Jumalaista ystävyyttä

Hei, olen hengissä! Viime aikoina koulutyöt ovat vieneet ajan aika tehokkaasti, mutta pahin tenttisuma on taas hetkeksi selätetty ja voi keskittyä muuhunkin elämään. Pää pulppuaa lukuideoita ja kaikkialla törmää kiinnostaviin uutuksiin.

Rebecca Wells: Jumalaiset jajasiskot (Alkuteos Divine Secrets of the Ya-Ya Sisterhood 1996) Suomentanut Marja Helanen-Ahtola. Gummerus 1999.

Muistan katselleeni tämän kirjan takakantta joskus vuosikausia sitten kirjastoautossa. Varmaankin pian ilmestymisen jälkeen, uutuushyllyssä. 12-vuotiaan lukulistalle jajasiskot eivät ymmärrettävästi löytäneet, vaan piti keritä aikuiseksi ja lukea useita suosituksia eri blogeista.

Lähtökohta: Rakastan Yhdysvaltojen etelävaltioita! Tiedättekö, hikisiä, laiskoja iltapäiviä ruskeavetisen joen rannalla, kaskaiden siritystä, täydellisiä kuisteja, alituisia drinkkejä? Niissä on jotakin erittäin kiehtovaa, ehkä siksi että täällä kylmässä pohjolassa harvoin päästään samoihin tunnelmiin (drinkkejä ehkä lukuun ottamatta, eikä niitä täällä kutsuta drinkeiksi).

Jumalaiset jajasiskot lähtee liikkeelle äidin ja tyttären konfliktista, ja kirjan varsinainen kertoja on tytär, Sidda. Vaikka aina välillä puidaankin hänen luottamus- ja kiintymysongelmiaan, kirjan varsinainen tähti on äiti Vivi. Selvittääkseen välinsä (ja tunteensa) äidin kanssa Sidda alkaa tutustua äitinsä menneisyyteen. Menneisyys on kiehtovasti rakennettu: tiedämme lukijoina, että äidillä menee suhteellisen hyvin nykyajassa, hänellä on mennyt hyvin nuorena ja jotain kauheaa on tapahtunut siinä välissä. Äidin traumaattisten kokemusten selvittäminen on lähtökohta Siddan omien traumojen kohtaamiselle.

Vivi ja hänen tarinansa on siis kirjan sydän. Viviin liittyvät erottamattomasti hänen kolme ystäväänsä Teensy, Caro ja Necie. He kuuluvat yhteen varhaisesta lapsuudesta vanhuuteen saakka, eikä kenenkään aviomiehet (tai lapset) koskaan nouse yhtä tärkeiksi kuin ystävät. Muutenkin kirjan henkilögalleria on hurmaava. Vivi ei saa kaipaamaansa rakkautta omilta vanhemmiltaan, mutta rakastavia ihmisiä löytyy onneksi muualta lähiympäristöstä, kun vaan osaa etsiä.

Tämä neljän tytön ja myöhemmin naisen porukka aiheuttaa milloin minkäkin skandaalin, seikkailee mm. Tuulen viemän ensi-iltaan ja kokee traagisia rakkaustarinoita. Kaikesta tästä on punottu vauhdikas, tapahtumarikas elämäntarina, joka tuntuu melkein liian uskomattomalta ollakseen totta, mutta josta uskoo joka sanan koska haluaa uskoa. Lopulta on vähän hengästynyt olo ja toivoo, että saisi tietää lisää, että saisi jäädä Vivin, Teensyn, Caron ja Necien luo Louisianaan vielä vähän pidemmäksi aikaa.

Aika pitkään ajattelin, että Sidda on tässä tarinassa aivan turha elementti, tekosyy, jonka avulla päästään paneutumaan Vivin elämään. Mutta ehkä hänelläkin sitten lopuksi on paikkansa. Lopultahan koko tarinassa on kyse rakkaudesta ja anteeksiannosta, niiden kaikkivoipuudesta. Sidda on olemassa, jotta Vivi ymmärtäisi tämän.

Ja miksipä en ihastuisi kirjaan, joka sanoo, että ystävyys on maailman tärkein asia? Että ystävyyden voimalla selviää ihan mistä tahansa.

Muutama huono puoli kirjassa kuitenkin on (kaiken sen ihanuuden vastapainoksi, selvästi.) Siddan ja hänen sulhasensa Connorin suhde on enimmäkseen kiusallista luettavaa, etenkin, kun siirrytään fyysiselle asteelle. Ensimmäisen kolmanneksen paikkeilla kirjassa on kohta, jossa sukupuolielimiä puhutellaan kukkasiksi jne. Kohtaus kestää noin viisi riviä ja jos se olisi ollut rivinkin pidempi (puhumattakaan siitä, että kohtauksia olisi ollut lisää), kirja olisi jäänyt kesken. Kirjailija käyttää välillä myös hämmentävän paljon aikaa sen vakuutteluun, että nelikymppinen nainen voi olla ihana ja seksikäs, aivan kuin ei itse uskoisi tällaiseen ajatukseen.

Luojan kiitos en myöskään lukenut takakantta kirjaa lainatessani. Mainosteksti ”Nautittavaa luettavaa kaikenikäisille naisille” olisi taatusti saanut kirjan palaamaan kädestä hyllyyn, oli suositukset sitten mitä luokkaa tahansa.

Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Jenni S., joka olisi myös lukenut mieluummin vain naistenvälisestä ystävyydestä sekä Vauhko, joka vertaa tätä Stockettin Piikoihin - ja muistuttaa samalla, että pitäisiköhän se nostaa sieltä lukupinosta vähän korkeammalle?