Selittelyä ja haastekirjoja

Liki kaksi kuukautta hiljaiseloa tässä blogissa. Annasta en tiedä, mutta itselläni tauko on johtunut ihan tasan siitä, että ei ole yhtään huvittanut. Syksy ei oikein ole minun vuodenaikani, väsyttää ja muita selityksiä. Sitten on vielä se, että minua on entistä enemmän alkanut epäilyttää tämä julkisen blogin pitäminen. Kun tämä näkyy ihan kaikille. Ja tietoisuus blogin julkisuudesta jarruttaa ainakin jossain määrin sitä mitä ja miten sanoo. Niin ja etenkin sitä, mitä itsestäni kerron. Mikä ei välttämättä ole kylläkään huono asia.

Sen lisäksi, että en ole blogannut, en ole myöskään lukenut järin vauhdikkaasti. Näyttäisi esimerkiksi siltä, että Mitenkähän tässä kaikessa käy -blogin tietokirjallisuushaaste jää osaltani tyngäksi. Olen lukenut tänä vuonna yhden ja kaksi puolikasta kirjaa tuohon haasteeseen, joista nuo puolikkaat ovat tällä hetkellä kesken. Tuskin tulen niitä loppuun kuitenkaan lukemaan ihan lähipäivinä.

Muutenkin lukeminen on ollut jokseenkin hidasta, tosin luettujen joukkoon mahtuu yksi iloinen yllättäjä. Hilary Mantelin Syytettyjen sali tunkeutui uniin asti. Luin kesällä Syytettyjen salin edeltäjän, Susipalatsin, joka jäi itselleni vähän sellaiseksi kolmen tähden kirjaksi. En siten odottanut suuria jatko-osalta, mutta päädyin suorastaan ahmimaan kirjaa. En osaa sanoa, milloin saisin inspiraation kirjoittaa Syytettyjen salista pidemmin, mutta hehkutanpa edes tässä. Kirja nousi minulle yhdeksi tämän vuoden vaikuttavimmaksi luetuksi teokseksi. Ennen Syytettyjen salia haluan kirjoittaa kuitenkin kahdesta aiemmin luetusta kirjasta, molemmat haastekirjoja. Näistä kahdesta teoksesta kirjoittaminen on roikkunut jo yli kuukauden, joten muistikuvat eivät ole enää täysin tuoreita. Vain lyhyesti siis molemmista.

*****

Sansal, Boualem: Hyvitys

Into Kustannus 2012

Suomennos: Aura Sevón

(Le Village de l'Allemand ou le journal des frères Schiller, 2008)

Tämän kirjan luin osana Kirjoista blogin Afrikan tähti -haastetta, vaikka haaste itsessään ei ollut motivaatio kirjan lukuun. Ranskassa opiskellessani osallistuin kirjallisuuskurssille, jossa keskityttiin
Ranskan entisten siirtomaiden kirjallisuuteen. Monet kurssin kiinnostavimmista esimerkkikirjoista olivat algerialaisten kirjailijoiden käsialaa. Käsittääkseni algerialaista kirjallisuutta ei ole suomennettu järin paljoa, joten Hyvitys nousi lukulistalleni heti sen ilmestyttyä viime vuonna.

Kirja kertoo kahdesta veljeksestä, Malrichista ja Rachelista, algerialaissyntyisistä nuorista miehistä, jotka asuvat Pariisin lähiössä. Veljekset ovat keskenään täysin erilaisia, Rachelilla on koulutus, hyvä työpaikka ja vaimo. Malrich taas pyörii jengissä, eikä hänellä ole suuntaa erityisemmin minnekään. Kirja on päiväkirjaromaani - Malrich saa luettavakseen Rachelin päiväkirjat Rachelin itsemurhan jälkeen, ja Malrich alkaa myös itse kirjoittaa päiväkirjaa selvittäessään, mikä ajoi Rachelin tekoonsa. Kirja seuraa vuorotellen kummankin veljeksen tarinaa.

Hyvityksen suurena teemana on vastuu, ja kuinka pitkälle se ulottuu. Pitäisikö lasten kantaa vastuuta vanhempiensa teoista? Lisäksi pohditaan ääri-ideologioita ja niiden tuhoavia vaikutuksia. Teemat ovat painavia. Toisinaan kirja valitettavasti sortuu suoranaiseen pateettisuuteen. Päiväkirjarakenne ei tunnu kaiken aikaa uskottavalta, ei myöskään ihmisten reaktiot eri tilanteisiin. Kiinnostavimmiksi nousivat kuvaukset Pariisin ongelmalähiöistä, sekä pikaiset piipahdukset sisällissodan runtelemassa Algeriassa. Valitettavasti en pitänyt kirjasta yhtä paljoa kuin olin toivonut, mutta aiheeltaan ja miljöiltään kiinnostavan kirjan luki silti mielellään.

Kirjasta on kirjoittanut myös Suketus.

*****

Dovlatov, Sergei: Meikäläiset (1983)

Idiootti 2012

Suomennos Pauli Tapio

Luin Sergei Dovlatovin Meikäläiset osana Täällä toisen tähden alla -blogin venäläisen kirjallisuuden haastetta. Saan kirjalla viimein kasaan ensimmäisen osasuorituksen, venäläiset mieskirjailijat.

Meikäläiset on hulvaton, omaelämäkerrallinen kokoelma tarinoita kirjailijan ja tämän suvun elämästä Neuvostoliitossa. Dovlatov itse jätti synnyinmaansa 1970-luvun lopulla, kehoituksesta, käytyään ensin vankilassa. Kirjan kautta avautuu elämä absurdistaniassa, Neuvostoliitossa. Voi olla, että jutuissa on mukana myös värikynää, mutta tarinan kannalta sillä ei ole väliä.

Dovlatovin ilmaisu on lakonista. Ja eipä siinä, ei surkeus surkuttelemalla parane. Kirjasta ei jäänytkään päälimmäisenä mieleen kurjuus vaan huumori. Kirja sai hihittelemään paikoin ääneen. Nopealukuinenkin tämä oli, lyhyt kun on. Pidemmältikin olisin voinut lukea, viihdyin erinomaisesti kirjan erikoisten persoonien ja sattumusten maailmassa.

Jaana on kirjoittanut Meikäläisistä hyvin ja paljon perusteellisemmin kuin minä.

*****