lauantai 1. kesäkuuta 2013

Kannet, jotka huijaavat

Englander, Nathan: What We Talk About When We Talk About Anne Frank, 2012

Kaikki, jotka lukevat pohjoisamerikkalaista ja brittiläistä kirjallisuutta alkukielellä, tietävät, kuinka kirjojen kannet ovat usein pläntätty täyteen erilaisia ylistyksiä kriitikoilta ja toisilta kirjailijoilta. Usein kirjan kannet ovat täynnä yksittäisiä ylistyssanoja, kuten "extremely funny", "exceptional", "daring", "courageous", "timeless"... Ylistykset tekevät sen mikä niiden tehtävä onkin: kiinnittävät potentiaalisen lukijan huomion ja saavat vilkuilemaan kantta. Toisaalta, jos jokaikinen kirja on upein, mahtavin ja kenties vuoden paras kirja, ei yksikään nouse ylitse muiden.

Nathan Englander on saanut melkoisen nimekkään joukon kehujia What We Talk About When We Talk About Anne Frank -kirjansa taakse. Takakannessa komeilevat sellaiset nimet kuin Jonathan Franzen, Téa Obreht, Jonathan Safran Foer, Jennifer Egan ja Dave Eggers. Ja eihän siinä mitään, kiva että kehuvat. Kannet tosin unohtavat kertoa sellaisen pikkuseikan, kuin mistä kirjassa on kyse. Sisäliepeissä kirjan ylistys jatkuu. Lisäksi löytyy kirjailijan kuva, sekä tietoa hänen aiemmista teoksistaan, siitä kuinka monelle kielelle kirjoja on käännetty, kuinka monta palkintoa kirjailija on saanut ja plaaplaaplapplapplaa...

Noh, yllätykseni olikin suuri, kun aloittaessani kirjaa tajusin lukevani romaanin sijasta novellikokoelmaa. Ei tämä varsinaisesti haitannut, luen mielelläni novelleja. Muutaman novellin jälkeen ymmärsin, että novellien yhdistävänä tekijänä on juutalaisuus. Tämäkään ei haitannut, sillä aihepiiri on kiinnostava. Kuitenkin minua rupesi ärsyttämään. Miksi kirjan takakanteen tai sisäliepeeseen ei ole voitu painaa tällaisia yksinkertaisia, lukijaa ohjaavia tietoja? "Novellikokoelma, aihepiirinä juutalaisuus." Kovinkaan  montaa riviä tällainen ei olisi voinut viedä. Tunsin tulleeni hämätyksi. Siitäkin huolimatta, että kirja oli sokkona, kirjaston palautetut-hyllystä kiinnostavan nimensä puolesta mukaan lähtenyt teos. En siis ollut ostanut kirjaa ja käyttänyt siihen rahaa. Joka tapauksessa, raivostuttavaa lukijan hämäämistä mielestäni.

Kiukkuani ei laannuttanut yhtään se, että itse kirja oli mielestäni yksinkertaisesti huono ja tylsä. Kaksi ensimmäistä novellia, niminovelli, sekä Sister Hills olivat lupaavia ja asetelmiltaan kiinnostavia. What We Talk About When We Talk About Anne Frank -novellissa pariskunta, josta vain toinen osapuoli on juutalainen, tapaa vuosien jälkeen ystäväpariskunnan, joka on alkanut harjoittaa tiukkaa ortodoksijuutalaisuutta.  Kertojana toimii ei-juutalainen mies, joka suomii ortodoksijuutalaisia melko armotta omista maallistuneista näkökohdistaan käsin. Sister Hills taas sijoittuu myrskyisään Jerusalemiin ja kertoo kahden perheen tarinan neljänkymmenen vuoden ajalta.

Loput novellit ovatkin sitten mielestäni täysin turhia ja mitäänsanomattomia. Kaiken kaikkiaan toivoin vain, että kirja päättyisi nopeasti. Luin loppuun siinä toivossa, että loppupuolelle olisi eksynyt jokin helmi, mutta oikeasti kirja vain heikkeni loppua kohden. Tämä nopealukuinen kirja ei mielestäni myöskään tuonut mitään erityisen kiinnostavaa näkökulmaa aihepiiriinsä - en oikeasti edes ymmärrä mitä erityisen uskaliasta tässä kirjassa on, mitä kansi väittää tässä olevan.

Sisäliepeen epäinformaatiota. Pahoittelut huonosta kuvanlaadusta.
Kirjailijalta on suomennettu sellainen teos kuin Erikoistapausten ministeriö, mutta tämän kirjan perusteella en kyllä halua suomennokseen tarttua. Sen sijaan olen iloinen, että ainakin toistaiseksi suomeksi painettujen kirjojen kannet ovat yleisesti ottaen informatiivisia. Kannet luettuaan on edes joku kuva siitä mitä ryhtyy lukemaan, ainakin mistä kirjallisuuden lajista on kyse.... Nyt haluaisinkin tietää:

Oletko koskaan tuntenut tulleesi huijatuksi kansitekstien perusteella? Miten? Mistä kirjasta oli kyse? (Toivon, että ainakin Anna vastaa tähän, mielelläni lukisin toki enemmänkin näkemyksiä tähän aiheeseen.:)

12 kommenttia:

  1. Tiedän kyllä joskus tulleeni huijatuksi takakansitekstien perusteella, esim. niin että jotakin teemaa tai juonenkäännettä on korostettu takakannessa hämäävän paljon, vaikka se ei kirjassa niin olennainen olekaan. Esimerkkejä ei kuitenkaan muistu mieleen.

    Mutta yhden tapauksen muistan. Nathanael Westin Vastaathan kirjeeseeni, Miss Lonelyhearts, jonka takakannessa sanottiin että hauskojen tapahtumien alle kätkeytyy kipeitä asioita. En löytänyt hauskuutta, vaan kirja oli minusta pinnaltakin kipeä ja ahdistava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, tuota on käynyt minullekin, että kansitekstit korostavat kohtuuttomasti jotain sivujuonia tai pikkujuttuja - sellainen saa miettimään, onko kansitekstin laatija ymmärtänyt lukemaansa.

      Vastaathan kirjeeseeni, Miss Lonelyheartsia en ole lukenut, mutta vastaava juttu kävi minulla Chris Cleaven Little Been tarinan kanssa. Luin kirjan englanniksi ja kansiteksti väitti kirjan olevan "extremely funny", mitä se ei mielestäni yhtään ollut, pikemminkin jokseenkin ahdistava myös. Vähän mietin, että väitetäänkö joidenkin kirjojen olevan hauskoja siksi, että ns. raskaampia aiheita välttelevien ei haluttaisi pakenevan kyseisten kirjojen ääreltä... En tiedä, mutta hämmentävää joka tapauksessa!

      Poista
  2. Selasin tätä Amsterdamissa kirjakaupassa keväällä! Hämäännyin myöskin takakannen sisältämistä kirjailijasuosituksista ja päätin jättää kirjan muille. Kirjan nimi oli kyllä houkutteleva.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimen takia minäkin tähän tartuin, en niinkään nimekkäiden suosittelijoiden.:) Nimi on iskevä ja mielenkiinnon herättävä. Mutta minulle tämä kirja oli tosiaan aikamoinen pannukakku, enkä valitettavasti voi erityisemmin suositella...

      Poista
  3. Voin peesata Liisaa mitä tulee Miss Lonelyheartsiin! Itse en tosin päätynyt lukemaan sitä takakannen perusteella, mutta hauskuus oli totisesti vähissä. :-)

    En muista nyt sellaista tapausta, jossa takakansi olisi viekkaudella ja vääryydellä houkutellut minut aivan väärän kirjan pariin, mutta muutaman hämmästyttävän virheellisen kylläkin; on vääriä nimiä tai vääriä pariskuntia tai, eräässä hämmästyttävässä tapauksessa, takakansi kertoo henkilön olevan raskaana kun kirjassa hän on neitsyt :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oih, Miss Lonelyhearts alkaa kuulostaa vältettävältä teokselta!

      Minulle tuli ensimmäisenä mieleen Raamattu tuon neitsyt raskaana -esimerkkisi perusteella, mutta Raamatussa ei taida olla takakansitekstiä.:D Paljasta toki, missä teoksessa oli näin iso kömmähdys?

      Poista
  4. Jenkki- ja brittikirjoissa on tosiaan roppakaupalla noita ylisanoja. Jossain englanninkielisessä kirjablogissa tuli vastaan "Follow the blurb" -haaste: kirjailija A:n jälkeen luetaan A:n kirjaa kehunutta kirjailija B:tä ja sitten B:n kirjaa kehunutta C:tä jne. Aika hauska idea :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahaha! Hauska idea tosiaan, pitäisi ehkä joskus kokeilla itsekin! :)

      Nick Hornby kirjoitti The Complete Polysyllabic Spree -kirjoituskokoelmassa jotenkin niin, että jostain syystä omien kirjojen myynnissä tulee piikki aina kun kehuu jonkun toisen kirjailijan teosta esimerkiksi radiohaastattelussa. Omituista, enkä ymmärrä oikein minkä logiikan mukaan tämä toimii, mutta josko siksi rapakon takana ollaan niin auliita jakamaan suosituksia...:)

      Poista
    2. Hornby on symppis. ^^ Sitä jäin tosin miettimään, onko hän tosiaan vertaillut myyntitilastoja sekä sellaisten haastattelujen jälkeen, joissa hän ei ole kehunut muita, ja sellaisten haastattelujen jälkeen, joissa hän on kehunut. Radiohaastattelu noin aiheesta riippumatta nostanee myyntiä hetkeksi.

      Toi Follow the Blurb kuulostaa tosiaan hauskalta. Vitsit kun saisi luetuksi enemmän ja systemaattisemmin. Olen huomannut olevani sitä sorttia, joka tekee kaikenlaisia lukulistoja ihan vilpittömin mielin, mutta päätyy sitte kuitenkin lukemaan ihan muuta. -.- Tarkoitan siis, että haasteet tuppaan aloittamaan aina intomielellä, mutta sitten parin kirjan jälkeen tekeekin mieli heittää lusikka nurkkaan, kun joku uusi sattumalöytö kiinnostaa paljon enemmän kuin alunperin aiottu lukemisto. :D

      Poista
    3. Hehe, en mä tiedä, ehkä toi myyntipiikki-juttu oli jotain kärjistettyä läppää, joka on lähtenyt kuka ties mistä... Voihan siinä joku totuuden siemen taustalla olla.:)

      Lukeminen on ainakin mulla fiilispohjaista tempoilua eri suuntiin. Pala sieltä, pala täältä. Ehkä haasteita kutsutaan siksi haasteiksi, että niissä haastaa itsensä lukemaan suunnitelmallisemmin ja kurinalaisemmin kuin muulloin. Haastavaa.

      Poista
  5. Ihan taatusti on noita huijaavia kansia osunut kohdalle, mutta en kyllä osaa oikein mitään nimetä! Paitsi että toi Miss Lonelyhearts - se on ollut mulla kesken kuukausikaupalla (eikä muuten ole kovin pitkä kirja), kun ei ihan vastannut odotuksia... Ehkä vielä kesän aikana taistelen itseni sen läpi, tai sitten luovutan...

    Mua ärsyttää ylistyssanojen lisäksi myös ne kirjankannet, joissa kerrotaan suunnilleen kaikki juonesta. En ymmärrä, millä periaatteella sellaisia tehdään - ehkä niitä varten, jotka ei jaksa lukea koko kirjaa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oho, aika hauska tää Miss Lonelyhearts, kun siitä on niin monella sama kokemus.

      Jossain blogissa, en nyt just muista missä tosin, sanottiin vähän aikaa sitten jotenkin niin, että Tammen Keltaisen kirjaston kirjojen kansitekstejä ei kannata lukea, kun niissä paljastetaan liikaa. Mä en ollut koskaan aikaisemmin tullut ajatelleeksi asiaa, mutta silloin rupesin miettimään, että tosiaan, aika monessa Keltaisen kirjaston kirjassa on aika pitkät stoorit kansiliepeissä. Mutta spoilaus on kyllä suunnilleen pahinta, mitä voi tehdä.

      Poista