soames on kamalan epämiellyttävä, toivon hänelle silti hyvää ja sitä että hän tajuaisi jotakin. Sekin, että jaksan kaikesta huolimatta toivoa Soamesille hyvää, on hyvin luodun hahmon merkki. Soames ei ole mikään yksiulotteinen ällötys.

Viimeinen etappi käsittää siis osan Vuokrattavana eli kirjan lopun. Viimeistä osaa käsittelemme maanantaina 12.8., eli kahden viikon päästä.

Kertokaapa, millaisia ajtuksia teillä on tähän asti luetusta?

8 kommenttia:

  1. Galsworthy osaa tosiaan koukuttaa. Suurin syy on varmaan tosiaan se, että hän rakentaa henkilöhahmot niin hyvin, että heidän elämästään todella haluaa tietää koko ajan enemmän. Tässä osassa tuttuja hahmoja syvennetään hienosti, ja samoin ajankuvan seuraaminen on äärimmäisen kiehtovaa. Nautin esimerkiksi siitä, kuinka kirjassa kuvataan erilaisia päivällisiä, mitä ihmiset syövät tai kuinka herrasmiehet tapaavat kerhoillaan lasillisen ääressä.

    Yksi Joloynin ja Soamesin välinen ero on myös se, että Joloyn osaa tarkastella itseään ja muita kriittisesti, Soames ei. Joloyn tajuaa omat puutteensa, esimerkiksi sen etäisen ironisen asenteen, ja hän osaa myös asettua muiden asemaan. Soames taas tarkastelee kaikkea järkiperäisesti, hyödyn ja omistamisen kautta. Hän ei esimerkiksi koskaan pysty tajuamaan, miksi Irene ei rakasta häntä, kun siihen ei kerran ole mitään järjellistä syytä.

    Mutta Soamesissa on sympaattisiakin puolia. Hän on esimerkiksi vilittömän kiintynyt vanhempiinsa ja sisareensa, vaikka ei sitäkään aina osaa oikein ilmaista. Samoin minusta on jotenkin herttaista se, että Soamesin kerrotaan käyvän vanhojen Forsytein tätien luona joka viikko. Soamesin halu saada perillinen on myös täysin ymmärrettävä, mutta toisaalta Soamesin epämiellyttävämmät puolet tulevat taas esiin siinä, ettei hän pysty ymmärtämään, miksi Irenelle on täysin mahdoton ajatus ryhtyä hänen perillisensä synnyttäjäksi.

    Viimeistä etappia odotan innolla, vaikka se tuttu onkin. Ja Forsytein tarinahan ei muuten lopu tämän kirjan loppuessa, sillä Galsworthy kirjoitti myös jatko-osan, Nykyaikainen komedia, jossa seurataan etupäässä kolmannen polven tarinaa. Suosittelen ehdottomasti myös sen lukemista. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienosti tiivistetty Liisa!

      Noista päivällisistä: minusta on jännää erityisesti se, miten varsinkin Jamesin taloudessa mainitaan juotavan shampanjaa ruoan kanssa. Minulla ei oikein ole käsitystä miten arvokas juoma on ollut kyseessä tuohon maailmanaikaan, mutta varmaan aika tyyris kumminkin. Ja aika erikoinen valinta ruokajuomaksi.

      Minun on välillä vähän hankala suhtautua Soamesiin, koska kuten sanot, hänen huolenpitonsa perheestään ja vanhoista tädeistään on melko liikuttavaa. Niin ja se, että Soames on tuntunut tajuavan, että kun hänen vanhempansa kuolevat, hän jää aika paljon nykyistäkin yksinäisemmäksi (no James tietysti osion lopussa kuolikin jo). Toisaalta aina kun tunnen sympatioita Soamesia kohtaan, muistan miten ällöttävä tämä on ollut Ireneä kohtaan ja kyseenalaistan omat säälin tunteeni... Hieno, moniuloitteinen hahmo, johon Jolyonin erilaisuus tekee vielä lisää sävyjä.

      Nykyaikaisesta komediasta en ole kuullutkaan! Kiehtovaa!

      Anteeksi vielä, minäkään en ollut tajunnut vastata mitään tuonne edellisen etapin kommenttiisi, vaikka olit sinnekin kovin perusteellisesti käynyt kommentoimassa. Parin viikon aikana olen päässyt aika rajoitetusti tietokoneelle, välillä menee asiat täysin ohitse. Kiitos kommentoinnista ja mukana lukemisesta!

      Poista
  2. Toisella etapilla kompastuin, eli tämä pätkä on vielä ihan lukematta. Liikaa kirjoja tuli väliin. Mutta palaan kommentoimaan, kunhan saan teidät kiinni.

    VastaaPoista
  3. Luin lukumaratonkirjana Galsworthyn Omenapuun ja Forsytein taru rupesi kovasti kiinnostamaan. Sitten löytyikin tämä kirjoituksenne. Hienoa! Taidan etsiä kirjan käsiini.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Etsi ihmeessä. :) Minä puolestani voisin etsiä Omenapuun tai sitten tuon Liisan mainitseman Nykyaikaisen komedian. Galsworthy on ennestään minulle tuntematon kirjailija, mutta tämä Forsytein taru on kyllä mukaansatempaavaa lukemista.

      Poista
  4. Lukeminen sujui tavallaan ihan hyvin, vaikka aikataulussa lipsahdinkin. Kirja oli kuitenkin kiinnostava henkilöineen. En osaa sanoa ennakko-odotusten täyttymisestä, mutta pidän tässä kirjassa siitä, että se luo mielenkiintoisen sukukuvan.

    Oletteko muuten huomanneet, että Galsworthyn mieshahmot ovat paljon elävämpiä kuin naiset? Naiset ovat ainakin tähän mennessä jääneet jotenkin ulkopuolelta kuvatuiksi. Ehkä kiinnostavimmin on mielestäni kuvattu Winifred, joka käy kamppailua oman avioliittonsa kanssa. Mutta esimerkiksi Holly jää mielestäni aika ontoksi hahmoksi, ja Irene on jokin miesten fantasiapyhimys (en vieläkään ole oppinut pitämään Irenestä, vaikka toivonkin hänelle kirjassa hyvää).

    Jolyon vs. Soames ei mielestäni ole mitenkään mustavalkoinen kuva. Jolyon on tavallaan hyveellisempi, mutta hän on saavuttanut tämän tilan irrottamalla itsensä maailmasta suhtautumalla siihen ironisesti. Hän suhtautuu ironisesti jopa itseensä. Pidän kuitenkin Jolyonista, vaikka hän onkin monesti täysin ulkopuolinen tarkkailija. Vaikka Soames on laskelmoivampi, hän on kuitenkin myös huomattavasti tunteikkaampi kuin Jolyon. Hän välittää perheestään, ja haluaa tuntea olevansa osa jatkumoa. Soames ehkä on hyvä kuva siitä Galsworthyn hahmottelemasta forsyteläisyydestä - sukurakkauskin on osa sitä omistamisenvaistoa - rakastaa sitä mikä on omaa.

    Minua harmitti, että nuori polvi vähän katosi sinne buurilaissotaan - esimerkiksi Valin ja Hollyn tarinasta olisi ollut mukava lukea tarkemminkin.

    Hautajaiskuvaus oli minustakin hieno, muutenkin Galsworthy kuvaa hyvin tunnelmia ja tilanteita. Välikertomus Herääminen oli ihana kurkistus pienen Jonin maailmaan. Liikuttavaa pikkupojan tuntemusten kuvausta.

    Viimeiseltä osalta odotan ehkä jonkinlaista välienselvittelyä Jolyonin ja Soamesin kesken, ehkä heidän lastensa kautta. Odotan Jonin ja Fleurin nousevan keskeisiksi hahmoiksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, että pääsit tänne asti! :)

      Mieshahmot tuntuvat tosiaan elävämmiltä tai ainakin moniulotteisemmilta kuin naishahmot. Tavallaan näen sen ehkä "forsytelaisena" piirteenä - naiset ovat pitkälti miestensä tukijoita ja ihailun kohteita niin moraaliltaan kuin ulkoisilta piirteiltään. Toisaalta he ohjailevat tapahtumia ikään kuin taustalla. Esimerkkinä vaikka Soamesin äiti Emily, joka on pitänyt vuosikausia pystyssä heikkohermoista Jamesia. Holly kieltämättä tuntuu melko ontolta ja Irene fantasiapyhimykseltä. Mutta minun ennen kaikkea käy sääliksi Ireneä. Hän on miesten ihailun kohde, mutta se on tuonut hänelle lähinnä onnettomuutta. Se, että Irenen oma näkökulma pääsee kirjassa esiin niin vähän kuin pääsee, vain korostaa mielestäni hänen asemaansa miesten pelinappulana.

      Jolyonista ja Soamesista olen aivan samaa mieltä kanssasi, eikä minulla ole sanomaasi yhtään mitään lisättävää. Juuri noinhan asia on. :)

      Minä olin melkein iloinen, että Val ja Holly vähän katosivat, koska kumpikaan ei mielestäni ole kovin kiehtova hahmo. Kyllä vain Soames, Irene ja Jolyon ja muut sukupolvensa Forsyteit ovat jännempiä. Jon ja Fleur ovat sen sijaan jo näyttäytyneet kiehtovampina kuin Val ja Holly ja heitä olen seurannut mielelläni viimeisessä osassa. :)

      Poista