Joan Didion: Maagisen ajattelun aika

Didion, Joan: Maagisen ajattelun aika
Like 2007, 221 sivua
Suomennos: Maija Haapio
(The Year of Magical Thinking, 2005)

Maagisen ajattelun aika on omaelämäkerrallinen kirja, joka kuvaa ensimmäistä Joan Didionin leskeyttä seurannutta vuotta. Ajoitus on tietysti sattumaa, mutta Joanin mies John saa sydänkohtauksen ja kuolee uudenvuoden aatonaattona 2003, joten kirja ajoittuu myös
kalenterivuodelle 2004. Ja aivan kuin siinä ei olisi tarpeeksi, että menettää aviomiehensä, myös Didionin ainoa tytär on sairaalan teho-osastolla koomassa.

Takakansi kertoo Maagisen ajattelun ajan olevan "surun tutkielma". Ja onhan se sitäkin, mutta sanoista surun tutkielma tulee ainakin minulle ennakko-odotus melko synkästä ja ehkä ahdistavastakin lukukokemuksesta, jollaista tämä kirja ei onneksi tarjonnut. Minulle kävi selväksi aika nopeasti, että pitäisin tästä kirjasta, ja ahmaisinkin tämän yhden vuorokauden sisällä. Tykkään lukea älykkäiden ja kultturellien ihmisten itsereflektointia, ja Didion on mitä suurimmissa määrin molempia.

Lueskelin tästä kirjasta jonkin verran Goodreads-arvioita, ja vaikka suurimmaksi osaksi tämä on saanut hyvän vastaanoton (lähes neljän tähden keskiarvo ja monia arvioita joissa tätä suorastaan hehkutetaan), ne jotka eivät tästä olleet niin kovasti välittäneet mainitsivat perusteluiksi mm. namedroppailun ja katsomansa Didionin kylmän asenteen. En osaa tarkasti sanoa, mistä nämä ihmiset, jotka eivät kirjalle lämmenneet, poimivat Didionin oletetun kylmyyden, mutta itse taas tykkäsin siitä, että Didion ei vello tunnevellissä vaan analysoi itseään ja omia reaktioitaan älyllisesti. Ja kirjasta ainakin minulle välittyy kyllä mitä suurimmissa määrin rakkaus ja ikävä. Mitä taas tulee namedroppailuun, niin minusta on melko luonnollista, että kirjailijapariskunnalla, jotka ovat molemmat omista ansioistaan tunnettuja, on myös tunnettuja ja menestyneitä ystäviä.

Vaikka kirja on suurelta osin päänsisäistä pohdintaa, itsereflektiota ensin shokista ja sitten jäljelle jäävästä surusta, sekä jonkin verran myös menneiden muistelua, kirjaa lukee myös juonivetoisena sen aikarakenteen vuoksi. Didion kertoo miehen kuolemanjälkeisistä järjestelyistä, hautajaisista, miehen tavaroiden järjestelystä, sekä Joanin oman elämän arkisesta jatkumisesta. Suurena kehyksenä on myös tietysti Quintana-tyttären vakava sairastelu ja yritys toipua, mikä on toimii eräänlaisena "juonikuviona", jos niin voi sanoa todellisista tapahtumista.

Suomenkielisestä painoksesta sen verran, että enimmäkseen pidin Maija Haapion sujuvasta suomennoksesta. Joitain hassutteluja tekstin sekaan oli joutunut, kuten heti toisella sivulla vastaantuleva marraskuun yhdeksäs viitatessa New Yorkin terrori-iskuihin (mikä, voisin kuvitella, johtuu amerikkalaisesta tavasta kirjoittaa kuukausi ennen päivämäärää, ja siten jotenkin lipsahtanut väärinpäin suomenkieliseen painokseen). Tykkään myös todella paljon suomenkielisen painoksen kannesta, vaikka minun räpsäisyni kannesta ei sille oikeutta teekään. Kansikuvassa on jotain haikeaa ja kohtalonomaista, kaunista. Pienellä googlailulla selvisi, että kuva on otettu Joan Didionista vuonna 1976 (no kieltämättä ei olisi kovasti järkeä siinä, että kuvassa olisi vain joku satunnainen naikkonen), ja kuvan ulkopuolelle on rajattu Didionin mies ja tytär, joita Didion katselee. Alkuperäisen kuvan voi nähdä esim. täältä.

En löytänyt tästä kirjasta juurikaan blogiarvioita, ainoa vastaantuleva muutamalla ensimmäisellä Googlen hakutulossivulla oli Kirjatoukka ja Herra Kamera -blogin jo muutaman vuoden takainen lyhyehkö juttu. Johtuisiko sitten siitä, että suomenkielisen painoksenkin ilmestymisestä on jo kahdeksan vuotta aikaa ja tätä on luettu ennen suurinta kirjablogibuumin aikaa? Toivottavasti näin, sillä soisin, että tämä kirja ja kirjailija olisivat löytäneet ja löytäisivät jatkossakin mahdollisimman paljon lukijoita.