Espanjalaista sarjakuvaa

Kuva: WSOY

Roca, Paco: Ryppyjä, WSOY, 2010 (2007)

Espanjalaisen Paco Rocan sarjakuva-albumi Ryppyjä alkaa tilanteesta, jossa Juan joutuu tekemään vaikean päätöksen ja laittamaan pikkuhiljaa dementoituvan isänsä Emilion hoitokotiin. Juan sopeutuu uuteen kotiinsa ja yrittää kamppailla muistisairautensa etenemistä vastaan.

Ryppyjä oli melkoisen koskettava lukukokemus. Loppuun päästessä piti jopa hiukan nieleskellä. Varmaan suurimmalla osalla ihmisistä on ainakin jonkinnäköisiä kokemuksia dementoituneista henkilöistä. Ryppyjä-albumin ansioksi voi sanoa, että se kuvaa uskottavasti ja tunnistettavasti sitä, mitä muistisairaus tekee ihmiselle. En ollutkaan yllättynyt, kun kirjan lopussa paljastui, että monet episodeista perustuvat tosielämään. Emilion kamppailua oman sairautensa kanssa on liikuttavaa seurata. Dementoitumisen alku on varmasti aivan käsittämättömän rankka paikka ihmiselle - mieli on vielä sen verran terävä, että tajuaa, että pää ei enää pelaa täysillä, mutta muistikatkoksille ei vain voi mitään. Emilio elää välillä täysin omissa maailmoissaan, esimerkiksi lapsuudessaan. Yhtäkkiä nykyhetki iskee rajusti kasvoille, ja Emilio tajuaa, että hänellä ei ole mitään käsitystä siitä, mitä oli tekemässä tai mitä ympärillä tapahtuu. Alzheimerin taudille ei valitettavasti ole parannuskeinoa, taudin etenemistä voi ainoastaan hidastaa. Apuna Emiliolla on hänen huonetoverinsa Miguel, joka on skarpimpi kuin useimmat hoitokodin asukkaista. Miguel pitää Emilion puolia, jotta tämä ei joutuisi pelättyyn "toiseen kerrokseen", eli niiden puolelle, jotka "ovat menneet ihan sekaisin".

Piirrosjälki on selkeää, mutta yksityiskohtaista. Varsinkin monien henkilöhahmojen kasvot ovat ilahduttavan ilmeikkäät. Myös vaihdokset pään sisäisen maailman ja reaalimailman välillä ovat kekseliäitä, ja juuri noiden vaihdosten kuvaamisessa sarjakuva on mielestäni tälle tarinalle paras kanava. En tiedä voisiko romaani saada tilanteita kuvattua yhtä ytimekkäästi ja ymmärrettävästi. Albumin perusvire on lämminhenkinen ja jopa humoristinen, vaikka dementoituminen onkin pohjattoman traagista. Sarjakuvan aihe ei ole kaikkein tyypillisin, ja aiheensa puolesta voisin suositella tätä myös sellaisille, jotka eivät muuten sarjakuvia juuri lue.

Olen aivan varma, että luin tästä sarjakuvasta ensimmäisen kerran jostain seuraamastani blogista, mutta valitettavasti en hyvistä yrityksistä huolimatta löydä tuota merkintää enää. En myöskään valitettavasti yhtään muista edes sitä, mikä blogi kyseessä olisi saattanut olla. Jälleen kerran joudun siis jättämään linkittämiset tekemättä. Kiitos joka tapauksessa sille, joka tästä bloggasi ja sai minutkin kiinnostumaan, kuka tahansa sitten oletkin! EDIT: Velma Kirjava kukko -blogissa on ainakin kirjoittanut tästä sarjakuvasta. En ole asiasta varma, mutta saattaa hyvinkin olla, että luin kirjasta alunperin juuri sieltä.