lauantai 15. kesäkuuta 2013

Veden ja toivon tärkeys



Emmi Itäranta: Teemestarin kirja.  Teos 2012.

Huumaantunut on se sana, joka kuvailee parhaiten olotilaani käännettyäni Teemestarin kirjan viimeisen sivun.

Muutaman ensimmäisen luvun minua hieman ihmetytti, mitä japanilaiset teeseremoniat (ja nimet) tekevät suomalaisessa ympäristössä, mutta sitten ihmetyksen unohti. Maailma on luoto tarkkaan ja ehjäksi, ja kun siihen pääsee sisälle, tulee ihmetyksen aiheistakin maailmaan oleellisesti kuuluvia piirteitä.

Ja kieli, miten kaunista ja soljuvaa se onkaan! Muistan miten nuorena ajattelin, ettei suomessa osata kirjoittaa fantasiaa. En tiedä, olisinko silloin osannut arvostaa Teemestarin kirjaa - kaipasin eksoottisia maita ja ihmisiä, suuria seikkailuja ja taikoja. Mutta nyt tapahtumien pienieleisyys on kaunista, ja kun on kuukausia lukenut lähinnä kotimaista kirjallisuutta, on oppinut arvostamaan suomalaista kirjallisuutta aiempaakin enemmän. Maailmassa on pieniä yksityiskohtia, jotka tekevät siitä elävän kuin huomaamatta: miten ulos mentäessä laitetaan päähän hyönteishuput, miten muovista on tullut paikattavaa arvotavaraa.

Olin kauan sitä mieltä, että haluan tarinani onnellisilla lopuilla, mutta sitten vähän kasvoin ja vanhenin, ja tulin siihen tulokseen, että ei se onnellisuus ole tärkeintä, vaan toivo. Teemestarin kirjassa toivo on juuri oikealla paikalla, juuri oikeassa määrin. Tuon toivon ympärille rakentuu koko tarina. Toivon vastapainona on armeija, joka rajoittaa ihmisten vapautta, rankaisee raa’asti rikkeistä. On epävarmuutta siitä, kehen voi luottaa ja tulee hetki, jolloin on pakko luottaa vaikka ei olisikaan varma. Ja tarinan loppu, se on riipaiseva.

Suositukseni on siis: lue tämä kirja. Olitpa kuka tahansa. Kirjaa on luettu blogeissa paljon, ja lähiaikoina siitä ovat kirjoittaneet ainakin Katri (jonka teksti muistutti hankkimaan tämän kirjan käsiini) ja Sanna (joka oli kirjan parissa poissa mukavuusalueeltaan mutta piti silti).

Ps. Jos aiemmin J. S. Meresmaan Mifonki-sarjasta kirjoittaessani sanoin, että olisin rakastanut kirjoja kymmenen vuotta sitten, tämä on kirja, joka on tarkoitettu minulle nyt.

8 kommenttia:

  1. Kylläpä kirjoitit tästä kauniisti. On ollut lukulistallani jo jonkin aikaa. Olen hiljattain lukenut veteen liittyvän australialaisen dystopian (The Waterboys) ja jostain syystä minua kiinnostaa tuo aihe kauheasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjastoon mars siis! Ja tuo Waterboys täytyy laittaa muistiin, kuulosti kiinnostavalta!

      Poista
  2. Tämä on hyvä, lumoava kirja. Ja kirjoitit tästä hyvin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, ja kiitos myös sinun ihanasta tekstistäsi joka sai hankkimaan vihdoin ja viimein tämän kirjastosta!

      Poista
  3. Minäkin tunsin miltei huumaantuvani tästä kirjasta ja puolentoista vuoden jälkeen lukemisesta olen edelleen samaa mieltä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkään en usko että kovin nopeasti tämä kirja unohtuu - ja odottelen kovasti, josko Itärannalta olisi tulossa jotakin uutta...

      Poista
  4. Olipas ihanan huumaantunut juttu! Tämä kirja kyllä ansaitseekin jonkinasteista hullaannusta. Tuo mitä sanot toivosta on kiinnostavaa, minulle se ei ehkä noussut siinä päällimmäiseksi... mutta loppu oli joka tapauksessa hieno, jotenkin harmoninen ja sikäli teeseremonioiden maailmaan erityisen sopiva.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Loppu oli kyllä tähän kirjaan täydellinen! Tuo toivo ehkä tästä(kin) nousi omassa lukukokemuksessa esiin siksi, että on tullut pohdittua sen merkitystä kirjoissa muutenkin. Olen huomannut, että se toivon puute, jos ei tarinan lopussa näy pilkahdustakaan siitä, on seikka joka saa minut helposti pettymään kirjaan.

      Poista