Lahiri, Jhumpa: Interpreter of Maladies 2000 Flamingo
Lukea päräytin kaksi Lahirin teosta perätysten: esikoisteoksen, novellikokoelman Interpreter of Maladies (suomennettu nimellä Tämä siunattu koti) sekä romaanin The Namesake (Kaima). Luin viime kesänä suomeksi Lahirin viimeisimmän novellikokoelman Tuore maa, josta pidin, mutta joka ei kuitenkaan noussut miksikään erityiseksi suosikkikirjakseni. Siksi en oikein tiedä syytä miksi tuli tartuttua peräti kahteen Lahiriin peräjälkeen. Ensin lainasin kirjastosta The Namesaken ja sitten jotenkin toisena päivänä mukaan tarttui Interpreter of Maladies.
Jhumpa Lahirin kaikki kirjat käsittelevät aika pitkälle samoja asioita - Intiasta USA:han muuttaneita intialaisia ja heidän sopeutumistaan uuteen maahan. Usein päähenkilöiksi nousevat maahanmuuttajien lapset - käsittääkseni oikea termi on toisen polven maahanmuuttajat. He ovatkin usein selkeästi kiinnostavimpia hahmoja, joiden asemaa Lahiri kuvaa tarkkanäköisesti - vanhemmat toteuttavat intialaisen kulttuurin tapakäytäntöjä ja odottavat samaa lapsiltaankin, lapset itse taas ovat kasvaneet amerikkalaisessa kulttuuriympäristössä, ja kokevat sen itselleen läheisemmäksi kuin intialaisen. Lahiri antaa paljon huomiota ihmisten arjelle, näennäisen pienille asioille, jotka kuitenkin erottavat kaksi kulttuuria toisistaan. Näkisin kummankin kirjan hienoudeksi juuri sen kuinka arkisesta nousee tarkkailun arvoista.
Tha Namesake kattaa noin kolmenkymmenenviiden vuoden ajanjakson, päähenkilö Gogolin elämän syntymästä aikuiseksi mieheksi, sekä hänen vanhempiensa historian sekä sisarensa tarinan. Suhtauduin kirjaan ristiriitaisesti - yhtäältä oli hienoa lukea itselleen täysin vieraasta elämästä, toisaalta taas koin vieraantumista aiheen, no, vierauden vuoksi. Pidin siitä, että kirja kattoi henkilöiden elämästä laajan kaaren, mutta samalla se sai minut masentumaan - ihmiset syntyvät, kasvavat, rakastuvat, menevät naimisiin, pettyvät, saavat lapsia, eroavat, pettävät, mitä ikinä tekevätkin, mutta lopulta kuolevat pois. Kaikkien elämäntarinat vaihtelevat, mutta ovat lopulta hirveän samanlaisia. Lisäksi minua häiritsi eräs asia, joka periaatteessa on vain yksityiskohta, mutta joka nousi monessa kohdin esiin ja siksi jäi mieleeni. Yritän välttää suurempia juonipaljastuksia, mutta sanon, että erään avioparin rahankäyttö tuntui epäuskottavalta. Kirjassa sanotaan, että toinen pariskunnan osapuoli on opiskelija, toinen taas on töissä ja pystyy elättämään parin, mutta ei tienaa mitenkään suuria summia. Samanaikaisesti pari ostaa hienon asunnon, käy syömässä kalliissa ravintoloissa sekä matkustaa ulkomaille. Kenties en olisi kiinnittänyt asiaan muuten huomiota, mutta kirja itse keskittyy materiaan ja asioiden arvoon mielestäni silmiinpistävän paljon... Kuitenkin pidin kirjasta, vaikka muunkin kuvan voisi kirjoittamani perusteella saada. Näen miksi Lahiri on suosittu kirjailija, vaikka suurimmiksi suosikeikseni kumpikaan kirjoista ei yltänyt.
Interpreter of Maladiesia lukiessani olin kenties jo saanut pienen yliannoksen Lahirin maailmankuvaa, sillä en tainnut paneutua kaikkiin novelleihin niiden ansaitsemalla keskittymisellä. Lähinnä lukaisin läpi yhdeksän novellia, joilla ei ole muuta yhdistävää teemaa kuin henkilöiden intialainen syntyperä. Edelleen näin miksi novellit ovat hienoja ja että ne ovat ehdottomasti taidokkaasti kirjoitettuja, mutta omaa sieluani ne eivät onnistuneet nyrjäyttämään. Poikkeuksena huikea "Sexy", jossa amerikkalainen nainen rakastuu intialaiseen mieheen, sekä nuoren avioparin ensi askeleita uudessa talossa kuvaava "This Blessed House". Kokoelman parhaimpiin minulle nousi myös "A Real Durwan" ja "The Treatment of Bibi Haldar", jotka olivat sikäli Lahirin tuotannossa poikkeavia, että ne sijoittuivat Intiaan.
Jatkan näillä kirjoilla Kirjavan kammarin So American -haasteeseen osallistumista. Mukavasti sujahtavat kategorioihin Immigrant Background ja Modern Women Writers.
Mä olen noi kaikki lukenut ehkä pari vuotta sitten, ja muistan ajatelleeni vähän samaa. Että ymmärrän miksi Lahiri on arvostettu kirjailija ja haluaisin pitää hänen teoksistaan enemmän kuin pidin. (Solahtivat siihen kiinnostava, mutta ei muuttanut elämäääni -kastiin kuten niin monet muutkin kirjat.)
VastaaPoistaNo niin, ei meillä ehkä sittenkään ainakaan kaikilta osin niin kauhean erilainen maku ole! Pikkuisen ehkä jopa ihmettelen jotain (kuvittelemaani?) Lahiri-kuumetta, joka Suomessa vallitsee. (Tai vallitsi, olenhan minä aika myöhässä kun luin nämä vasta nyt...) Onhan Lahirin teoksissa kaikennäköistä yleisinhimillistäkin, mutta eivät nämä ainakaan mitään erityistä samastumisen tunnetta minulle tarjonneet. Toisaalta taas niin kuin sanottu, pystyn näkemään että kirjat ovat taidolla kirjoitettuja - ehkä se jo osaltaan selittää suosion.
VastaaPoistaMinä olen lukenut vasta Tämä siunattu koti -kokoelman, josta pidin, mutta johon minäkään en rakastunut. Sen verran hyvä se kuitenkin oli, että haluan lukea Lahiria vielä lisää.
VastaaPoistaMinut Interpreter nyrjäytti jostain syystä aikoinaan aika totaalisesti; ehkä siksi että yleensä luen niin vähän novelleja, ja se osui hyvään hetkeen. Lahirin kuvauksessa on jotain hienoa. Muistan tuon Blessed Housen vieläkin. Kaimakin oli minusta hyvä, mutta Tuoreen maan kanssa en ole oikein päässyt kunnolla alkuunkaan. En silti ole Jättänyt Kesken sitä, se on vain Tauolla. :-)
VastaaPoistaKiitos kommenteista!
VastaaPoistaKaroliina, tämä on tietenkin vain mielipideasia, mutta mielestäni kaksi muuta ovat vielä vahvempia kuin esikoinen. Kaikki olivat sitä paljon hyviä, että lukeminen kannatti, vaikka tässä olen vähän nurissutkin. ;)
Booksy, olen samaa mieltä, kuvauksessa on jotain hienoa. Voi kun olisi vielä nyrjäyttänyt minutkin! :) Ehkä nyt sanoisin, että Tuore maa on minulle kuitenkin Lahirin paras. Ehkä Tauolta palaamista nopeuttaa, jos kerron, että kirja paranee edetessään? ;)