Like 2012, 151 sivua
Suomennos: Kirsi Luoma
(Blue Nights, 2011)
Iltojen sinessä on jatkoa Joan Didionin Maagisen ajattelun ajalle, josta kirjoitin pari kuukautta sitten. Maagisen ajattelun aika kuvasi Didionin leskeyttä seurannutta vuotta. Samaan aikaan kun Didion poti surua miehensä äkillisestä kuolemasta, huolta aiheutti myös ainoan tyttären vakava sairastelu. Koska elämä on toisinaan tavattoman epäreilua, tuo sairastelu ei lopulta johtanut toipumiseen. Quintana kuoli vain reilu puolitoista vuotta isänsä jälkeen.
Vaikka kirjat eivät varsinaisesti ole sidoksissa toisiinsa, sanoisin silti, että Maagisen ajattelun aika kannattaa lukea ennen Iltojen sinessä. Iltojen sinessä viitataan lukuisiin Maagisen ajattelun ajan tapahtumiin ja asioihin selittämättä asioita enempää. Kenties oletus on, että tilanteet ovat lukijalle tuttuja. Minä luin kirjat vain parin kuukauden välein, mutta silti minun oli hiukan hankala palauttaa mieleeni Quintanan sairaushistoriaa, joka käytiin läpi ensimmäisessä kirjassa, mutta johon ei palattu enää seikkaperäisesti toisessa. Lähinnä muistin, että paljon oli vialla ja enimmäkseen aivoissa.
Iltojen sinessä on siinä mielessä edeltäjäänsä toivottomampi, että kirjoituksen sävy tuntuu jossain määrin lohduttomalta. Rakkaat ovat kuolleet, omakaan kuolema ei tunnu enää kaukaiselta. Toisaalta sävyssä on jotain sellaista, mikä saa tuntemaan, että kirjan on kirjoittanut ihminen, joka on ajan kanssa oppinut hyväksymään menetyksensä. Tai jos ei hyväksymään, niin ainakin elämään asian kanssa. (Mikä siinä sitten olisikaan erona, ehkä sen hyväksyminen että ei hyväksy?) Joka tapauksessa Didionin tapa kertoa ja kuvata on läpi kirjan älykäs ja kaunis.
Sen lisäksi, että Iltojen sinessä jatkaa surun teemalla, se pohtii paljon myös äitiyttä ja vanhenemista. Jokin Didionin realistisuudessa on itselleni tervetullutta luettavaa. Didion ei kaunistele tai tiputtele postikorttiaforismeja, mutta silti osaa väistää synkkyyden ja epätoivon. Sekin on rohkeaa, että Didion myöntää oman vaillinaisuutensa äitinä.
Edelleen suosittelen tätä teosparia kaikille. Synkistä tapahtumista huolimatta kumpikaan kirja ei mielestäni millään tavalla ole lohduton tai ahdistava, vaan lukukokemukset olivat päin vastoin täynnä oivallusta ja kauneutta.
Olen parhaillaan lukemassa Maagisen ajattelun aikaa. Kyllä vain haluan lukea myös tämän. Kiitos kunnostit kirjan esiin. Minua kiinnostaa elämäkerrallisuus ja pidän Didionin tyylistä.
VastaaPoistaDidionin tyyli on hieno. Selkeä ja toteava ja pohdiskeleva. Ihanaa, että luet Maagisen ajattelun aikaa! Siinä(kin) on kirja, jonka soisin suunnilleen kaikkien lukevan.
PoistaLuin aivan äskettäin Maagisen ajattelun ajan. Aion lukea tuon toisenkin. Tuntuu jotensakin hirveälle lastille, jonka yksi ihminen saa osakseen. Silti Didion kirjoittaa upeasti.
VastaaPoistaHops, olen ollut mökkeilemässä internetin ulottumattomissa, kun olet tekstisi julkaissut, kävin lukemassa sen vasta nyt. Toistan itseäni, mutta ihanaa että luit Maagisen ajattelun ajan, ja vielä ihanampaa että pidit siitä. (Tosin en ole varma miten tuosta kirjasta voisi olla pitämättä...)
PoistaJa sanos muuta, aivan kamalaa millaisen lastin ihminen on saanut kantaakseen. Ja sekin vielä, kuinka lyhyellä aikavälillä kaikki on tapahtunut. Varmasti nämä kirjat ovat olleet terapiaa myös kirjoittajalle itselleen, mutta samalla myös osoitus siitä, kuinka jostain hyvin henkilökohtaisesta saa aikaiseksi monia puhuttelevaa tekstiä.
Oih, Didion on yksi suosikeistani kirjailijana ja Maagisen ajattelun aika aivan uskomattoman hieno. Olen lukenut sen pari kertaa ja se on ollut yhtä vaikuttava molemmilla. Tätä en jostain syystä olekaan lukenut, tilanne on korjattava!
VastaaPoistaSuosittelen. Ja kyllä, samaa mieltä Maagisen ajattelun ajasta.
PoistaMinä en ole näiden kahden lisäksi lukenut Didionilta mitään muuta. Juuri laitoin antikka.fin kautta tilaukseen hänen 70-luvulla suomennetun ja painetun teoksensa Keskipäivän illuusio, mutta Play It as It Lays ja Slouching Towards Betlehem ynnä muut pitänee etsiä käsiin englanninkielisinä (ei sillä, tykkään kyllä lukea englanniksi, mutta olin vain hiukan yllättynyt, että Didionilta ei ollut muuta suomennettu).