Alan Weisman: Maailma ilman meitä

Weisman, Alan: Maailma ilman meitä
Atena 2008, 400 sivua
Suomennos: Ulla Lempinen ja Tiina Ohinmaa
(The World Without Us, 2007)

Alkukesän kirjallisiin kohokohtiin kuului tämä Alan Weismanin populaari tietokirja Maailma ilman meitä, ja suosittelenkin kirjaa ihan jokaiselle ikään tai maailmankatsomukseen katsomatta. Muistan kiinnostuneeni tästä ensimmäisen kerran jo suomennoksen ilmestyttyä 2008, mutta vähän unohdin tämän kunnes vasta tänä keväänä törmäsin kirjaan uudelleen kirjastossa. Muistan lukeneeni myös kirjasta tiivistelmän tai artikkelisuomennoksen kaiketi Hesarin kuukausiliitteestä ehkä joskus kirjan ilmestymisen aikoihin.

Kirjan perusidea on kiehtova: mitä maapallolla tapahtuisi, mikäli ihmiset yhtäkkiä katoaisivat maan päältä ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta tai valmisteluita? Kuinka kauan kestäisi, että pilvenpiirtäjät sortuisivat? Mitkä lajit pääsisivät valtaan ja kukostaisivat, mitkä taas häviäisivät? Entä kuinka kauan kestäisi, että maapallo pääsisi eroon ihmisten aiheuttamista saasteista? Mitä tapahtuisi ydinjätesäilöille? Entä valtaville muovikeräytymille merissämme?

Time-lehden suomenkielisenkin painoksen kanteen päätynyt julistus "Vuoden paras tietokirja" lupaa lukijalle suuria, ja onnekseni kirja on juuri niin hyvä kuin odotinkin. Weisman käy läpi miljoonia vuosia maapallon historiaa ja muistuttaa myös siitä, että ihmisten hallintajakso maailmassa on lopulta planeetan historian kannalta vain yksi jakso. Maapallo on ollut ennen meitä ja on myös aika meidän jälkeemme.

Pääpaino kuitenkin on ihmisen vaikutuksissa maailmaan - kasveihin, meriin, eläimistöön, ilmastoon, maaperään. Weismanin näkökulma on peittelemättömän ekologinen ja viesti selvä: monin paikoin ihmisen aiheuttama tuho olisi pysäytettävissä ja jo aiheutettu tuho ollut estettävissä. Toiminnallaan ihminen ei aja vain kasvi- ja eläinlajeja sukupuuttoon, vaan edistää samalla omaa tuhoaan. Weisman käyttää vakuuttavia asiantuntijahaastatteluja väitteidensä perusteena. Toisinaan joidenkin lukujen alussa mietin, että mistähän esimerkiksi öljyporausasemien tuhoutumisprosessin kulun pystyy ennustamaan, mutta niin vain pystyy. (Tuskin kukaan pystyisi sitä kiistämään, etteivätkö ihmisen aikaansaamat rakennelmat tuhoutuisi jossain vaiheessa ilman ihmistä, mutta itse hämmästelin lähinnä prosessin kulun tarkkaa ennustettavuutta. Tai ainakin todennäköisiä skenaarioita, miten kaikki tuho tulisi etenemään.)

Kirjan rakenne ja Weismanin kirjoitustyyli ovat mukaansatempaavia. Weisman kirjoittaa melko keskustelevaan ja toisinaan myös tunteisiin vetoavaan tyyliin, mutta kummallista kyllä, tämä ei vie mitään pois kirjan vakuuttavuudesta. Linja on asiallinen, mutta ei kuiva.

Kirja on jaettu viiteen eri osaan ja osat taas eri aiheita käsitteleviin lukuihin. Häiritsevän kiinnostava oli muun muassa muoveja käsittelevä luku. Polymeerit ovat käytännössä ikuisia. Muovit eivät häviä, ainoastaan hajoavat pienempiin osiin. Olen kiitollinen Weismanin kirjalle esimerkiksi siitä, että tämä toi tietoisuuteeni eräänkin seikan niinkin viattoman oloisista tuotteista kuin kuorinta-aineista. Tulen jatkossa lukemaan käyttämieni pesutuoteputeleiden ainesosaluettelot tarkkaan. Mitäpä sanotte seuraavasta?:

""Kuorinta-aineet: pienet rakeet kuorivat ja hierovat ihoasi pesun aikana." Thompson nappaa laatikosta persikanvärisen putkilon St. Ivesin aprikoosikuorintavoidetta, jonka etiketissä lukee: 100% luonnollinen kuorintavoide. "Tässä voiteessa ei ole mitään vikaa. Kuorivat aineet ovat jauhettuja jojobansiemeniä ja saksanpähkinänkuoria." Muita luonnonmukaisia kuorinta-aineita ovat viinirypäleensiemenet, aprikoosinsiementen kuoret, karkea sokeri tai merisuola. "Kaikki muut", Thompson sanoo huiskauttaen kättään kohti putkiloita, "käyttävät muoveja."

Kaikkien muiden voiteiden ainesosaluettelossa lukee "mikrokokoisia polyeteenirakeita", "polyeteenimikropallosia" tai "polyeteenihelmiä". Tai pelkästään "polyeteeni".

"Eikö ole uskomatonta?" Richard Thompson tivaa yleisesti niin kovaan ääneen, että mikroskooppien ylle kumartuneet hahmot kääntyvät katsomaan häntä. "Kaupoissa myydään muoveja, joiden on tarkoituskin huuhtoutua suoraa päätä viemäriin, jäteputkiin, jokiin ja sieltä mereen. Suupalan kokoisia muovirakeita pienten merenelävien nieltäviksi."" (s. 153-154)

Melkoisen mykistävää. Pienenä yksi unelma-ammattini oli meribiologi. Tavallaan olen ihan iloinen siitä, että lopulta osottauduin aika heikoksi luonnontieteissä. Luulen, että ihmisen aiheuttaman tuhon päivittäinen seuraaminen olisi liian masentavaa ja turhauttavaa, että säilyisin järjissäni. Mutta nämä asiat ovat liian tärkeitä, että kellään olisi oikeutta pistää päätään kokonaan pensaaseen. Tieto lisää tuskaa, mutta omalla tavallaan Weismanin kirja on myös toivoa antava: tilanteelle olisi mahdollista tehdä paljon. Tulevia tuhoja voi vielä estää. Ja kun ihminen lopulta häviää maapallolta, maapallo pärjää kyllä. Luultavasti jopa paremmin ilman ihmistä. Ihminen ei tosin pärjää ilman maapalloa.

Muualla tätä on luettu ainakin blogeissa Insinöörin kirjahylly, Lukemisen ilo ja lisäksi dyykkausblogissa Onnen tongintaa.

Aion ottaa tämän kirjan mukaan myös Maalaismaisemia-lukuhaasteeseen, sillä kirjasta löytyy myös erillinen maataloutta käsittelevä luku. Tiesittekö esimerkiksi, että ensimmäiset lannoitteet on valmistettu jauhetuista luista? Minä en -  siis ennen tätä kirjaa.