Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet

Moriarty, Liane: Mustat valkeat valheet
WSOY 2015, 447 sivua
Suomennos: Helene Bützow
(Big Little Lies, 2014)

Koitanpa purkaa bloggaamattomien pinoa tällä sattumalta lukuun osuneella kirjaston pikalainalöydöllä. Liane Moriartylta ilmestyi suomeksi viime vuonna Hyvä aviomies - teos johon muistan törmänneeni useastikin blogeissa ja muistelen tuota kehutunkin. Mustien valkeiden valheiden lähtiessä lukuun en kuitenkaan osannut yhdistää nimeä mihinkään, ja koska en siis ole itse mitään Moriartylta lukenut tätä ennen, ei minulla ollut erityisiä ennakko-odotuksia. Kansi lähinnä kiinnitti huomioni, ehkä kirjan nimikin kolkutteli jotain alitajunnan sopukkaa.

Kirja kertoo Pirriween koulun oppilaista ja heidän vanhemmistaan, erityisesti vanhemmistaan, ja vielä erityisemmin keskittyy kolmeen äitiin ja ystävykseen. On topakka ja räväkkä Madeline, jonka ensimmäisen tyttären isän uuden perheen lapsi aloittaa esikoulun samalla luokalla kuin Madelinen nuorimmainen. On Celeste, kaunis kaksosten äiti, joka on rikkaissa naimisissa ja jonka elämä päällepäin vaikuttaa kadehdittavalta. Ja sitten vielä Jane, koulun muita vanhempia selkeästi nuorempi yksinhuoltajaäiti, jonka Madeline ottaa siipiensä suojaan. Ai niin, ja sitten vielä se, että kirja on murhamysteeri, jossa asiaa lähdetään selvittämään viisi kuukautta ennen murhaa.

Kirjassa minut yllätti neljä asiaa: ensinnäkin, se osoittautui kevyemmäksi kuin pelkän kannen perusteella odotin (tosin huomaan nyt puhuvani hiukan ristiin itseni kanssa - sanoin alussa, että minulla ei ollut ennakko-odotuksia, mutta selkeästi kumminkin oli, koska ennakko-odotukseni vesittyivät jonkin verran). Tämähän saattaa olla hyvä tai huono asia, vähän riippuen siitä millaista luettavaa kulloisellakin hetkellä kaipaa. Minulle ehkä hetki ei ollut otollinen aivan näin kevyelle kirjalle, sillä huomasin kaipaavani vähän enemmän kuin Mustilta valkeilta valheilta sain. Toisaalta myönnän kyllä auliisti, että kirja on sujuvasti kirjoitettu ja oikein mukaansatempaava viimeistään noin puolivälin paikkeilta, jolloin itse pääsin mukaan juoneen.

Voi myös olla, että kirja ei ehkä aivan täysin tuntunut omalta siksi, että itselläni ei ole kokemusta koululais(t)en vanhemmuudesta, enkä oikein osannut kiinnostua tai samaistua stressinaiheista joita Täydellisen Vanhemman esittämisen velvollisuudet tuovat mukanaan. Toinen yllätyksenaiheeni liittyikin siihen, että kirjassa koululaisten vanhemmat osallistuvat lastensa koulunkäyntiin todella paljon. Siis ihan koko ajan. Ei riitä, että vanhemmat tuovat ja hakevat lapsensa kouluun ja koulusta, vaan kirjasta saa myös kuvan, että kaikenmaailman hyväntekeväisyystilaisuuksia ja vanhempainkokouksia on aivan harva se päivä. Kirjassa vanhemmilla on myös opetusvelvollisuuksiin verrattavia tehtäviä lastensa koulussa. Tai mitenkä muuten voi tulkita sen, että vanhemmat teettävät koulussa lukuharjoituksia lapsille - siis muillekin kuin omilleen? Niin, ja jotta tässä ei olisi tarpeeksi, luonnollisesti vanhemmat myös viettävät vapaa-aikansa keskenään. Tämä tuntui omituiselta, mutta en toki tiedä onko tämä todellisuutta vastaavaa missään australialaisissa kouluissa. Kaiken kaikkiaan Pirriween koulusta muodostuu kuva kenties jollain tapaa keskimääräistä "hienompana" kouluna, kenties vanhempien osallistaminen selittyy sillä?

Kolmas yllättyksen aihe oli kuinka konservatiiviseksi yhteisöksi Pirriween koulun vanhemmat kuvataan. Ihanko oikeasti nuori yksinhuoltajaäiti edelleen 2010-luvulla voi olla puheenaihe? Tämä tuntui tavallaan kamalan epäuskottavalta, mutta toisaalta voi olla, että en itse vain ole ollut kosketuksissa sellaisiin yhteisöihin, joita tämä kirja kuvaa, enkä siksi oikein osaa ymmärtää näiden maailmankuvia.

Neljäs minut yllättänyt asia on oikeastaan melkoinen trivialiteetti, mutta siis myönnän tällaisen aukon yleissivistyksessä, että en ole tajunnut että Australiassa kouluvuosi menee ikäänkuin päinvastoin kuin vaikkapa Euroopassa. Siis että kesäloma on jouluna. Tunnustan että minussa aiheutti hämmennystä suorastaan nolostuttavan pitkään, että kouluvuosi alkoi joitain viikkoja joulun jälkeen. Tämähän on ihan loogista, kun vuodenajat menevät päinvastoin kuin tällä pallon puoliskolla, mutta jotenkin en osannut yhdistää näitä kahta asiaa ja sitten kummastelin aikakäsityksiä ja kaikenlaista ennen kuin tajusin mistä on kyse.

Kaiken kaikkiaan kirja on mielestäni kuitenkin oikein mukava ja jopa suositeltava, ei vain välttämättä juuri minulle suunnattu. Kenties kouluikäisten lasten äiteihin tämä kolahtaisi jo paljon kovemmin.

Kirjaa on luettu ainakin blogeissa Hurja Hassu Lukija, Kasoittain kirjoja, Rakkaudesta kirjoihin, Hemulin kirjahylly sekä Kirjakaapin kummitus. Olen lukenut vasta yleissilmäyksellä arviot, mutta äkkiseltään vaikuttaisi, että valtaosassa tästä kirjasta on tykätty hiukan enemmän kuin minä tykkäsin, mutta palaan lukemaan tekstejä tarkemmin.

Agatha Christie: Hallowe'en Party (Hercule Poirot #36)

Christie, Agatha: Hallowe'en Party

HarperCollins 2009 (1969), 256 sivua

(Suomennettu nimellä Kurpitsajuhla)

Huomaa, että on syksy, koska minulla ei ole energiaa eikä intoa mihinkään ja bloggaamattomien kirjojen pinokin vain kasvaa. Minulla oli hieno suunnitelma lukea Hallowe'en Party halloweenina ja blogata tuoreeltaan, jotta tekstiin tulisi jotain ajankohtaisuuden tuntua, mutta ainoastaan lukemisosuus toteutui ajallaan.

Mutta rehellisyyden nimissä Hallowe'en Party ei kyllä mitenkään erityisesti käsitellyt halloweenia. Kolmetoistavuotias Joyce-tyttö murhataan halloweenjuhlissa hukuttamalla tämä vesisaaviin. Tähän asetelmaan ajankohdan kuvailu oikeastaan sitten jääkin, ja loput kirjasta on melko taattua Poirotia, jossa Poirot kyselee kaikenlaista asianosaisilta ennen dramaattista murhaajan selviämistä.

Kuten Poirot-sarjan edellisessä osassa, Third Girl (Kolmas tyttö), myös tässä kirjassa on isossa sivuroolissa Poirotin ystävä, dekkarikirjailija Ariadne Oliver. Poirotin ja Mrs. Oliverin kemiat sopivat hyvin yhteen ja tykkäsin lukea erityisesti näiden kahden dialogeja. Hauskana yksityiskohtana Hallowe'en Partyn alkupuolella viitataan aiempaan sarjan osaan, Mrs. McGinty's Deadiin. Poiroteissa on silloin tällöin viittauksia aiempiin tapauksiin, mutta sen verran harvoin, että aina kun sellaisia bongaan, ilahdun kovasti. Muuten valitettavasti kirjassa oli jonkun verran toistoa ja jopa suvantopätkiä. Tavallaan eräiden asioiden toistaminen ja jankkaaminen kuului juoneen, mutta kävi silti hiukan yksitoikkoiseksi. Poirot keskustelee Hallowe'en Partyssa kenties keskimääräistä useamman ihmisen kanssa, ja tuntui, että useilla keskusteluilla oli lähes identtinen sisältö.

Olen lukenut lähes loppuun Poirot-sarjan, minulla on vain kaksi kirjaa lukematta (ja lisäksi välistä jäänyt Dead Man's Folly, jonka sijasta luin tarinan lyhyemmän version Hercule Poirot and the Greenshore Folly). Nyt onkin alkanut houkuttaa, että jospa ehtisin sarjassa loppuun asti Agatha Christie 125 vuotta -haasteen aikana. Haasteaika loppuu 10.1.2016, eikä kahden kirjan lukeminen kahdessa kuukaudessa liene mahdoton tehtävä. Katsotaan, mikäli löydän Elephants Can Rememberin sekä The Curtainin kirjastosta. Olen tosin kuullut etukäteen monelta, että Elephants Can Remember on melkoisen heikko Christie. The Curtain taas kuulemma edustaa sarjan parhaimmistoa, mutta onkin kirjoitettu paljon aiemmin. Ymmärtääkseni Christie kyllästyi vanhemmiten Hercule Poirotin hahmoon. Hallowe'en Partyssa mielestäni ei huomannut hahmoon kyllästymistä, mutta muutoin kirja kyllä oli hiukan väsynyt. Ei huono, mutta ei lähimainkaan parhaita Poiroteja myöskään.

Agatha Christie: Kolmas tyttö (Hercule Poirot #35)

Christie, Agatha: Kolmas tyttö
Loistopokkarit 2009, 235 sivua
Suomennos: Laura Tetri
(Third Girl, 1966)

Kolmas tyttö tuo Poirotin jo 60-luvulle. Eniten ajankuva näkyy Poirotin, tämän kirjailijatarystävättären Ariadne Oliverin ynnä muiden vanhemman sukupolven edustajien nuorison paheksunnassa. Modit, beatnikit, popparit ja "mitä noita nyt on" eivät saa "epäsiistillä" ulkomuodollaan vanhemman väen hyväksyntää. Christie suhtautuu selkeästi aiheeseen pilke silmäkulmassa, ja yksi tämän kirjan nautittavimmista aineksista onkin juuri sukupolvien välinen kuilu, joka antaa aihetta pöyristelylle ja huumorille.

Tässä kirjassa eniten tykkäsin juuri ajankuvan luomisesta ja huumorista. Erityisesti Hercule Poirotin ja Ariadne Oliverin dialogit ovat hykerryttäviä. Hössö kirjailijarouva yrittää omalla tavallaan auttaa Poirotia ratkaisemaan arvoituksellisen tytön tapauksen. Tyttö on tullut Poirotin luokse, koska epäilee tehneensä murhan. Enempää asiaa selventämättä tyttö kuitenkin katoaa. Poirotin ja rouva Oliverin selvitellessä tytön taustoja kaikenlaista omituista alkaa nousta esiin.

Vähiten taas tykkäsin siitä, että murha antaa odotuttaa itseään. Kaikenlaista johtolankaa ja näennäisen irrallista juonenpätkää puskee esiin sieltä ja täältä, mutta konkreettista murhaa ei meinaa tapahtua ollenkaan. Sama asia tosin turhauttaa myös Poirotia. Tyttö väittää tehneensä murhan, mutta kenet hän on murhannut, missä ja milloin? Aineksia on hirveästi, mutta vähän sotkuinen kuva.

Valitettavasti lopputulema on myös vähän ennalta-arvattava. En varsinaisesti arvannut syyllistä, mutta olennaisia osioita loppuratkaisun koukusta kuitenkin varsin varhaisessa vaiheessa. Mielestäni Kolmas tyttö ei juonenkäänteittensä puolesta kuulu Poirot-kärkeen, mutta huumorin ja ajankuvauksen puolesta tätä oli kuitenkin ilo lukea.

Harvinaista kyllä, tykkäsin myös suomennoksesta. Yleensä tykkään lukea Poirotini alkukielellä, ja ne muutamat jotka olen lukenut suomeksi, ovat tuntuneet kielellisesti kamalan kököiltä, mutta Kolmas tyttö oli poikkeus, jonka suomennosta luki ilokseen.

Osallistun kirjalla Hurja Hassu Lukija -blogin Agatha Christie 125 vuotta -lukuhaasteeseen.

Stella Gibbons: Cold Comfort Farm

Gibbons, Stella: Cold Comfort Farm
Penguin Essentials 2011 (1932), 233 sivua

Cold Comfort Farmin pääosassa on Flora Poste, sivistynyt ja kouluja käynyt nuori nainen, joka orpoutuu parikymppisenä. Hän päättää muuttaa sukulaistensa hoteisiin. Muutamista vaihtoehdoista parhaimmaksi valikoituvat Starkadderit, omalaatuinen perhe Cold Comfort Farmilla, Howlingissa, Sussexissa. Perheen pää on Aunt Ada Doom, vanha nainen, joka on nähnyt pienenä jotain kamalaa puuvajassa ja joka ilmeisesti siitä tärähtäneenä pitää koko perhettä tyrannimaisessa otteessa. Cold Comfort Farm on nimensä mukaisesti melko kolkko paikka, mutta Flora päättää järjestää tätiensä, setiensä ja serkkujensa asiat parhain päin.

Cold Comfort Farm parodioi maalaisromaaneja, erityisesti Thomas Hardya sekä Mary Webbiä, osasi Goodreads minulle kertoa. Ehkäpä syystä että en ole Hardya tai Webbiä lukenut, en oikein saanut parodiasta otetta. Cold Comfort Farmin kansi taas kertoo, että Sunday Timesin mukaan kirja olisi kenties koskaan hauskin kirjoitettu. Enpäs oikein saanut otetta siitäkään, mikä tässä kirjassa niin hauskaa olisi.

Cold Comfort Farmia ei ole käsittääkseni koskaan suomennettu ja yritin miettiä syitä tähän. Onhan kirja jonkinasteisen klassikon asemassa ainakin Britanniassa. Mielestäni kirjassa ei ole mitään erityisen kulttuurisidonnaista ja hankalasti käännettävää, vaikka Starkadderit puhuvatkin leveää (Sussexin?) murretta, ja vaikka Gibbons käyttää keksittyjä sanoja kieli poskessa kirjoitetuissa maaseutumaisemaa kuvailevissa pätkissä. Ehkä Thomas Hardy, Mary Webb ja kumppanit ovat Suomessa olleet sen verran vähän luettuja, että parodia olisi mennyt ohi muiltakin kuin minulta? Voi olla, että vain täysin brittiläiseen kulttuuriin integroitunut ihminen ymmärtäisi ja osaisi arvostaa tämän kirjan nyansseja, ja että vain täydellä kulttuuriymmärryksellä tämän kirjan hauskuus ja hienous aukeaisi. En tiedä, mutta huumori viuhui ohi minulta ja kirja päätyi silmissäni pieneksi pettymykseksi. Lukihan tämän, mutta en minä tästä mitään ihmeellistä irti saanut.

Osallistun tällä kirjalla Maalaismaisemia-lukuhaasteeseen. Päinvastoin kuin edellisessä haasteeseen lukemassani kirjassa, James Herriotin Kaikenkarvaisissa ystävissä, ei Cold Comfort Farmissa maaseutu, tai ainakaan sen asukkaat, näyttäydy mitenkään idyllisessä valossa. Jurottaviin ja tapoihinsa juurtuneisiin Starkaddereihin liitetään suunnilleen pahimpia stereotypioita, joilla maalaisia on aikojen saatossa läimitty. On eläimiinsekautumista, syntymässä toisilleen luvattuja serkkuja, epäsiisteyttä sekä yleistä sivistymättömyytä ja junttiutta. Ja sitten kuvioon ilmaantuu Lontoon tyttö Flora Poste, joka järjellään ja organisointikyvyllään luo valoa tunkkaiseen tupaan. Kieltämättä jokseenkin asenteellinen asetelma. Henkilöihin ei kuitenkaan suhtauduta täysin armottomasti, loppua kohden meno kevenee ja Starkaddereista tulee esiin muitakin kuin kielteisiä piirteitä. Kevyemmästä ja armollisemmasta loppupuolesta huolimatta tämä menee minulla vahvasti "ihan ok, mutta ei juuri muuta" -luokkaan, enkä usko että tulen kirjan jatko-osia lukemaan. (Varsinkin, kun jatko-osiakaan ei löydy kotikaupunkini kirjastosta, ja minun pitäisi ne tämän kirjan tavoin ostaa omaksi ulkomaisesta nettikaupasta.)

En googlailessani törmännyt suomenkielisiin blogikirjoituksiin tästä kirjasta. Ilmiannathan itsesi, mikäli sellaisen olet kirjoittanut?

P.S. Täytyy myös mainita, että mielestäni tämän kirjan kansi ei kauneudella hurmaa. Pokkarin kansi on suttuinen ja väriyhdistelmä kolkko. No niin, ehkä kansi sitten kuvaa sisältöä oikeutetusti, mutta ei tämä minun silmääni miellytä oikein mitenkään.

Herkuleen urotyöt äänikirjana

Christie, Agatha: Herkuleen urotyöt
WSOY äänikirjat 2011, 10h 40 min.
Lukija: Lars Svedberg
Suomennos: Tampereen kieli-instituutin työryhmä
(The Labours of Hercules, 1947)

Kun on asettanut itselleen tavoitteeksi lukea koko Hercule Poirot -sarja, oli kahlattava läpi tämäkin kertaalleen keskenjäänyt osa. Olen maininnut ennenkin, mutta minuun iskee huomattavasti enemmän romaanipituiset Poirotit kuin novellit, joita on ilmestynyt useammankin Poirot-kirjan verran. Tietääkseni tämä oli onnekseni viimeinen minulta lukematta ollut novellikokoelma. Ja oli muuten myös työläin. Luin Herkuleen urotyöt pari kolme vuotta sitten puoliväliin, luovutin ja nyt otin äänikirjakuunteluun urakka-asenteella. Koko kesä meni, mutta sainpahan loppuun.

Kirjassa on kaksitoista lukua, jotka saavat innoituksensa ja otsakkeensa tai teemansa antiikin Herkuleen urotöistä. Poirot on päättänyt ennen elääkkeelle jäämistään suorittaa omat 12 urotyötään, jotka älyn briljeerauksellaan osoittautuisivat vähintään yhtä loistaviksi tai loistavammiksi kuin antiikin muskelisankarin touhut. Novellit siis sitoutuvat yhteen yhteisen antiikki-teeman alle, mutta koska useimmiten Herkuleen selvittämät tapaukset liittyvät lähinnä symbolisesti antiikin ajasta kumpuaviin otsakkeisiinsa, tuntuvat linkit köykäisiltä ja suoraan sanoen turhilta.

Mikä itseäni Christien novelleissa aina vähän tylsistyttää on, että pituutensa puolesta tarinat eivät jätä tilaa lukijan (kuuntelijan) omalle pohdiskelulle. Novellipituus jättää myös hyvin vähän tilaa christiemäiselle tarinankehittelylle, jossa loppuratkaisu yllättää aina, mutta taitavan ja huolellisen pohjustuksen takia tuntuu uskottavalta ja loogiselta. Novellit tuntuvat romaaneihin verrattuna kovin kevyiltä ja ennalta-arvattavilta.

Myös aiheidensa puolesta Herkuleen urotöiden novellit jättivät minut kylmäksi. Varkaudet ja kiristysjutut nyt eivät kertakaikkiaan ole yhtä kiinnostavia kuin romaaneiden murhat. Herkuleen urotöissä on useampikin novelli, joissa aiheena on huumausaineet. Huumeita käsitellessään Christie sortuu suorastaan nolostuttavaan, opettavaisen moraaliseen sävyyn. Kaiketi tässä heijastuu ajan henki, mutta myös tahattomasti paljastuu, kuinka vähäisen tietämyksen pohjalla Christie liikkuu käsitellessään huumausainerikoksia.

Ainoat valopilkut itselleni tässä kirjassa olivat itse Poirot, jonka hurmaava persoona itsessään oli syy kuunnella tämä kokoelma, sekä aivan viimeinen novelli, jossa esiintyy Poirotin pitkäaikainen ihailun kohde, venäläinen, aatelissyntyinen Vera Rossakoff. Läpi kirjasarjan Poirotilla on sormensa pelissä useammankin romanssin synnyssä, mutta hän ei laita itseään alttiiksi minkäänlaiseen romanttiseen ihmissuhteeseen. Kirjasarjassa kukaan muu kuin Vera Rossakoff ei ole synnyttänyt Poirotissa tuntemuksia, joita voisi kuvata romanttisiksi. Romanssi näiden kahden välillä on mahdoton kreivittären rikollisten taipumusten vuoksi, mutta Poirotin rajattoman ihailun tämä saa. Lisäksi Rossakoff on niitä harvoja ihmisiä, kenties ainoa, joka saa Poirotin häkellyksiin.

Nainen junassa

Hawkins, Paula: Nainen junassa
Otava 2015, 382 sivua
Suomennos: Oona Timonen
(The Girl on the Train, 2015)

Olin jo vähän alistunut ajatukseen, että minun täytyisi ostaa tämä tämän vuoden dekkaritapaus, jos kuvittelin saavani lukea sen tämän vuoden puolella. Olin myös jo vähän alistunut siihen, että kirja ei ehkä kumminkaan täyttäisi odotuksiani, vaan osoittautuisi lähinnä onnistuneen markkinoinnin saavutukseksi, sillä olin lueskellut sellaisia "ihan hyvä, mutta ei mitään ihmeellistä" -arvioita. Ensimmäinen odotus romuttui, kun sainkin kirjan kirjastosta viikon pikalainalle. Ja romuttui se toinenkin. Kävi nimittäin ilmi, että Nainen junassa oli todella hyvä. Lähes täydellinen dekkari.

Kirjassa alkoholisoitunut Rachel matkustaa joka päivä samalla paikallisjunalla Lontooseen ja seuraa ikkunasta erään pariskunnan elämää. Yksinäinen ja onneton Rachel kuvittelee parille nimet, ammatit, elämän. Eräänä päivänä Rachelin seurailema nainen katoaa ja Rachel ajautuu mukaan tapahtumiin.

Kirja erottui edukseen nimenomaan Rachelin ansiosta. Hän juo, kärsii muistikatkoksista, on täysin solmussa elämänsä kanssa ja hänen itsetuntonsa on nollassa. En voinut olla symppaamatta Rachelia, mitä tahansa hän sösseröikään. Toinen kirjan hienosti toimiva ratkaisu on päiväkirjamainen rakenne, jossa tapahtumia käydään läpi lähes päivittäin, ensin aamulla, sitten illalla.

Ahmaisin tämän kirjan parissa päivässä, mitä nykyisellä hitaalla lukutahdillani tapahtuu aika harvoin. Osittain kyse toki oli siitä, että kirja oli minulla vain pikalainalla, mutta myös siitä, että kirja koukutti ihan tosissaan. Ainoastaan aivan viimeiset kymmenet sivut söivät hiukan kirjan uskottavuutta, mutta toisaalta en muista koskaan lukeneeni yhtä ainutta dekkaria, jossa ei olisi joitain hieman uskottavuuden rajamailla tai reilusti rajan yli loikkaavia elementtejä. Minua ei häirinnyt edes se, että aavistin mistä on kyse jo verrattain varhaisessa vaiheessa.

Muita kirjan lukeneita esimerkiksi blogeissa Rakkaudesta kirjoihin, Lukutoukan kulttuuriblogi, Lumiomena, Tuijata. Kulttuuripohdintoja sekä englanninkielisenä blogissa Anna minun lukea enemmän.

James Herriot: Kaikenkarvaiset ystäväni

Herriot, James: Kaikenkarvaiset ystäväni
Otava 1986, 383 sivua
Suomennos: Heidi Järvenpää
(All Creatures Great and Small, 1972)

Tämä kirja ja juuri tämä painos on minulle yksi rakkaimpia lapsuuteni kirjoja. Otavan Top Books -pokkari hiukan kellastuneilla sivuilla on ollut lapsuuteni kodissa niin kauan kuin muistan. Itse asiassa painos on syntymävuodeltani, joten luultavasti kirja on aikanaan hankittu jollekulle muulle kuin minulle. Mutta pari vuotta sitten se muutti majailemaan aikuiskotiini, yhdessä kahden muun James Herriot -kirjan kanssa, jotka olen hankkinut aikuisiällä.

Kaikenkarvaiset ystäväni on kirjailijanimellä James Herriot kirjoittavan eläinlääkäri James Wightin ensimmäinen teos. Siitä tuli huikean suosittu ja jatkoa seurasi useiden kirjojen ja tv-sarjan muodossa. Kirjat kertovat maaseutueläinlääkärin elämästä Yorkshiressa. Tapahtumat perustuvat Wightin omiin kokemuksiin, mutta nimiä ja yksityiskohtia on muutettu, joten varsinaisista elämäkerroista ei ole kyse. Kaikenkarvaiset ystäväni, ensimmäinen kirja, alkaa vuodesta 1937, kun nuori Herriot on vasta valmistunut eläinlääkäriksi, ja onnistuu onnekseen saamaan työpaikan persoonallisen Siegfried Farnonin praktiikalta Darrowbysta.

Olen lukenut tämän kirjan kannesta kanteen tätä ennen ainakin kahdesti, todennäköisesti useamminkin. Lisäksi aloitin pari vuotta sitten Kaikenkarvaiset ystäväni tv-sarjan katsomisen, joka seuraa melko uskollisesti kirjoja. Monet kirjan tapahtumista olivat mielessäni melko kirkkaina. Jäin tosin pohtimaan, että olen todennäköisesti lukenut aktiivisimmin Herriotin kirjoja noin ikävuosina kahdeksasta kolmeentoista, mutta en kuitenkaan muista erityisemmin hätkähtäneeni varsin yksityiskohtaisista kuvauksista esimerkiksi lehmän synnytyksistä, ulosluiskahtaneista kohduista, mätivistä kavioista ja niin edelleen. Itse asiassa en muistanut kuvausten realistista karmeutta ollenkaan. Ilmeisesti en siis ole ainakaan traumatisoitunut. Nyt lukiessa mietin, että itse en ehkä aivan pienille tätä kirjaa voisi lukea, vaikka luonnollisista asioista kyse onkin. Mutta mikäli minulla ikinä on kouluikäisiä lapsia, tulen varmasti tyrkyttämään Herriotin kirjoja heille.

Herriotin kirjoissa on rakenne, jossa yksi luku on yleensä kuin lyhyt novelli, joka kuvaa yhtä hauskaa tai visaista tai muuten erityistä hoitotapausta. Kaikenkarvaisissa ystävissä isona kuviona kulkee myös Jamesin asettuminen Darrowbyhyn ja Skeldale Houseen, sekä tutustuminen Helen Aldersoniin, viehättävään maanviljelijän tyttäreen.

Kirjojen tapaus per luku -rakenne on mahdollistanut sen, että kirjoista on koottu useita kokoelmia, joissa on napattu tarinoita useista eri kirjoista. Tällaisia ovat esimerkiksi Elämäni kissat ja Elämäni koirat, joissa, aivan oikein, on tarinoita vain kissoista ja koirista. Itse asiassa alunperin Kaikenkarvaiset ystäväni on yhdistelmäteos kirjoista If Only They Could Talk sekä It Shouldn't Happen to a Vet. Yhdistelmäteos suunnattiin Yhdysvaltojen markkinoille, jossa kaksi teosta katsottiin liian lyhyiksi yksinään julkaistavina. Suomennetuksi päätyi tämä yhdistelmäteos. Lopulta ainakin minun on ollut hiukan hankala pysyä kärryillä siitä, mitkä lukuisista eri nimillä kulkevista teoksista ovat "alkuperäisiä", mitkä taas yhdistelmäteoksia, joissa on kaksi eri kirjaa samassa tai yhdistetty tarinoita useista kirjoista. Itse omistan suomenkielisistä kirjoista tämän ensimmäisen lisäksi Eläinlääkäri vauhdissa sekä Ystävistäni hellyydellä. Ymmärtääkseni kokoelmastani puuttuu ainakin Rakkaimmat ystäväni. Mikäli olen tulkinnut oikein, ainakin tuo kirja on vielä "alkuperäinen", eikä yhdistelmä vanhojen kirjojen tarinoista.

Herriotin kirjoissa toistuvina aiheina ovat Herriotin ihailu tiukoissa oloissa eläviä maanviljelijöitä kohtaan, sekä Yorkshiren maaseudun kauneuden ylistys. Kieltämättä Herriotin kirjat näyttävät menneiden päivien maaseudun melko romanttisessa valossa. Ei ole ihmekään, että monet rakastavat näitä kirjoja, joissa ihmiset elävät yksinkertaisesti, ovat vähään tyytyväisiä, hoitavat eläimiä ja nauttivat elämästä puhtaassa ilmassa ja kauniissa maisemissa.

Osallistun kirjalla Maalaismaisemia-lukuhaasteeseen.